I
-- Mikä mies sinä olet? -- kysyi äsken vieraisille saapunut nuori
pastori-setä, kohottaen viisivuotiaan leukaa, niin että pyöreät ruskeat
silmät kääntyivät katsomaan suoraan ylös sedän silmiin.
-- Minä olen isän poika, -- kuului varma vastaus.
-- Isän Asko-poika, niinkö?
Nyt setä tarttui hänen kainaloihinsa ja nosti hänet suorin käsivarsin
korkealle ilmaan.
-- Kas noin. Mikä sinusta tulee, kun näin suureksi kasvat?
-- Kuningas!
Setä nauroi. Sitte hän istuutui ja veti pojan polvellensa.
-- Sepä oli komeata. Tiedätkö sinä, mitä kuningas tekee?
-- Kuningas hallitsee.
-- Ja sinäkö tahtoisit hallita? Voi veli veikkonen, ei se ole hauskinta
maailmassa. Minä olen paljon lukenut kuninkaista, tiedätkös.
-- Kerro kuninkaista, setä!
-- Kuninkaalla on kaunis linna, hyviä hevosia ja paljo rahaa. Sentähden
pahat ihmiset häntä vihaavat ja kadehtivat. Hän käskee, ja kaikkien
on pakko totella. Mutta hänen pitää tarkasti miettiä ja tutkia, mitä
hän käskee. Hänen täytyy olla tavattoman viisas ja hyvä ja huolehtia
ja tehdä työtä enemmän kuin kukaan muu. Ei hän aina ole onnellinen;
tavallisesti hän saa palkaksensa pelkkää vastusta ja surua. Niin --
mutta nythän minä puhun sellaista, jota sinä et ymmärrä.
-- Kyllä minä ymmärrän, että kuningas on hyvä.
-- Niin, näetkös, hänen pitäisi olla, mutta kaikki eivät ole. Sehän se
onkin ikävintä, että monen kuninkaan sydän tulee kovaksi ja ylpeäksi.
Mahtavuus ei ole helppo kantaa. Älä sinä kuninkaaksi toivo, Asko-poika!
-- Tulen minä kuninkaaksi -- hyväksi kuninkaaksi.
-- Vai niin; no tule sitte, jos vaan joku valtakunta valitsee sinut.
Tule oikein uljaaksi ja hyväksi!
Setä oli ollut totinen, mutta nyt hän taas nauroi, kiepsahutti pojan
lattialle ja nousi menemään.
Asko jäi rakentamaan pulikoista linnaa. Siihen tuli salit ja tornit,
kellari, jossa pidettiin paperirahaa, ja talli, johon pantiin pieni
puuhevonen. Tuolit tuolla ympärillä olivat ihmisiä, uudet punaiset
tuolit hyviä ja keltaiset kuluneet pahoja. Asko tahtoi olla viisas
kuningas ja käskeä pelkkää hyvää. Sentähden hän määräsi uusille
tuoleille: -- Viekää heti maalarille nuo pahat ihmiset!
-- Nyt ne tulevat kaikki punaisiksi ja kilteiksi, -- hän tuumi
hyvillään. -- Nyt ei kukaan tee minulle vastusta eikä surua. Minä olen
onnellinen kuningas!
* * * * *
Toista vuotta myöhemmin pastori-setä taas kävi Askon kodissa. Silloin
oli kesä, ja he asuivat huvilassa maalla.
Setä oli jo juonut äidin ja isän kanssa tulokahvit ja katsellut uutta
huvilaa joka puolelta. Se oli niemellä, veden ympäröimänä kolmelta
taholta. Vilpoiset aallot loiskivat rantaan ja linnut visersivät puissa.
-- Saisinpa minä kerran näin kauniin pappilan, -- sanoi hän. -- Minä
asun keskellä peltoja. Ei ole muita puita kuin yksi haapa ja puutarhan
omenapuut.
-- Mutta sinä näyt olevan tyytyväinen kumminkin.
-- Olen, minä olen kiitollinen työstä, jonka Jumala on antanut minulle.
Kävellessään he olivat joutuneet niemen kannakselle. Lepikosta
kuului kimakkaa vihellystä, ja kohta sieltä astui esiin ruskettunut,
paljasjalkainen poika, pajupilli kummassakin kädessään.
-- No terve, terve, Asko! Täälläkö sinä viheltelet? Minä jo kaipasinkin
sinua.
Ujostelematta Asko paiskasi kättä. Kyllä hän sedän tunsi, vaikka ei
ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Olihan kuvakin isän seinällä.
-- Mitä kuninkaalle kuuluu? Vai vieläkö sinä kuninkaaksi aiot? -- Setä
nauroi taas yhtä herttaisesti kuin ennenkin.
-- En aio.
-- Oho! Mikäs nyt tuli?
-- Paimeneksi minä rupean.
-- Se on aika harppaus alaspäin, mutta ei taida olla hullumpaa. Missä
sinun lehmäsi ovat?
-- Tuolla Hakolassa, -- hän viittasi yli vainioiden. -- Pentti niitä
nyt paimentaa. Ei äiti laske minua.
-- Ehkä äiti laskee, jos minä lähden mukaan. Illalla mennään noutamaan
ne lypsylle. Mennäänkö?
-- Mennään, mennään! -- Asko oli riemua täynnä. Ei ollut hauskempaa
setää missään. Täytyi puhaltaa pilliin niin että viidakko raikui. Äiti
ja isä tukkivat korviansa.
-- Asko, Asko, tuohan on hirveätä! -- Setä vaan ei ollut millänsäkään.
-- Antaa paimenen puhaltaa niin hyvin kuin osaa, -- hän sanoi. -- Kyllä
hän vielä kerran löytää kauniimpiakin säveleitä.
Asko katseli suurin silmin sedän jälkeen. Viimeiset sanat kaikuivat
hänen korvissaan. "Kauniimpia säveleitä" -- mitä setä tarkoitti? Hän
heitti pois pillit ja juoksi kävelijöitä tavoittamaan. Koko päivän hän
pysytteli sedän likellä, mutta vasta illalla he joutuivat kahdenkesken,
lypsylle lähtiessään.
-- Sentähden minä paimeneksi tahdoin tulla, että suuressa metsässä on
hauskaa Pentin ja lehmien kanssa, -- kertoi Asko tuttavallisesti, kuin
salaisuutta uskoen. -- Mutta voisinhan minä sotamieheksikin ruveta. Ne
soittavat torvea. Setä, onko se kaunista sinun mielestäsi?
-- Asko-poika, sotamiehet tappavat toisiansa, ja ne jotka torvea
soittavat sodassa, innostuttavat tovereitansa ampumaan yhä hurjemmasti.
En minä siitä pidä.
Asko näytti pettyneeltä.
-- Mutta jospa minä tulisin sotamieheksi, joka vaan taistelee ja
soittaa torvea eikä tapa eikä haavoita ketään?
-- Niin, sellaiset sotamiehet ovat iloksi Jumalalle ja ihmisille, --
sanoi setä. Hänen silmissään oli katse, joka tähtäsi kauvas. Sitte hän
kumartui suutelemaan pikku poikaa.
-- Sinä olet minun pieni ystäväni.
Mutta Askopa jo kirmasi juoksuun. -- Pian, setä, tule, tule! Tuolla on
Pentti ja tuolla lehmät!
Ja siihen iloon tulevaisuustuumat unohtuivat.
Aamulla setä löysi Askon niemenkärjestä. Hän seisoi venelaiturilla,
onkien ahvenia ja särkiä. Vesi kimalteli, pienet hopeatähdet hyppivät
pinnalla, ja vihreä koho nousi ja laski kepeästi.
-- Vai kalastajan virassa sinä tänään olet, -- sanoi setä. -- Luulen,
että sinulla on uusia tuumia joka päivä.
Asko ei heti vastannut. Salakka nyki. Piti vetää se maalle ja irroittaa
koukusta.
Setä katseli pojan puuhaa. Salakka pulahutettiin sankoon. Sanaakaan
sanomatta setä otti puukon vyöltänsä, nosti sangosta kalan toisensa
perästä ja pisti niskaan, viimeiseksi pientä salakkaa.
-- Sinä tapoit, setä! -- huudahti Asko. -- Kyllä ne olisivat kuolleet.
-- Ja kituneet. Asko, sinun pitää olla reipas ja rohkea, jos sillä voit
auttaa, vaikkapa vain kala raukkaa, jonka olet onkinut. No, haeppas nyt
minullekin onki! Hankimme hyvän kalasopan äidille. Minä soudan kanssasi
tuonne saaren rantakaislikkoon.
Kylläpä taas oli hauskaa! Onnikin oli aivan erinomainen.
-- Jos voisi olla yhtaikaa kalastaja ja paimen ja sotamies ja kaikkea,
-- huoahti Asko, kun he vihdoin täysine sankoineen palasivat kotiin.
Järvi oli tyyni, ranta lehtevä, koti kaunis ja rauhaisa tuolla niemen
kummulla.
-- Parasta kumminkin on olla isän ja äidin rakas pieni poika, -- arveli
setä.
* * * * *
Sitte kului yli kolme vuotta, ennenkun pastorisetä taas kävi veljensä
luona. Sillävälin hän oli saanut nuoren rouvankin. Isä ja äiti
olivat olleet häissä, mutta Asko ei päässyt, sillä hän oli jo pieni
koululainen.
-- Miksi ei setä koskaan enää tule meille? -- kyseli hän usein.
-- Hän oli ennen ihan yksin pappilassansa, mutta nyt hänellä on hyvä
toveri, niin että hänen on hauska olla. Ei hän kaipaa sieltä pois, --
selitti äiti.
-- Hän asuu kaukana, ja hänellä on hyvin paljo työtä, -- jatkoi isä.
Sitte pastori kuitenkin tuli eräänä syksynä Helsinkiin, ja nuori rouva
oli mukana. Kun he saapuivat, istui Asko juuri ruokasalissa lukemassa
"Seikkailuja Kultavuorten rotkoissa". Hän nousi kumartamaan vieraiden
astuessa sisälle, mutta ei hän osannut huutaa riemusta eikä juosta
sedän kaulaan. Partako sen teki, ettei setä tuntunut samalta entiseltä?
Vai vaikuttiko sen tuo rouva, jota Asko ei koskaan ajatuksissaan ollut
täysin suvainnut, koska äiti oli sanonut, että setä hänen takiansa jäi
tulematta heille?
Setä ihmetteli, kuinka isoksi hänen pikku ystävänsä oli kasvanut
siitä kesästä, jolloin yhdessä ongittiin kalasoppaa äidille. Rouva
katsoi Askoon herttaisesti kuin päivänpaiste, sulki hänet syliinsä ja
arveli, että tämä kai se nyt oli se pieni poika, josta pastori-setä oli
monta kertaa puhunut. Pappilan puutarhasta oli poimittu hänelle koko
korillinen suuria, makeita omenia. Ne odottivat eteisessä.
Asko taas kumarsi ja kiitti. Hän nouti omenat, tarjosi kaikille, ja
hyvältä ne maistuivatkin.
Mutta vasta seuraavana aamupäivänä hän oikein löysi entisen tutun
sedän. Rouva oli mennyt ostoksille, isä oli virastossa ja äiti puuhasi
päivällistä. Setä kertoi, että hänen piti käydä merimieslähetyksen
pastorin luona, mutta hän käveli mielellään pienen mutkan, jos Asko
tahtoi lähteä varhemmin kouluun Tähtitornimäen kautta.
Asko oli tyytyväinen. Hän asteli sedän rinnalla miehekkäästi, kirjat
kainalossa.
He pysähtyivät yläkunnaalle, siihen mistä meri laajana aukeaa.
-- Katsoppas, -- sanoi setä, -- minä matkustan pian tuonne kauvas pois.
Olen saanut paikan lähetyspappina Amerikassa.
Nyt pääsi Askolta se riemunhuudahdus, joka eilen jäi huulten taakse.
-- Setä, sinne minäkin aion! Minusta tulee kullankaivaja. Et voi
arvata, kuinka hauskaa se on! Siellä me tapaamme toisemme ja olemme
aina yhdessä, setä!
Pastori hymyili, ja vanha veitikka piili silmäkulmissa.
-- Sinä kai menet Klondikeen ja minä New-Yorkiin. Eivät ne taida
olla aivan naapurissa, vai mitä? Joko sinä olet lukenut Amerikan
maantiedettä?
-- Minä menen Kultavuorille, ja voihan setä tulla sinne yhtä hyvin kuin
New-Yorkiin.
-- Kas kun en tiedäkään, missä Kultavuoret ovat. Kerroppas vähän
tarkemmin, että minä ne löydän.
-- Niin -- en oikein muista -- mutta katsotaan iltapäivällä kotona.
Setä, se on niin hauska kirja -- siinä puhutaan John Johnsonista, joka
lähti merimieheksi ja teki haaksirikon ja joutui ihan oudolle rannalle
ja --
-- Vai niin, vai niin. Sinä siis tahdot tehdä niinkuin John Johnson.
Tuliko hän rikkaaksi ja onnelliseksi?
-- Tuli, hirveän rikkaaksi. Hän sai suuret säkilliset kultaa ja osti
mitä hänen vaan teki mieli. Minä kerron, mitä hän osti: ensiksi oman
laivan ja sitte talon ja sitte --
-- Oliko hän onnellinen myös?
-- Oli, tietysti -- taikka ei siitä sanota mitään, mutta tietysti hän
oli.
-- Kuules, Asko, kun minä pian lähden vieraaseen maahan enkä näe
sinua pitkään aikaan, niin pane muistiisi, mitä nyt sanon sinulle:
John Johnson voi kadottaa kultansa ja onnensa, mutta etsi sinä
sellaista kultaa, joka ei koskaan katoa. Sen sinä löydät likempää kuin
Amerikasta. Ei sinun sentähden tarvitse kaivosmieheksi ruveta. Asko
katsoi setää pitkään ja kysyvästi.
-- En minä ymmärrä, setä. Miksikä minun sitte pitäisi ruveta?
-- Miksi tahansa, kunhan vaan löydät ja säilytät kultasi -- kunhan
ikäsi kaiken olet rikas ja onnellinen Jumalan lapsi!
Vilkas poika vaikeni aivan hiljaiseksi, ja setä puristi hänen kättänsä.
-- Puhuinko taas sellaista, jota et oikein käsittänyt? Mene nyt
kouluun ja kätke kuitenkin mieleesi, mitä sanoin sinulle. Kun palajan
kotimaahan, olet sinä varmaan jo nuori mies. Silloin saan kuulla,
mikä sinusta lopuksikin tulee -- kuningas vai paimen vai sotamies vai
kalastaja vai kullankaivaja -- vai vieläkö jotakin muuta!