Maisterin perhe asui kesää talonpoikaistalon matalassa rakennuksessa,
huoneissa, joiden ikkunain edessä kasvoi tiheitä punakukkaisia
spireapensaita, sinisiä akileioja ja koreankeltaisia keisarinkruunuja.
Piha oli laaja ruohoinen, puutarha jotenkin hoitamaton, täynnä
omenapuita ja karviaismarjapensaita, jotka kaikesta huolimatta
höystyivät hyvästi. Aidan takana, isäntäväen puolella, oli
kalikkainen karjapiha, läävä, talli, sauna ja kaivot. Oikealla aukeni
vainio, ja maantien takana, kivisen "pajanmäen" tuolla puolen,
alkoi kuusikkometsä, jota riitti kauvas -- pienen tytön mielestä
loppumattomiin.
Järvelle oli noin kilometrin matka, kolmeen suuntaan. "Tilterillä",
virolaisen puutarhurin rannassa, oli kesäasukkaiden kalastusvalkama.
"Uitonsuussa" pidettiin talon ruuhia. "Pitkässäniemessä" oli isännän
veljen, koulurehtorin huvila. Jokaiseen rantaan oli kuljettava
asumattoman metsän halki tai karjalaidunten kautta, ja kaikki olivat
liian kaukana pienen tyttösen yksin mennä.
Siellä hän kulki pihamaalla itsekseen, keksien leikkejä parhaansa
mukaan. Talon nuorin tytär oli muutamia vuosia häntä vanhempi eikä
joutanut, ei halunnutkaan leikkimään milloin tahansa. Pikkutyttö
taittoi sireeninlehtiä, niinkuin talontytärkin oli tehnyt, ja kirjaili
niistä "kankaita" puikolla tai hampaillansa. Hän keräsi posliinipaloja
lautasiksi ja jauhoi murenevasta kivestä sokeria kauppapuotiin. Toisia
kivenlohkoja, pitkiä, kapeita, kissankullalta kimaltelevia, hän valitsi
ihmisiksi. Pajanmäen kivet olivat taloina, ja hienosta hiekasta syntyi
lampi tai järvi niiden eteen.
Joskus hän istui omenapuussa ja lauleli. Virolainen vieras sanoi, että
hän oli "pikk lind", lintunen. Mutta se lintunen kaipasi siipiä ja
avaraa ilmaa lentääksensä.
Vanhemmat ottivat hänet mukaansa veneeseen, kun koettiin pitkääsiimaa,
mutta hän ei pitänyt kalastamisesta. Oli tuskallista katsella
kastematojen kiemurtelemista ja kalojen hätää. Toista oli, kun
soudettiin Tilterin valkamasta pienen lahden poikki "hiekkarantaan".
Siellä sai uida polskutella raikkaassa vedessä ja avojaloin tepsutella
hiekalla, jota laineet somille uurroksille huuhtelivat.
Uitonsuuhun vietiin talon hevoset uimaan, ja sieltä myöskin
sunnuntaisin lähdettiin kirkolle. Tavallisesti oli monta menijää.
Miehet kulkivat edellä sarkavaatteissa; talon tyttäret ja palvelustytöt
seurasivat, kenellä musta silkkihuivi, kenellä kirjava pyhäliina
päässänsä. Kesäasukasperheestäkin lähdettiin mukaan. Tyttönen meni
mielellänsä. Oli juhlallinen tunnelma, kun kaikki istuivat vakavina
tuhdoillansa, airot vain vetivät voimakkaita otteita ja ruuhet kilpaa
loiskien kiitivät yli järven, kellojen kaikuessa vastaan.
Mutta Pitkäniemi oli kumminkin rannoista kaunein ja juhannusaatto kesän
ihanin päivä, sillä silloin huvilan rehtori vietti nimipäiväänsä ja
kutsui talonväen, kesävieraat ja muut naapurit vanhanpojankotiinsa.
Pieni tyttökin pääsi vanhempainsa kanssa. Pääsi hän joskus muulloinkin,
varsinkin kun rehtorin mehevät puutarhamansikat kypsyivät; mutta se
oli sattuman varassa, ja juhannus vain oli hänen varma päivänsä. Tai
oikeammin iltansa. Juhannusaaton iltako loikin sen tenhon, johon ei
kyennyt mikään tavallinen päivä iloinensa?
Ei tyttönen ensi sijassa iloinnut siitä, että rehtori tarjosi
nimipäivaherkkuja, ei siitä, että hän sai pukeutua valkoiseen pukuun,
jonka vyöllä oli sininen silkkinauha, eikä edes siitäkään, että talon
tyttärellä nyt oli aikaa leikkiä hänen kanssaan koko pitkä iltapuoli,
myöhäiseen asti, jos tahtoi. Hän iloitsi rannasta ja järvestä. Ei
tarvinnut kalastaa, ei istua jouten veneessä muitten soutaessa, ei
puuhata mitään määrättyjä asioita. Sai katsella, katsella vain, antaen
tunteille ja mielikuville vapaan vallan.
Jo kauvan ennen hän tätä ajatteli. -- Jospa kävisi tuuli! -- hän
toivoi. -- Jospa laineet tulisivat rantaan päin! Mitä kovempi tuuli,
sen parempi!
Ihmeellistä, miten hänen toiveensa toteutui. Varmaankin tuuli joka
juhannusaattona, ja aina rehtorin venerantaa kohti. Ei satanutkaan.
Laineet vain vierivät järveä pitkin, joka tänne näytti suurelta,
melkein ulappaiselta, ellei sivuille katsonut. Pieni Joosepinsaari
kohosi lehvävihkona sen keskeltä, ja "hiekkaranta", uimapaikka,
häämötti vastapäätä kaukaa.
Nyt tuntui kuin lintusen siivet alkaisivat kasvaa. Nyt kuului avaruuden
kutsu.
Hän seisoi hiljaa, melkein liikkumatta rantakivellä. Talontytär oli
siellä myöskin, mutta pikkutyttö ei häntä pyytänyt leikkiin. Silmät
tähtäsivät laineita, ajatus kohosi kauvas ja korkealle, sydän sykki
innosta ja onnesta.
-- Katso, katso -- noin suuri laine! Se tulee, tulee... nyt taittuu
ja vaahto pärskähtää. Kuinka mahtava! Ja nyt tulee toinen... tuolla,
näetkö?
Talontytär katsoi ja myönsi.
Vasta myöhemmällä, tuulen tyyntyessä, he lähtivät niemen nurmikolle
"kukkaleikkiä" leikkimään. Kumpikin poimi niin monta eri lajia kuin
löysi. He ojensivat ne toisillensa pariksi. Parittomat vaihdettiin ja
etsittiin kullekin kukkasiskonen.
Eräänä juhannuksena oli pikku tytön luona vieras leikkitoveri
kaupungista. Tyttönen ihastui, kun sai hänetkin viedä juhannuksen
viettoon. -- Nyt tulee taas rannalla hauskaa! -- hän kertoi toverille
innoissansa.
Mutta vieras tyttö pettyi. Hän oli toimekas ja käytännöllinen eikä
ensinkään ymmärtänyt tyhjää seisoskelemista rannalla.
-- Miksi te ette leiki? -- hän kysyi. -- Kas, tuossahan on halkovaja,
siitä saamme lastuja. Tämä on minun laivani, se olkoon vaikka "Ahkera".
Ota sinäkin. Ja talon Elli myös. Mikä sinun laivasi nimi on?
-- Ehkä se on "Joutsen", -- sanoi tyttönen; mutta hän oli ymmällään
koko leikistä.
-- Nyt me heitämme lastut veteen, niin kauvas kuin jaksamme. Minun
laivani lähtee Kapmaalle, sinun saa mennä Espanjaan -- sinähän pidät
Espanjasta -- ja minnekkäs Ellin laiva? Amerikkaan, hyvä on.
-- Entä sitte?
-- Niin, heitämme kiviä niiden jälkeen, että ne kulkevat eteenpäin.
Sitte juoksemme pois leikkimään muuta, ja kun palaamme, on tuuli tuonut
ne rantaan, johonkin tänne kivikkoon. Jos löydämme ne, ovat ne tehneet
onnellisen matkan, mutta muuten ne ovat joutuneet haaksirikkoon.
He mieltyivät leikkiin kaikki kolme. Pikkutyttökään ei surrut
aaltojansa eikä selittämätöntä juhannustunnelmaa, joka muuttui,
niinkuin elämän edetessä lapsuuden epämääräiset ensi unelmat. Eivät
hänen unelmansa hävinneet, ne saivat sisällyksen.
Senjälkeen hän joka juhannuksena lähetti lastulaivoja Pitkänniemen
valkamasta. Yhäkin oli syytä toivoa tuulta, joka toi laineita rantaan
ja laivat niiden mukana. Hän kuvitteli nyt järvensä aavaksi mereksi. Ei
hän koskaan ollut silmillänsä nähnyt merta, mutta mielikuvissansa hän
sen näki kauniina, kutsuvana, täynnä ihmeitä ja mahdollisuuksia. Hän
matkusti kaukaisiin maihin ja tuntemattomiin etäisyyksiin, ja taas hän
iloitsi kuin täydestä todellisuudesta, laivojen palatessa onnellisesti
kotirantaan.
Oli pitkä aika kesästä kesään ja juhannusaatosta juhannusaattoon.
Talonpoikaistalon ruohopiha, omenapuutarha ja pajanmäki alkoivat
tuntua yhä ahtaammilta -- vielä sittekin, vaikka "keinumäki",
vasikkahaka, riihipiha ja kappale kallioista tummaa metsääkin lisättiin
liikkumisalaksi. Hän yhäti ikävöitsi rantaa, järveä -- laajaa järveä --
tai merta, rannatonta merta ja suuren vapauden avaraa ilmaa...
* * * * *
"Pikk lind" -- täyttyikö kaihosi koskaan?
En tiedä...
Hän sai kyllä kesäkodin ihanille rannoille, ja merten yli hän matkusti
ja palasi laivalla jälleen. Elämän rajoituksissa hän tietää, että
"kenen Jumalan Poika vapaaksi tekee, hän todella on vapaa."
Mutta yhä vielä hän ikävöi avaruuksia ja etäisyyksiä. Yhä vielä hänen
mielikuvituksensa luo kauniita näkyjä, joita hän ei voi unohtaa päivien
monikirjavassa hälinässä. Ne sykähyttävät niin kummasti sydäntä, ja
arkiseen aherrukseen ne tuovat juhlan.
Hän rakastaa kaipaustansa, sillä hän uskoo, että se on viesti ajan
ja paikan rajojen takaa, sieltä, missä on ihanin meri, "lasimeri
kristallikirkas" -- sieltä, missä lintunen kerran mittaamattomissa
avaruuksissa vapaat siipensä levittää lentoon.
1914.