Ajatus välähti vanhuksen mielessä.
-- Lapsi parka, kun ei ole omaa kirjaa, ja se ranska on hänen rakkain
aineensa, niin hän sanoi. Minä vanha ihminen haudan partaalla, mitä
minä tällä koreudella teen? Vien kultasepälle tuonne vastapäätä. Ehkä
saan siitä suuren hinnan, ja Alli voi ostaa monta kirjaa lainakirjojen
sijaan!
Sykähytti oudosti sydänalassa. Täytyi silittää kaunista hopeakorua.
Maija-Leena ei osannut lukea kaiverrusta, kun kirjaimet eivät olleet
vanhaa pränttiä, mutta hän tiesi täsmälleen, mitä siinä oli. Toisella
puolella isäntäväen panema: "Maija-Leena Juhantytär. 25 vuoden
uskollisesta palveluksesta. Rakkauden ja kiitollisuuden muistoksi."
Toisella puolella Keisarillisen Suomen Talousseuran juhlallinen nimi ja
kirjoitus.
-- Turhia! Mitä minä nyt vanha ihminen... Ei tätä rouva saa tietää,
eikä Alli.
Hän veti päättäväisesti takin päällensä, otti huivin päähänsä ja sitoi
kunniamerkin takaisin saman liinan nurkkaan, josta se oli pudonnut.
Pisti sitte liinakäärön kainaloonsa ja lähti ulos.
Kultaseppä ei tuntenut Maija-Leenaa, vaikka asuikin vastapäätä. Eihän
suuressa kaupungissa tunneta naapureita. Hän oli hyvä mies ja katsoi
pitkään ja sääliväisesti kumaraista eukkoa.
-- Tämä on teille arvokas kapine, -- hän sanoi, punniten kunniamerkkiä
kädessään, -- mutta minä en voi siitä antaa enempää kuin hopean hinnan.
Kaksi markkaa.
Kaksiko markkaa! Maija-Leena suuttui. Sehän oli ilmi häpeä. Herralle ja
rouvalle tämä oli maksanut tiesi mitä. Maija-Leena oli vetämäisillään
pois aarteensa, jota näin halvennettiin.
Hänen kasvoissaan kuvastui niin suuri pettymys, että kultaseppä
nopeasti lisäsi: -- Ehkä kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä. --
Hän ajatteli: -- Saahan muija rukka niillä penneilläkin leipäpalan
lisää.