-- Maija-Leena, täällä on kuvakortti teille! Punaisia ruusuja ja
raamatunlause. Keltä se lienee?
-- Mitä Alli turhia puhuu.
-- On se totta. Ette taida tietääkään, että täytätte tänään
seitsemänkymmentä vuotta!
-- Mistä Alli sen sitte tietää? Ei minun syntymistäni allakassa ole.
Nuori tyttö helähti nauramaan.
-- Ottakaa kortti kumminkin. Mai-ja-Leena-Kont-ti --
-- Alli taas tekee pilkkaa.
Vanhus istui tuolilla keittiöpöydän ääressä, jauhaen kahvia. Hän veti
ulos myllyn laatikon, joka näkyi täyttyneen, kääntyi syrjin Alli
neitiin ja nousi kaatamaan jauhetta pannuun. Suu oli kiinteästi mutussa.
-- Voi, voi teitä, Maija-Leena! Älkää nyt suuttuko, vaikka minä
kirjoitin "Kontti". Jos tahdotte, raapin pois ja panen sijaan
"Juhantytär". Ja kyllä te kumminkin täytätte seitsemänkymmentä.
Sentähden äiti käski kahviakin keittää. Minä olisin soittanut oikein
kauniin juhlamarssin, mutta ei ole pianoa. Ei ole enää, Maija-Leena.
Pieni huokaus seurasi sanoja.
-- Ei ole, ei, -- toisti Maija-Leena heltynein äänin. -- Ja olisi
rouvalla ilmankin menoja, ettei minun tähteni kahvia pitäisi tuhlata,
-- kuuli Alli mennessään hänen mutisevan.
Sitä Alli ei kuitenkaan huomannut, että vähäinen leppeä hymy oli
hiljalleen silittänyt vanhuksen suupielistä rypyt, eikä hän nähnyt,
millä uteliaalla mielihyvällä Maija-Leena heti oven sulkeuduttua
alkoi hypistellä ja tutkia ruusukorttiansa. Silmälasitkin hän nosti
nenällensä ja sovitti sangat korvain taakse.
-- Alli sanoi, että siinä on raamatunlausekin, mutta en minä latinaa
ymmärrä...
Kas, ei ollutkaan "latinaa", oli selvillä vanhanaikaisilla kirjaimilla:
"Rakkaus on Jumalasta."
Maija-Leena pyyhkieli silmiänsä.
-- Onhan se ihmeellistä, jos Jumala tosiaan rakastaa tämmöistä vanhaa
ihmistä kuin minä. Jumala siunatkoon rouvaa ja Allia... He ovat hyviä
minulle, vaikka minä vaan olen tiellä, syömässä heidän ruokaansa.
Mitähän se Alli ajatteli, kun osti tämän kortin? Sillä rahalla hän
olisi saanut mantelitortun, kaksikin.
Vanhus muisti, miten hän oli säälitellyt ja hellitellyt Allia --
monta vuotta sitte -- kerran, kun pikku tytöltä täytyi vetää hammas.
"Älä itke, älä pelkää", hän oli sanonut. "Sinä saat minulta mitä vaan
tahdot, kun tulet tohtorilta kotiin. Mitä sinä tahtoisit?" Ja Alli oli
empimättä vastannut: "Mantelitortun."
Niin, niin, siitä oli pitkä aika. Ei hän varmaan enää muistanutkaan
torttuja, Alli parka. Rouva oli jäänyt leskeksi ja ansaitsi niukan
eläkkeen lisiä puhtaaksikirjoituksella; mistä olisi tyttö herkkuihin
tottunut? Eikä hän pyytänyt koristeitakaan eikä nuorten huveja, jotka
kaikki maksavat rahaa. Hän halusi vain lukea ja soittaa. Lukea hän
saikin kyllä, liikaakin. Maija-Leenan tuli monta kertaa surku tyttöä,
jota valvotettiin opettajakoulun läksyillä -- tai jatko-opiston, mikä
se lie ollut nimeltään. Mutta soittamisesta tuli loppu, kun rouva
otti vain kamarin ja kyökin eikä enää pitänyt musiikkiopistolaisia
täysihoidossa. Kovasti se niitten kilkutus olikin kiusaksi käynyt.
Toista oli tämän Allin soitto, kaunista ja rauhallista, pelkkiä lauluja
ja virsiä ja muuta samanlaista. Sitä Maija-Leenakin mielikseen oli
kuunnellut, kunnes piano vietiin pois opistolaisten mukana.
Hellalta kuului pieniä pihahduksia, sitte kovaa kohinaa.
-- No jopa nyt -- kahvi kiehuu yli! Maija-Leena kiirehti siirtämään
pannun syrjään ja pyyhkieli nokea pois.
-- Seljetköön tuossa, katselen korttia sillävälin.
"Maija-Leena Kontti." -- Kontti on ruma nimi, vaikka se olikin
kotitaloni. Minä olen sen sanonut Allille monta kertaa. Kielikelloa
sanotaan kontinkantajaksi. Minä olen Juhantytär.
Mutta nimen keralla muistot heräsivät. Kontti -- rakas paikka se
kumminkin oli ollut aikoinansa. Matala harmaa rakennus peltojen
keskellä. Kanoja Maija-Leena siellä eniten oli rakastanut. Lampaita
myös. Isä oli sellainen juro mies -- niin, ehkä Maija-Leenan omassa
luonteessa oli juuri hänen perujansa -- ja veli... hänestä oli tullut
pelkkää surua ja häpeää. Äitiänsä Maija-Leena ei muistanut edes näöltä.
Hän oli kuollut suurena rokkovuotena, silloin kuin he lapsetkin saivat
kasvonsa rumia arpia täyteen.
Kontin aidan ohitse kulki pappilan myllytie. Rovastin lapset juoksivat
siinä useasti, ja Maija-Leena tirkisteli heitä aidan raosta. Kun
ruustinna sattui mukaan, ojensi hän kätensä aidan yli ja taputti
pikku tytön pellavapäätä. "Tule meille joskus leikkimään", hän kutsui
ystävällisesti. Mutta Maija-Leena ei rohjennut milloinkaan. Hän joutui
pappilan seinien sisäpuolelle vasta viisitoistavuotiaana, rippikoulua
käydessään. Silloin isä oli jo haudassa, ja nuori Maija-Leena koetti
hoitaa kotia, jossa juoppo veli vietti rajua nuorenmiehen elämää.
Viisi vuotta myöhemmin isäntä oli talon hävittänyt ja itse sortunut
syysjäihin markkinamatkalla. Sisar jäi puille paljaille. Juuri siihen
aikaan pappilassa tarvittiin hoitajaa vastasyntyneelle tyttöselle.
Maija-Leena sai paikan eikä sen koommin enää perheestä eronnut.
Silloinen pieni hoidokki, Alina tyttö, oli hänen nykyinen emäntänsä,
Allin äiti.
Vanhoja aikoja muistellessaan Maija-Leena yhä käänteli kuvakorttia.
-- Mitä sillä on väliä, onko Alli kirjoittanut "Kontti" vai
"Juhantytär", kun minä en kumminkaan osaa kirjoitettua lukea. En
annakaan hänen raaputtaa puhki tätä kaunista korttiani.
Siinäpä Alli tulikin. Hän nouti kaapista kuppeja ja kysyi, joko kahvi
oli valmista.
-- Onhan se.
-- No tuokaa, Maija-Leena, minun täytyy mennä pian kouluun.
-- Kuinka kauan Alli oikein aikoo koulua käydä? Ei suinkaan Allista
sentään opettajaa tule. Tuossa iässä rouva jo meni naimisiin.
-- Eipähän Maija-Leena mennyt, -- nauroi Alli. -- Miksi ette? Kai
teillä pyytäjiä oli.
Maija-Leena ei ollut kuulevinaan. Niin, pyytäjiä -- olihan niitä
kylläkin. Mutta yhdellä oli väärät sääret, toisella tupakkamälli,
kolmas oli lörppö ja neljäs tuppisuu. Ei ollut ketään, jonka takia
olisi kannattanut pappilasta lähteä. Vasta hän oli lähtöön valmis,
kun pieni Alina oli kasvanut neidoksi, seisonut myrttikruunu päässä
alttarin luona ja pyytänyt entistä hoitajaansa mukaan omaan uuteen
kotiinsa.
Vanhus tarttui kiiltävään pannuun ja vei sen kamariin, jossa rouva
uutterana istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän se oli, tuo entinen
pappilan kukka -- nyt jo viidenkymmenen ikäinen hänkin ja maailman
matkalla harmaantunut. Maija-Leenalle hän kyllä oli sama kuin aina.
Rouva kohotti työstä katseensa ja kutsui herttaisesti hymyillen vanhaa
palvelijaa, joka aikoi palata keittiöön.
-- Tänään me tietysti juomme kahvimme yhdessä, -- hän sanoi, nousten
paikoiltansa. -- Tulkaa nyt, istukaa tänne nojatuoliin. Antakaa meidän
edes vähän juhlia teitä.
Vastaväitteistä huolimatta vanhus asetettiin istumaan kunniapaikalle.
Alli hänet siihen lopulta painoi, kun ei muu auttanut.
-- Maija-Leenalla on oikeastaan kaksinkertainen juhla, -- virkkoi rouva
lämpimästi. -- Täytätte seitsemänkymmentä ja juuri näihin aikoihin
tulette olleeksi viisikymmentä vuotta meidän perheessämme. Ensin
pappilassa, sitte minun omassa kodissani. Muistatteko, Maija-Leena,
että niin pitkä aika jo on kulunut?
-- Menevät ne vuodet laskemattakin alasmäkeä, -- mutisi vanhus. Äänestä
ei osannut arvata, oliko hän siitä tyytyväinen vai tyytymätön.
-- Ensin minua hoiditte, kun olin pieni, ja aina olitte hyvä minulle ja
meille kaikille --
-- Rouva antaa anteeksi, -- alkoi Maija-Leena nyyhkyttää, -- kyllä
minä ne hyvyydet tiedän. Kiukkupussiksi toiset piiat aina minua
nimittelivät, ja semmoinen juuri minä olen ollutkin kaiken ikäni.
-- Katajan pinta on rosoinen, mutta sen kanta sitä lujempi. Me kyllä
tunnemme ja ymmärrämme Maija-Leenan. En koskaan unhota, kuinka te
yötä myöten kangasta kudoitte, jotta vaan teidän Alina neitinne saisi
kunnon myötäjäiset, ja sukiksi te tahdoitte kehrätä lankaa oman
nimikkolampaanne villoista. Sieltä salopitäjän rauhasta te seurasitte
minua kauas kaupunkiin, vaikka pelkäsittekin isoja taloja ja ihmisten
ja ajoneuvojen kuhinaa ja hälinää.
-- Ja junaa, -- pisti Alli väliin. -- Äiti on kertonut, kuinka kävi
asemalla. Tiedättehän, Maija-Leena, te ette ollut koskaan nähnyt
asemataloa ettekä rataa ja junavaunuja. Kun teitä hirvitti koko puhe
junasta, sanottiin teille, että siinä on hyvä istua kuin kamarin
penkillä. Sitte te ajoitte kuormarattailla asematalon eteen, ja teidät
vietiin odotussaliin. Te istuitte penkille ja kysyitte: "Tässäkö sitä
sitte mennään?"
Vanhus veti suunsa nauruun, mutta mutisti sen taas samassa. Hän oli
puoliksi huvitettu, puoliksi yrmeissään.
-- Eihän Alli silloin ollut syntynytkään. Mitä Alli on muistavinaan.
-- En minä sanonutkaan muistavani, mutta äiti --
-- Vähät niistä, -- keskeytti rouva. -- Herttainen te vaan olitte, kun
tulitte kuitenkin. Te olitte tukeni ja apuni vieraalla paikkakunnalla,
kokemattomuudessani, sairaudessa ja kaikissa vaiheissa. Iloistani te
iloitsitte -- olihan minulla ilojakin paljon. Mutta sitte tuli se
raskas vuosi -- me saatoimme mieheni hautaan. Mihin olisin joutunut
ilman teitä? Yhdessä me varustimme suuret pojat maailmalle, ja tätä
nuorintani, Alli tyttöä, te olette vaalinut kuin toisena äitinä.
Ette jättänyt meitä silloinkaan, kun palkkarahoista oli puute. Voi
Maija-Leena, rakas, hyvä Maija-Leena, kiitos kaikesta!
Hän syleili hellästi vanhaa palvelijaa, joka hämillään pyyhkieli
silmiänsä.
-- Maija-Leena sai puheen, -- virkkoi Alli, katkaisten juhlallisen
mielentilan. -- No nyt kaadetaan kahvia.
-- Oikeastaan Maija-Leenan olisi pitänyt saada aivan toisenlainen
tunnustus työstänsä ja rakkaudestansa, -- huoahti rouva. -- Kultakello
ja uusi Talousseuran mitali. Mutta itse te hyvin tiedätte, miksi ne
puuttuvat.
Maija-Leena ei saanut sanoja huuliltansa. Kahvileipäkin takertui
kurkkuun. Tuommoisia rouva puhui -- ja hän itse, Maija-Leena, oli
kaikesta kiitollisuuden velassa, katosta päänsä päällä, ruoasta,
vaatteista ja muusta.
Hän nousi, niiasi, kiitti ja rupesi korjaamaan kahvivehkeitä pois.
Rouva istuutui taas työhönsä, ja Alli kokoili kirjojansa.
-- Minun pitäisi huomiseksi hankkia ranskan kirjallisuushistoria, --
sanoi hän äidillensä, vähän viivytellen ja empien.
Rouva näytti huolestuneelta.
-- Tarkoitatko, että se pitäisi ostaa? Etkö voi lainata kirjastosta?
-- Niin, kyllä -- tietysti, -- ääni oli epävarma. Huoahtaen hän lisäsi:
-- Lainakirjojahan minulla muutenkin on. Luen ja luen -- vien kirjan
takaisin -- ja mistä sitte toiste katson, jos jotakin unohtuu? Ranska
on minun rakkain aineeni.
Äiti ei vastannut. Hän olisi ostanut vaikka kaikki kirjat Allille,
jos olisi voinut. Alli tiesi sen ja meni ilman rahaa, nurisematta,
alakuloisena.
-- Onko se kalliskin? -- kysäisi Maija-Leena eteisessä, pidättäen Allia
palttoosta.
Hiukan kärsimättömänä Alli nykäisi itsensä irti. -- Mitä sitte,
Maija-Leena? Neljä markkaa viisikymmentä penniä. Menen kirjastosta
pyytämään, se ei maksa mitään.
Maija-Leena pesi kuppeja keittiössä.
-- Alli, lapsi parka, lukee ja lukee, vie kirjan takaisin, ja siihen
kaikki unohtuu -- eikö hän sanonut niin? Minulle iloa laittavat, kahvit
ja kortit, ja itsellä on huolta ja köyhyyttä... Vanhus kyyristyi
penkomaan pientä arkkua, joka oli keittiön pöydän alla. Avasi sinisen
huivin, jonka kulmaan oli sidottu jotakin. Hän lateli rahoja ja laski
sormillansa. Yksi markka -- kaksi -- ja lisäksi kymmenen, viisitoista,
kaksikymmentäviisi penniä. Kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä.
Siinä oli Maija-Leenan koko omaisuus, paitsi "suurta rahaa". Sitä
oli entispäiviltä säästynyt kokonaista kaksisataa markkaa. Ne oli
pantu jo herra-vainaan aikana pankkiin, semmoisella lailla, ettei
tarvinnut kajotakaan, ja itsestään vaan kasvoi joka vuosi lisää.
Paljonko siellä nyt oli, sitä Maija-Leena ei tietänyt eikä kysynyt.
Herra-vainaa oli sanonut, ettei niitä pitänyt ottaa pois; ne olivat
Maija-Leenan vanhain päivien varana. Mutta Maija-Leena itse tiesi,
että niillä oli toinen tarkoitus. Eivät ne _hänen_ olleet, ne vain
odottivat hänen kuolemaansa. Allille hän oli ne testamentannut,
nuorimmalle hoidokkaallensa, sydänkäpysellensä. _Nyt_ ei niihin vielä
voinut koskea, ei edes Allin tarpeitten vuoksi. Ne olivat pyhää rahaa,
kuolinmuisto.
Siis kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä... Ei, ei riitä
ranskankirjaan. Mutta mitäs -- mikä tuossa kiiltää? Vieläkö on markka
-- ei, kahden markanko raha? On, on...
Ilosta vapisevin käsin vanhus veti esille jotakin hopeankiiltävää.
Samassa hän huomasi erehdyksensä. Ei ollut käypää rahaa, oli hopeinen
kunniaraha vain -- se jonka Maija-Leena oli saanut, palveltuansa
suvussa 25 vuotta. Sitähän se rouva kai äsken tarkoitti, että nyt oli
kulunut toiset 25 vuotta, että olisi muka pitänyt olla uusi raha...
Jopa nyt turhia! Eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut palvellut, oli
vain _ollut_ -- syönyt ja maannut ja vähän auttanut, niin, tietysti
auttanut minkä kykeni, vaikka se ei paljoa merkinnyt...
Tuommoinen kunniaraha oli kallis, monta markkaa maksanut. Mutta mitä
apua siitä oli Allin kirjaan?