He kaksi polvistuivat yhtaikaa alttarikehän ääreen hiljaisena
lauvantai-iltana, toisten samanikäisten nuorten parvessa, rakkaittensa
ympäröiminä. Kaikilla heillä oli juhlahetki, noilla vakavilla nuorilla
pojilla ja valkopukuisilla, hartauteen vaipuneilla tytöillä. Mutta
näiden molempien kohta oli erikoinen. Vilho Tuokko ja Arvi Aunio olivat
sotaan lähtijöitä.
Molempien äidit istuivat vierekkäin. Vilhon äiti oli leski ja poika
hänen ainokaisensa. Arvin isä oli jo rintamalla. Veljiä hänellä ei
ollut, mutta nuoremmat sisaret istuivat äidin mukana kirkossa. -- He
ovat ensimmäiset tästä parvesta, -- ajatteli Vilhon äiti. -- Heidän
esimerkkinsä on vetävä nuo toiset jäljessä. Vilho ja Arvi ylihuomenna,
muut ehkä jo ennen kuin viikko on ummessa. Ainokaiseni annan, pikku
Pulmun, joka nyt on nuori mies. Oi Jumalani, sinä tiedät, että se
ei ole helppoa. Raskaan, raskaan uhrin isänmaa minulta ottaa, enkä
minä voi kieltää. Surussani iloitsen. Hän on niin ylevä ja kaunis
alttiudessansa, minun Pulmuni, oma puhdas, herttainen lapseni. Jumalan
käsiin jätän hänet.
Arvin äiti itki. -- Mieheni ja poikani, molemmat kadotan. Herra
Jumalani, kuinka minä sen kestän? Poika on rauhallinen kuin lähtisi
tavalliseen työhön. "Äiti", hän sanoi tänä aamuna, "entä sitte jos
kaadun? Samantekevää, palvelenko maatani ja Jumalaani elämällä vai
kuolemalla". Niin nöyränä hän painaa päänsä rukoukseen tuolla alttarin
edessä. Pappi hänestä tulisi, jos saisi elää, niin hän itse on aikonut.
Jumala, säästä, säästä hänen nuori elämänsä! Sinähän voit sen tehdä.
Urut soivat hiljaa, juhlallisesti. Laulu humajaa kirkossa. "Sun
haltuus, rakas Isäni..."
Vilhonkin äiti puhkee kyyneliin.
* * * * *
Maanantaiaamuna he seisoivat valmiina varustuksissaan. Oli lämpimät
puvut, oli aseet ja eväät. Arvi oli ottanut raamatun selkäreppuunsa, ja
Vilhollekin äiti oli sen pannut mukaan.
Viimeinen suudelma, viimeiset jäähyväiset.
Nuoret toverit saattoivat pitkän matkaa. Pojat innostuivat ja lupasivat
seurata, aivan niinkuin Vilhon äiti oli luullutkin. Olivat jo tytötkin
täynnä intoa. He päättivät keskenänsä, että tästedes ompelukoneet ja
sukkapuikot eivät jouda lepäämään.
Mutta äidit, naapurukset, kulkivat yhdessä kotiin, haikein mielin ja
kuitenkin onnellisina. Arvin äiti uskoi jo varmaan, että hänen poikansa
oli palaava takaisin, ja Vilhon äidin sydän oli ylpeä armaasta pojasta,
joka riensi edellä velvollisuuden tietä, viitaten sitä toisillekin.
Kirjeet kantoivat viestejä edestakaisin. Arvi oli kohdannut isänsä. Oli
jo ensimmäinen tulikastekin saatu. Eivät he olleet pelänneet kumpikaan.
Arvin isä kirjoitti poikien kunnostautuneen, niin että oli ilo sitä
nähdä. "Meidän Arvillemme tämä kumminkin on vaikeampaa kuin monelle
muulle, sen huomaan. Hän säälii punaista yhtä paljon kuin valkoistakin,
mutta ymmärtää ja täyttää velvollisuutensa. Toisin Vilho. Ihmetellen
olen häntä katsellut. Lapsi vielä, mutta miehen mielinen. Omin silmin
näin hänen ampuvan kaksi vihollista peräkkäin, eikä käsi värähtänyt.
Hänessä on tarmoa ja innostusta aivan harvinaisessa määrässä."
Äidit lukivat yhdessä kirjeen. -- Hyvä, että Arvin sydän on hellä, --
sanoi rouva Aunio. -- Ja hyvä, että on isä siellä poikansa turvana. --
Mutta Vilhon äidin silmät loistivat ylväästä ilosta. Hänen poikansa
oli aina kulkenut etupäässä. Niin nytkin, vaaran ja kunnian kentillä,
ilmankin isän tukea.
Seuraava kirje oli Arvilta itseltään. "Rakas äiti", hän kirjoitti,
"minä soisin, että tätä ei kestäisi kauan. Sota on kauhea. En
pelkää, eikä ruumiini väsy, mutta sydän kärsii, kun saman kansan
ja saman Jumalan lapset iskevät vastakkain. Olen lukenut raamattua
lepopaikoissamme, usein ääneenkin. Ajattelin ensin, että pojat ehkä
pilkkaavat, mutta ei kukaan ole sitä tehnyt. Monet ovat kuunnelleet
mielellänsä. Toivoisin Vilhonkin kuuntelevan, mutta hän ei anna aikaa
itsellensä. Hän on sotilas koko sielultaan, toisenlainen kuin minä.
Kaikki ihailevat hänen kykyänsä, ja minä myös. Johtajaksi hän on luotu."
Samaan aikaan Vilhokin kirjoitti: "Äiti, tämä on suurta ja ihanaa!
Kaikki isänmaan vapauden tähden! Minä olen nähnyt kauhuntekoja, jotka
saattavat ihmisen raivostumaan. Vihaan punikkeja, vihaan, vihaan!
Onhan oikeus vihata pahaa. Me ryntäämme eteenpäin innostuksen ja vihan
voimalla. Me voitamme. Älä sure, äiti. Minulla on onni mukanani. Kuulat
eivät näy sattuvan minuun."
Silloin äidin sydän vavahti. Hän vastasi pojallensa: "Älä anna vihan
vallata sydäntäsi. Pulmu, lapsi, viha erottaa meidät rakkauden
Jumalasta. Ei onni auta sinua; Jumala yksin auttaa."
* * * * *
Oli taas lauvantai, pyhän aatto, kolme viikkoa siitä päivästä, jona
nuoret olivat uudistaneet kasteensa liiton. Kuusi nuorukaista niistä,
jotka silloin alttarin ympärillä seisoivat, kantoi valkoista arkkua
kirkkoon. Heitä seurasi Aunion perhe, syvään suruun verhottuna, ja
Vilhon äiti, lähin ystävä. Rippikoulutytöt juhlavalkoisissaan odottivat
kuorissa kukkaset käsissä. Temppeli täyttyi kansasta.
-- Näin hän palasi, -- nyyhki Arvin äiti, käsi toisen äidin kättä
puristaen.
Pastori puhui liikuttavin sanoin rakkaudesta, joka oli uhrautunut
kuolemaan asti. Oma isä puhui myös, tuoden kokoontuneille Arvin
viimeiset terveiset.
-- Haavoittunut toveri oli jäänyt kentälle makaamaan. Arvi huomasi
hänet ja henkensä uhalla palasi kuulasateeseen. Toisen hän pelasti,
mutta itse sai kuolettavan haavan. Arvin elämän voima oli rakkaus.
Rakkaudesta isänmaahan hän lähti sotaan. Jumalan rakkaus vahvisti
häntä sisällisesti. Hän osasi rukoilla omien miesten ja vihollistenkin
puolesta. Haavoitettuna maatessaan hän sanoi: "Minä kiitän Jumalaa,
että saan kuolla sentähden että pelastin eikä sentähden että tapoin.
Minä kuolen ilolla."
Nyyhkytykset täyttivät kirkon. Mutta ne kuusi nuorukaista, jotka arkkua
olivat kantaneet, tunsivat sydämensä oudosti värähtävän. He eivät
olleet lähteneet kotoa, kuten muut toverit. Oli ollut muka esteitä,
mikä milläkin. Nyt, kun he olivat viimeisen palveluksen suorittaneet
ensimmäiselle kaatuneelle toverille, kun Arvin arkku oli kirkosta
ulos kannettu ja kätketty kotoisen kalmiston multiin, silloin he kuin
yhteisestä sopimuksesta sanoivat toisillensa: -- Hänen kuolemansa
velvoittaa. Me lähdemme kaikki, eikö niin? Kuusi yhden tilalle.
Ja he lähtivät. Arvin isä vei heidät myötänsä, palatessaan rintamalle.
Äiti jäi taas yksin pienten tyttöstensä kanssa. Hän itki, mutta ei isää
estellyt. Näin täytyi tapahtua.
* * * * *
Viikot vierivät, kului jo toinen kuukausi ja kolmatta. Kauhun ja voiton
sanomat seurasivat toisiansa, kunnes suuri ratkaisu likeni.
Vilho kirjoitti harvemmin, mutta aina hyviä uutisia. Hän oli ollut
tulessa kerran toisensa perästä, ja todellakin kuulat olivat aivan
kuin näkymättömien voimien ohjaamina häntä kiertäneet, koskematta,
haavoittamatta. "Enkös sanonut, että olen onnen poika?" hän kirjoitti.
"Nyt olen joukkuepäällikkönä, vaikka olenkin nuori. Lörpötelkööt
sitte, että muka sota ei ole koululaisia varten. Nuoret ne ennenkin
ovat suuria tehneet. Osaatko sinä, äiti, historiaa? Muistatko Ateenan
poikia, kun gootit hyökkäsivät? Kyllä meissäkin on sisua kostamaan
ja voittamaan. Kaipaan Arvia, mutta en tahdo suremalla veltostuttaa
mieltäni. Aion elää ja palata kunnialla."
-- Eikö Pulmu tunne äidin rukousten suojaavia siipiä? -- huokasi rouva
Tuokko hiljaa. -- Eikö hän ymmärrä, että kosto kostaa itsensä? -- Hän
oli syvästi kiitollinen poikansa kunnosta ja varjeltumisesta, mutta ei
yhtä ylväs kuin hänen lähtönsä jälkiaikoina.
Tuli päivä, jona Suomen vapauden lopullinen iloviesti kulki kylästä
kylään, kaupungista kaupunkiin. Sankareina valkoiset voittajat
palasivat odottavien rakkaittensa luo. Rouva Aunio sai miehensä
takaisin, mutta Vilho Tuokko viipyi vielä. Äiti malttoi mielensä.
Olihan nyt lopullisesti varma, että poika oli pelastunut. Sai iloita
iloisten kanssa ja kiittää Jumalaa.
Mutta Arvin isä sanoi hänelle vakavin katsein: -- Olen pahoillani, että
viime aikoina emme kuuluneet samaan joukko-osastoon. Olisin tahtonut
loppuun asti olla Vilhon isällinen ystävä. Rintaman takana vaarat eivät
ole pienemmät kuin taistelutanterella.
Mitä hän tarkoitti? Pulmulle oli menestys noussut päähän, se kuului
kirjeistäkin. "On ikävä taas muuttua koululaiseksi", oli hän viimeksi
kirjoittanut. "Ellei olisi vain yksi vuosi jäljellä, heittäisin sikseen
ja jäisin sotaväkeen. Täällä ei kukaan kysy, olemmeko koulupoikia
vai ylioppilaita tai vaikkapa renkejä. Olemme vain Suomen valkoisia
sotureita. Tämä on ihanaa elämää. Meitä juhlitaan joka paikassa,
pidetään pitoja ja tanssiaisia, niinkuin vapauttajasankareille
ainakin. Taistelut ovat ohi, nyt teemme oikeutta. Surma roistoille!
Sen he ansaitsevat. Me olemme nähneet niin paljon kauheata, silvotuita
ruumiita ja ryöstetyitä koteja, että armoa emme tunne."
Ei äiti pitänyt Pulmun kirjeiden sävystä. Tämä viimeinen suorastaan
hämmästytti. Silvotuita ruumiita, "oikeuden tekoa" -- ja tanssiaisia!
Jos joku täysi-ikäinen nuori mies olisi niin kirjoittanut, olisi
täytynyt pitää häntä paatuneena, mutta Pulmu -- hän oli lapsi. Äiti
antoi anteeksi sydämessään; kuitenkin hän luuli hyvin ymmärtävänsä
herra Aunion vakavan huomautuksen. Ei sekään tuntunut hyvältä, että
Vilho puhui jäämisestä sotaväkeen, noin vain keveästi, äidin mieltä
ajattelematta. Mutta eihän hän toden teolla sitä sentään aikonutkaan.
Kotiin hän oli palaava, ja silloin hän oli oleva äidin oma hellä Pulmu
jälleen.
Hän palasi. Kuka voi kuvata sen illan riemua? Sorja, kaunis, miehevä
nuorukainen kokemattoman lapsen sijasta, joka lähti. Uljas, terve,
vahingoittumaton. Ehkä jotakin vierasta, kovaa -- oi, kyllä se haihtuu.
Taas paisui äidin rinta auvoisasta ylpeydestä, ja kyyneleet tulvivat
silmiin, kun Pulmun kädet niinkuin ennen kiertyivät äidin kaulan
ympäri. -- Arvin äiti parka! -- täytyi hänen onnessansa osanotolla
ajatella.
* * * * *
Lauvantai-ilta jälleen. Molemmat äidit kohtasivat toisensa Arvin
haudalla. Se oli rouva Aunion luonnollinen kävelymatkan määrä, ja usein
rouva Tuokkokin kävi laskemassa sen kummulle kukkasen.
-- Kaipaan yhä haikeasti, -- sanoi Arvin äiti. -- Kaipaan -- mutta
tiedätkö, en enää sure. Sinä olet onnellisempi minua: annoit Vilhon ja
sait takaisin. Sainhan minäkin mieheni. Poikani Jumala otti. Se oli
minun uhrini isänmaan vapauden tähden. Siksi en enää valita.
Silloin Vilhon äiti purskahti katkerasti itkemään.
-- Sinä, sinä se onnellisempi olet... Jospa hän lepäisikin tuolla Arvin
kanssa, parempi se olisi. Vilho tuli takaisin, mutta Pulmu, Pulmu ei
tullutkaan...
Arvin äiti ymmärsi. Hän siveli hiljaa toisen kättä, sanoen vain: --
Niinkö? -- Hänen miehensä oli siis oikein aavistanut.
He istuivat kauan vaiti. Toinen itki, toinen rukoili Jumalalta sanoja
lohduttaakseen ystävää.
Vihdoin kyynelten mukana koko tuska purkautui äidin sydämestä:
-- Pelkäsin sitä jo kauan. Joka laskee vihan juurtumaan itseensä, hän
rikkoo suhteensa rakkauden Jumalaan, ja ken on ilman Jumalaa, hän on
suojaton maailmassa. Voi, mitä antaisinkaan, jos se ei olisi totta!
Mutta Pulmu ei palannut, ei. Ensin väkijuomien huuma, sitte muut
viettelykset. Hän syleili minua, kuten lähtiessään, mutta nyt minä
tiedän, mihin ne käsivarret sillä välin ovat kiertyneet. Ei edes hän
itse sitä kertonut. Jospa olisinkin saanut sen kuulla katuvan poikani
huulilta! Ei, sen tiesi kylä ennen äitiä, ja sinäkin ehkä tiesit...
Miehesi ainakin. Ettekä armahtaneet minua!
-- Mieheni olisi vaatinut Vilhon kertomaan, jos hän olisi ollut varma,
-- sanoi ystävä hiljaa. -- Kuule, entä jos erehtyvät? Huhut kasvavat
kulkiessaan.
-- Ei, ei. Hän on nyt sen itse tunnustanut. Mutta murtumatta. Voi sinua
onnellista, jonka poika puhtaana nukkuu nurmen alla.
Hän itki sydäntävihlovasti. Silloin Arvin äiti löysi sen, mitä hän
tahtoi sanoa: -- Älä puhu sellaista. Kiitä Jumalaa siitä, että hän
elää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pulmu palajaa. Sinun surusi
on raskaampi kuin minun, mutta ilosikin tulee suuremmaksi.
Vilhon äiti katsahti ylös, tuskallisen kysyvänä ystävänsä kasvoihin.
Hän vastasi: -- Minä saan omani jälleen vasta vanhurskasten
ylösnousemisessa. Sinä saat jo täällä.
-- Kuka sen minulle vakuuttaa? -- huokasi Vilhon äiti, yhä kyynelten
vallassa. -- Ei jokainen tuhlaajalapsi palaa. Isänmaan vapaus otti
Pulmun. Voi, miksi hänet annoinkaan? Miksi annoin?
Rouva Aunio olisi tahtonut sanoa, että isänmaan ei ollut syy, ei
sodankaan sinänsä. Olihan Arvinkin puhtaus säilynyt ja varmasti monen
monien, jotka eivät kaatuneet, vaan palasivat kestettyänsä loppuun
asti. Kevätmyrsky ei ole syypää lahojen puitten murtumiseen; se vain
jouduttaa niiden romahdusta, sekä ilmi kuivuneitten että näöltä
tuoreitten, joissa sisäinen hävitys salaa on työnsä alottanut.
Mutta entä jos sittekin? Joskus rajutuuli on ylivoimainen ja taittaa
terveenkin vesan, liian nuoren ja hennon. Eikö se ollut Vilhon kohtalo?
Niinpä istuta se uudestaan! Uusi kasvi nouskoon! Se on vaikeata, mutta
ei toivotonta. On kevät, ja Jumalan aurinko paistaa. --
Hän ei saanut sanotuksi mitään siitä kaikesta. Ei murheen murtama äiti
olisi jaksanut kuulla. Hän etsi muististansa Jumalan sanoja, parempia
kuin ihmisen lohdutus.
Eikö ollutkin oikea se lause, joka hänelle annettiin?
"Joka on luopunut lapsestaan minun nimeni tähden, saa satakertaisesti
takaisin..."
Oliko väärennystä käyttää sitä tähän? Ei ollut tämä uhri tapahtunut
Jumalan valtakunnan tähden, ei Herran nimen tähden sanan asiallisessa
merkityksessä. Mutta sentään --
-- Jumalan velvoituksen tähden omassatunnossasi ja sydämessäsi sinä
suostuit Pulmun lähtöön. Olisit antanut hänen henkensä, jos olisi
vaadittu. Meni se, mikä on kalliimpaa. Mutta se annetaan takaisin --
mahdotonta on, että Herra ei pitäisi lupaustansa! Satakertaisesti
annetaan. Saat hänet uutena, anteeksiantamuksen puhdistamana,
tietoisesti astuneena pyhään taisteluun. Herra armahtaa. Ystävä, en
sano, että tahtoisin kanssasi vaihtaa osaa -- mutta älä pyydä sitä
sinäkään...
-- Kiitos, -- kuiskasi Vilhon äiti, sydän Jumalan koskettamana. Hän
näki taas toivon tähden pilkotuksen. Hänen rukouksensa jaksoi kohottaa
väsyneet siipensä. Toinen kärsivä oli tukenut toista. Hänen ei siis
pitänyt katua poikansa lähtöä. Hänen tuli uskoa, toivoa, rakastaa,
Jumalan armahtavan ja kaikki korjaavan laupeuden tähden.
Yhdessä he lähtivät haudalta. Vieraita ihmisiä tuli vastaan. -- Rouva
Aunio raukka! -- he sanoivat keskenään. -- Onnellinen rouva Tuokko,
jonka poika on menestynyt ja palannut kotiin!
Mutta Jumala mittasi kummankin uhrin ja kätki leiliinsä kumpaisenkin
kyyneleet.
1920.