II

Kirkkoherran pappila oli kylän laidassa pitkän koivukujan päässä. Laaja

saarinen sisäjärvi välkytteli vesiänsä eteläikkunain edessä, sivulla

kohosi tumma kuusikko, piha oli kirjavana kukkanurmena, ja puutarhassa

hedelmäpuut kylvivät valkeita terälehtiä kuin lentävää lunta.

Sen ihanuuden keskelle Asko saapui seitsentoistavuotiaana nuorukaisena,

joka keväällä oli päässyt koulun ylimmälle luokalle.

Hän tuli rippikouluansa käymään.

Tulisiko tästä pettymys vai toiveiden täytös? Vain pikimmiten hän oli

Helsingissä nähnyt setänsä Amerikan matkan jälkeen. Vasta vapusta

pastori oli astunut uuteen virkaansa kotimaassa.

Setä ja täti ottivat Askon vastaan kuin oman pojan.

-- Ei meillä poikaa olekaan, ei muita kuin sinä! Pikku tyttöjä

vain niinkuin parvi västäräkkejä: kolme hyppivää, sirkuttavaa, ja

pienokainen korissa.

-- Tämä on toista kuin se pappila, jonka pihalla kasvoi yksi ainoa

haapa. Ja toista kuin lännen meluisa suurkaupunki. Me olemme

sanomattoman onnelliset, kun Jumala antoi meille tämän suloisen kodin.

Sen Asko hyvin saattoi ymmärtää. Rauha ja suloisuus liitelivät hänenkin

ympärillänsä kuin kesäaamun utuiset autereet. Ne lupasivat kirkasta

päivää.

Asko katseli päivän kuluessa huoneet, tallit, navetat ja koko pappilan

kotipiirin. Hän nouti kuusista käpyjä pikkutytöille ja souti heitä

veneessä likeisille kauniille saarille. Tädille ja sedälle hän kertoi

kuulumisia vanhemmiltansa ja kyseli vilkkaasti Amerikan oloista.

Mutta illan hiljetessä, kun lapset olivat siunatut vuoteisiinsa

nukkumaan ja iltarukous oli pidetty väentuvassa, silloin setä vei Askon

tummaan kuusikkoon kävelemään.

-- Miksi tahdoit käydä rippikoulusi minun luonani? -- kysyi hän siellä,

kun he kahdenkesken kulkivat suhisevien puiden pimennossa.

-- Setä ymmärsi minua aina, -- vastasi Asko empimättä. -- Ei kukaan

niin hyvin ymmärtänyt minua silloin, kun olin pieni poika.

-- Me tapasimme toisemme vain muutaman kerran.

-- Kuitenkaan minä en ole ketään niin ihaillut ja rakastanut kuin

sinua, setä. En sitäkään ole unohtanut, mitä lähtiessäsi sanoit minulle.

Setä pysähtyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin. -- Oletko siis löytänyt

kalleimman aarteen?

Ei hän väistänyt sedän katsetta, mutta hän pudisti päätänsä.

-- Minä toivoin, että sinä auttaisit minua löytämään sen.

-- Huomenna lähdemme Jumalan sanan kultakaivoksille. Siitä tulee ihana

rippikoulu, Asko ystäväni. Joka ikävöi ja etsii, hän löytää. Minä en

muuta voi kuin viitata tietä.

* * * * *

He kaivoivat yhdessä pyhää kultaa, uuraasti, innokkaasti. Välistä

näytti sorakerros tai läpitunkematon kova seinä sulkevan tien.

Ihmeellistä, miten varmasti ja taitavasti setä poisti soran ja löysi

aukon kallioseinästä! Uusia maailmoita, suuria, kimaltelevia syvyyksiä

aukeni nuorukaisen hämmästyneen katseen eteen. Ei hän koskaan ennen

ollut tietänyt, miten pieni ja köyhä hän todella oli -- vielä vähemmin

hän oli aavistanut odottavia rikkauksiansa.

Kahden viikon kuluttua tuli Askolle kirje, jossa isä kysyi hänen

konfirmatsioonipäiväänsä. Jokohan setä ehtisi valmiiksi ensi

sunnuntaihin? Isä ja äiti tietysti tahtoivat tulla siksi päiväksi

saapuville.

Säikähtynein katsein poika ojensi sedälle kirjeen. Jännittyneenä hän

odotti vastausta.

-- Minä kirjoitan isällesi, -- sanoi setä.

-- Mitä aiot kirjoittaa?

-- Että sinun rippikoulusi voi päättyä muutamassa viikossa, mutta koko

kesäkin voi kulua siihen. Ja niinkin voi tapahtua, että se jää kesken,

kun lähdet syksyllä takaisin kouluun.

-- Setä, kiitos! Tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin

kukaan muu.

Kaksinkertaisella innolla ja riemulla Asko ryhtyi kullankaivantaansa

jatkamaan. Yhä runsaammin hän löysi hohtavia murusia. Mutta setä näytti

tietä eteenpäin, eteenpäin. Itse hän omisti ijäiset aarteet, mutta hän

ei voinut niitä valmiina jakaa. Nuorukainen iloitsi siitä. Lahjapalaset

kuluvat loppuun; hän tahtoi ehtymättömille kultasuonille, sinne mihin

hänen viisas, väsymätön oppaansa viittasi ja johti.

-- Jospa olisin hänen kaltaisensa! -- ajatteli Asko. -- Rikas ja muita

rikkaaksi tekevä!

* * * * *

Asko istui sunnuntaina vanhassa kivikirkossa, "papinpenkissä" tädin

ja pikku Annin vieressä. Hän kuunteli tuttua kertomusta paimenesta,

jolta lammas on juossut korpeen. Paimen jättää muun laumansa ja lähtee

eksynyttä etsimään, löytää sen ja kantaa kotiin.

Yksinkertainen, tavallinen tarina. Jokainen maalainen vaivatta ymmärtää

sen. Niin hekin olisivat menetelleet.

Eläimiänsä he kyllä etsivät, mutta välittävätkö he muistakin

kadonneista? Katsokaa nuorta miestä, köyhän äidin ainoata karitsaa! Hän

juo ja hurjistelee, ja äidin sydän on murtumaisillansa. Miksi kukaan ei

etsi eksynyttä? Miksi toiset häntä houkuttelevat yhä syvemmälle korven

suohon, ja toiset sallivat sen tapahtua, sen sijaan että jokainen löisi

lasin pois hänen kädestänsä ja varjelisi häntä kuin silmäterää?

Asko kuunteli. Kuva toisensa jälkeen elävöityi hänen silmäinsä edessä.

Kuinka paljo olikaan eksyneitä! Lapsia, jotka ilkeinä ja vallattomina

juoksivat kujilla tyhjin toimin, kiroilevia miehiä, riitaisia naisia,

tyytymättömiä vanhuksia... Ja lopuksi myöskin hienoja, sivistyneitä

ihmisiä, hyvää, nuhteetonta kansaa. "He vaelsivat kaikki eksyksissä

niinkuin lampaat" -- kaikki ilman erotusta. Hyvä Paimen on kerran

kulkenut raskaat askeleet koko eksyneen maailman tähden. Nyt hän

kantaa karitsoita kotiin. Kuinka hyvä hän on! Kuinka onnellista olla

sellaisen Paimenen lammas! Ei hän ole tyly harhaileville raukoillensa.

Mutta miksi juoksisimme pois, tuottaen hänelle murhetta, kun hän

pyytää meitä tulemaan luoksensa ja pysymään ominansa? Ja miksi emme

rakastavin sydämin tekisi niinkuin hän: auttaisi eksyneitä takaisin

kotiin? -- -- --

Paimenen ääni kuului kirkossa, aivan selvään. Asko kuuli sen

sydämessänsä.

Hyvän Ylipaimenenko ääni? Niin, mutta toisen kautta.

Virren aikana Askon ajatukset kulkivat siihen, mitä hän edellisinä

päivinä oli nähnyt ja kokenut.

Setä oli maantieltä taluttanut pappilaan nuoren miehen, joka tuskin

tajusi, mitä hänelle tehtiin. Mies oli pantu nukkumaan. Aamulla hän oli

kauvan istunut sedän kanssa kahdenkesken. Mennessään hän oli pyyhkinyt

kyyneleitä.

Hänestäkö setä äsken puhui saarnassaan?

Viime sunnuntaina Asko oli kuullut sedän pitävän pyhäkoululapsille

mallitunnin kyläopettajain läsnäollessa. Niitä kujien lapsiako

ne olivat, nuo köyhästi puetut pienet, joille hän puhui hellästi

kuin rakas isä? Askosta tuntui, etteivät he voineet enää ruveta

pahankurisiksi sen tunnin jälkeen. Tai ehkä he jo olivatkin hyvän

Paimenen kilttejä karitsoita. Olihan heillä niin kirkkaat silmät, ihan

kuin pienellä Anni-serkulla tässä hänen vieressänsä. Heille piti kertoa

Paimenen rakkaudesta yhä enemmän, etteivät he koskaan tahtoisi mennä

pois.

Toissapäivänä setä oli ottanut Askon mukaansa kylälle. He olivat

käyneet kahden sairaan luona. Toiselle vietiin tädin varustama

ruokakori ja monta ystävällistä, toivorikasta sanaa. Toinen oli

sielunhädässä. Asko aikoi väistyä ulos, jottei häiritsisi, mutta vanha

mies käski jäämään. -- Olkaa vaan, nuori herra, ei minulla ole mitään

salattavaa. Kaikki tietävät, että minä olen kunniallinen mies, mutta ei

se kelpaa, ei kelpaa, kun kuolema tulee... Herra armahtakoon minua!

Senjälkeen Asko oli kuullut vain paimenen äänen, joka etsi, kutsui

ja vihdoin löysi. Ennenkuin he lähtivät, otti vanhus vastaan pyhän

Ehtoollisen, ja hänen kasvonsa loistivat rauhaa.

Voiko maailmassa olla ihanampaa kutsumusta, kuin apulaispaimenena käydä

hyvän Ylipaimenen asioita?

* * * * *

Pari tapausta tuotti Askolle odottamattoman hämmästyksen. Sellaisena ei

hän setäänsä tuntenut.

He kävelivät yhdessä maantietä myöten eräänä helteisenä päivänä. Koko

maa janosi kastetta. Kukkaset nuokkuivat varsissansa, ja tie pölisi

heidän askelissaan.

Askon ikäinen tai nuorempi poika ajoi suurta hiekkakuormaa heidän

edellänsä. Hevonen oli juuri saapunut jyrkkään mäkeen. Heidän korviinsa

kuului karkea kirous, ja piiska ehti lujasti läiskähtää useampaan

kertaan, ennenkuin pastori pitkin harppauksin oli kohdalla.

Se oli tuokion teko: hän sieppasi hölmistyneeltä pojalta piiskan ja

sivalsi hänen omaan selkäänsä pari vinhaa lyöntiä.

-- Kuorma on hevoselle liian raskas, -- sanoi hän. -- Ota lapiosi,

Kalle, ja luo se vähemmäksi.

Pastorin ääni oli niin varma ja olento vaativa, että vastaansanominen

ei johtunut pojan mieleenkään. Häpeillään hän teki työtä käskettyä.

Sitte pastori ja Asko yhdessä hänen kanssansa auttoivat kuorman mäen

päälle. Kaikki he saivat pyyhkiä hikeä otsastansa.

-- Sano terveisiä isällesi, -- sanoi pastori ojentaen kätensä. -- Minä

tiedän, että hän ja minä olemme yksimielisiä.

Poika katsoi maahan, hipahutti lakkiaan ja lähti nolona ajaa hölkkimään

mäkeä alas.

Mutta Asko kulki äänetönnä, ihmeissään sedän rinnalla. Kuinka hän

oli uskaltanut lyödä vierasta poikaa? Ja missä oli hellä paimenen

ääni, joka rakkaudella kutsui eksynyttä? Ei hän rohjennut kysyä, ja

setä alkoi puhua muista asioista, niinkuin ei mitään erityistä olisi

tapahtunut.

Toisenkin kerran Asko samalla tavalla jäi ihmettelemään.

Keski-ikäinen pyylevä nainen toi munia pappilaan. Ei hän maksusta

huolinut. -- Tulin katsomaan uutta kirkkoherraa ja kirkherskaa; en

olekaan vielä käynyt. Tässä olisi kirkherskalle tuomisia. Minä olen

Leena-Kaisa Tapolan kylästä.

Vieras vietiin ystävällisesti ruokasaliin, ja "kirkherska" toimitti

pannun tulelle.

-- Voi, voi, -- alkoi Leena-Kaisa, niin pian kuin pastori tuli

huoneeseen, -- kyllä te saarnasitte niin kauniisti, että poru vaan

kävi läpi kirkon. On se oikea Jumalan lahja, kun semmoinen pappi

saatiin. Eihän entisestä, Lunströmmi-vainaasta, mihinkään ollut. Ei

siitä tykättykään, mutta teistä puhuvat ja tykkäävät, ihan kaikki. Se

Lunströmmi saarnasi lakia, aina vaan lakia, ja --

-- Leena-Kaisa ei siis ole niitä, jotka rakastavat Jumalan lakia, --

keskeytti pastori tavattoman lyhyeen. -- Raamatussa sanotaan: "Autuas

on se, joka rakastaa Jumalan lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät

ja yöt."

-- Tuota noin, kyllähän minä Jumalan lakia, niin, tuota, -- vaimo

oli kuin puusta pudonnut. -- Minä vaan sitä meinasin, että se

Lunströmmi-vainaa --

-- Vanha rovasti on Jumalan istuimen edessä, -- sanoi pastori

vakavasti. -- Minä olen kuullut, että hän oli harras Herran palvelija.

Ette te minua sillä mielittele, että puhutte edeltäjästäni pahaa.

Vaimon kasvot lensivät tummanpunaisiksi. Hän suuttui. Mutta ei hän

ehtinyt purkaa kiukkuansa, ennenkuin pastori nousi, sanoen tyynesti,

jopa iloisesti ja ystävällisesti: -- Kohta kai täällä saadaan kahvia.

Pitäkää hyvänänne, Leena-Kaisa, mitä talo tarjoaa. Minun on nyt mentävä

kansliaan.

Asko jäi vielä hetkeksi kuuntelemaan, miten täti sukkelaan osasi

kääntää keskustelun. Hän kertoi pitävänsä kankaiden kutomisesta.

Leena-Kaisan esiliina oli oikein hauskaa kotoista mallia. Sellainen

sopisi pikkutyttöjen kansallispukuihin.

Arvattavasti vieras ei ollut enää perin kiukkuinen, lähtiessään

pappilasta. Ainakin hän siellä viihtyi lähes puolisiin asti.

Iltapäivällä pastori lykkäsi veneen vesille ja huusi Askon

onkitoveriksensa. Järvi oli hyvin kalainen. Ahvenvetkale kohosi

toisensa perästä.

Yhtäkkiä, pistäessänsä kalaa niskaan, Asko muisti, mitä setä oli kerran

hänelle sanonut, kauvan sitte: "Ole reipas ja rohkea, jos sillä voit

auttaa!"

Hänelle selvisivät nekin molemmat tapaukset, joita hän ei ollut

ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kappaleen ihmiskalastusta -- ja niinhän

se oli, että kalastaja näyttää kovimmalta, juuri kuin sydän hellinnä

sykkii.

* * * * *

"Kun sota soipi maallinen,

on lohdutuksenas

Siionin loisto, laulu sen,

ja seura autuas..."

Asko istui pää käden varassa. Uudet kysymykset, uudet huolet olivat

heränneet. Ne tulivat voimalla, apua vaativina.

Kuinka onnellinen hän olikaan ollut viime päivinä! Hän tiesi nyt

järkähtämättömällä varmuudella, jota ei kukaan voinut riistää pois,

että hänkin oli Isän rakas lapsi Jeesuksen tähden. Sedän hiljaisessa

huoneessa se oli selvinnyt hänelle. Hän oli kaivaessaan päässyt

kultasuonelle. Hän oli aarteen löytänyt.

Nyt hän oli altis kasteenliittonsa uudistamaan, milloin vain setä piti

parhaana. Ei hän sitä pelännyt enää. Miksi hän olisikaan pelännyt? Hän

tahtoi olla Isän oma ja valmistui ottamaan vastaan Isän siunausta.

Mutta setä ei ollut vielä määrännyt konfirmatsioonipäivää. Siitäkö

syystä, että hän arvasi uusien taistelujen pian syttyvän rauhan

jälkeen? Ei hän tahtonut heti jättää nuorta ystäväänsä yksin.

-- Sydämeni on syntinen. En ole milloinkaan ennen sitä kokenut niin

syvästi kuin nyt. Kuinka siis minä kykenen Herraani tunnustamaan ja

palvelemaan? Lähimmät toverini ovat vieraita Jumalalle. Vähän minun

vanhempanikin tuntevat häntä. Jaksanko aina katsoa ylös taivaaseen,

niin että saan voimaa ja lohdutusta?

Hänen täytyi hiipiä sedän luo, joka työskenteli huoneessansa.

-- Nuori sotilas saa iloita, -- sanoi setä.

-- Mutta minä tunnen heikkouteni.

-- Se on hyvä. Opi myös tuntemaan Herrasi väkevyys! Sinun oma sydämesi

vallataan hänelle. Eikö se ole ihanaa?

-- On, -- vastasi nuorukainen hiljaa.

-- Mikä siis painaa sinua?

-- Se toinen taistelu -- ulospäin... Eikö se ole liian raskas?

Tietänetkö, setä, kuinka yksin minä olen?

-- Asko, -- sanoi setä, luoden häneen katseen, joka säihkyi säkeniä,

-- sen minä vaan voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että tämäkin

taistelu on ihana. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Ajattele,

että me saamme raivata rakastetun Herramme tietä, vallata uusia aloja

hänelle, vastustaa kaikkea pahaa, joka hänen kunniaansa himmentää, ja

puolustaa hänen asioitansa! Hän itse pitää voitoista huolen, ja tappiot

nöyryyttävät ylpeää sydäntämme.

-- Kuva on liian kaunis, -- sanoi Asko miettiväisenä.

-- Onko? Minä taisin unohtaa sotilaan haavat. Pelkääkö nuori uljas

poika niitä?

Asko oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän sanoi varmasti, selkenevin

katsein: -- En pelkää.

-- Herrasi läsnäolo parantaa ja vahvistaa.

-- -- "Siionin loisto, laulu sen,

ja seura autuas..."

kaikui Askon sydämessä.

Tätäkö uutta virttä Herran sotilaan tuli kuulla innoituksena

taistelussa? Soiko se kaukaa sedän korviin, silloin kun hän sanoi

pienestä paimenpillin soittajasta: "Kerran hän löytää kauniimpia

säveleitä?"

* * * * *

Vanhemmat olivat tulleet, ja hiljainen, pyhä juhla oli vietetty

pappilassa, ilman enempiä läsnäolijoita. Asko oli siunattu Jeesuksen

ikiomaksi, ja hän oli onnellinen.

Sunnuntaina hän taas istui tutussa kirkonpenkissä, tädin ja

vanhempainsa kanssa. Herran huone tulvi väkeä täyteen, vanhuksia,

keski-ikäisiä, nuoria ja lapsiakin. Askon mielestä se oli täyttynyt yhä

enemmän, sunnuntai sunnuntailta.

Kuinka ihmeelliseltä mahtoikaan sedästä tuntua, -- mietti Asko, --

kuinka ihmeelliseltä, kun kaikki nuo ihmiset kokoontuivat hänen

ympärillensä, jokaisen katse tähdättynä häneen. Ei setä tosin tuntenut

vielä kuin vähäisen osan heistä, mutta joka päivä yhä uudet lähestyivät

häntä erilaisine asioinensa. Pappilassa ja kodeissahan puhui heille

kullekin erikseen, täällä kaikille yhteisesti.

Eikö tämä hänen pitäjänsä ollut kuin kallis valtakunta, jonka tarpeita

hän sai tutkia, jota hänen tuli johtaa ja hallita -- hallita palvellen,

käskien, neuvoen, antaen, lohduttaen? Kuinka vastuunalaista se oli --

ja kuinka suurta ja ihanaa! Hän oli tehtävänsä tasalla, se onnistui

hänelle.

Kuningas hän oli, jalo, viisas ja voimakas!

Mutta kun hän puhui, puhui hän toisesta kuninkaasta, ristin

Kuninkaasta. Ja Asko unhotti puhujan. Hän hiljentyi Jumalan Karitsan

eteen, joka ottaa pois maailman synnit. Hän polvistui sen Herran

jalkojen juureen, joka oli oleva hänen elämänsä ja sydämensä Kuningas.

Niin tuli nuorukaisen ensimmäinen juhlahetki Herran alttarin ääressä.

Eikä hän ollutkaan vieraiden keskellä yksin. Isä ja äiti polvistuivat

hänen kanssansa. Nuori sydän kiitti ja ylisti Jumalaa.

Seuraavana päivänä heidän piti lähteä pappilasta. Illalla, tähtien

syttyessä, setä vielä kerran otti hänet mukaansa tummaan kuusikkoon,

jota he molemmat rakastivat.

-- Setä, -- sanoi Asko silloin, -- et ole kertaakaan kysynyt minulta,

miksi aion tulla. Kun olin lapsi, puhuimme siitä -- muistatko vielä?

-- Kuningas ja paimen ja kalastaja ja sotamies ja kullankaivaja.

Näetkö, en ole mitään unhottanut!

-- Olet kuitenkin. Minä halusin olla kaikkea yhtaikaa.

-- Niin, sinulla oli rohkeat tuumat. Mutta minä arvelin, että kai

sinusta sentään tulisi jotakin muuta. Oikeastaan se on yhdentekevää;

kun olet Isän rakas lapsi, toimitat hänen työtänsä kaikkialla. En ole

kysynyt. Olen odottanut, että kertoisit minulle.

-- Mitä olisin kertonut? Pelkkää epätietoa ja haparoimista. Kotona

olen puhunut opettajasta, lääkäristä ja mistä milloinkin. Mutta tänä

kesänä Jumala on selvittänyt minulle lapsuuteni unelmat, tänään vasta

täydellisesti -- ja nyt minä tiedän, että lopultakin tahdon tulla

yhtaikaa kaikeksi mitä pienenä toivoin -- ja vielä joksikin muuksi!

-- Sanoisitko sen mielelläsi, ennenkuin eroamme?

-- Etkö ymmärrä, setä -- sinä, joka itse olet pappi? Sinähän juuri olet

kullankaivaja, sinä olet paimen ja kalastaja, sotamies, kuningas -- ja

ehkä lisäksi paljon, mitä en ole nähnyt vielä!

Setä katsoi nuorukaista pitkään ja äänettömänä. Hänen ajatuksensa

seurasivat latua, jota Askon ajatus oli kulkenut.

-- Niin, -- sanoi hän vihdoin, -- minä ymmärrän sinua. Huono minä

olen siihen kaikkeen, mihin olen kutsuttu, mutta Herrani armosta se

on päämääräni, ja minä iloitsen, että sinäkin tahdot valmistua Herran

palvelijaksi.

-- Minusta tuntuu kuin tuskin malttaisin odottaa.

Setä taputti nuorta ystäväänsä olalle.

-- Odottamaan sinun kyllä täytyy oppia. Kuninkuuttamme saamme odottaa

aina ijäisyyteen asti; siellä vasta kruunut annetaan meille. Ja

tiedätkö, mitä silloin teemme? Heitämme ne Herran istuimen eteen.

Nyt oli Askon vuoro vaieta. Sitte hän sanoi ainoastaan: -- On niin

pitkä matka.

-- Onhan sinulla varma opas ja loppumattomat eväät. Ja me saamme

rukoilla.

-- Rukoilemmeko nyt?

He puhuivat Jumalan kanssa siellä metsän hiljaisuudessa, tähtien

loistaessa. Vahvistuneena ja iloisena uskossa Asko nousi, lähteäkseen

"pitkälle matkallensa".

* * * * *

-- Minä olen päättänyt ruveta papiksi, -- sanoi Asko vanhemmillensa

kerran kotona.

-- Vai niin, -- virkkoi isä. -- Kuinkahan mones virka se lienee, jota

sinä ajattelet?

-- Ensimmäinen, johon Jumala on kutsunut minua sydämessäni, -- hän

vastasi. -- Ainoa, jossa kaikki toiveeni yhtyvät.

Eikä hän enää kertaakaan empinyt.

1913.