Näin hänet ensi kerran raamatunselityksellä Kylänpäässä. Oli vieras
pappi puhumassa, ja laulettiin virsikirjasta, vaikka oli arki-ilta.
Mikko ei sitä ollut ymmärtänyt. Hänellä oli mukanansa Siionin kannel.
-- Meneppäs, Veikko, tuon ukon viereen istumaan, -- sanoin pojalleni.
-- Hän varmaan mielellänsä laulaisi virsikirjastasi.
En minä tuntenut miestä, mutta hän istui niin hartaan ja halukkaan
näköisenä. Kun Veikko ojensi kirjansa, rupesi hän veisaamaan kauniilla
äänellä. Korva oli tarkka, ja käsi teki pieniä, tuskin huomattavia
tahtiliikkeitä.
Niin me istuimme Kylänpään pihanurmikolla kauniina kesäisenä iltana.
Olimme vieraat ja vasta muuttaneet paikkakunnalle, mutta laulussa
meidän sydämemme suli yhteen näiden tuntemattomien kanssa Jumalan
kasvojen edessä.
Kun nousimme lähtemään, ojentui monta kättä, ja moni ystävällinen sana
saattoi meitä. Mutta yksi silmäpari oli kirkkain ja yksi kädenpuristus
lämpimin. Se oli sen vanhan miehen, joka Veikon kirjasta oli laulanut.
-- Jääkää Jeesuksen haltuun -- meidän rakkaan Jeesuksemme haltuun! --
toivotti hän. Ja silloin hänen kasvoillensa levisi hohde, joka vaikutti
niin ihmeellisesti, etten pitkään aikaan voinut muuta muistaa koko
miehen ulkomuodosta.
-- Kuka hän oli? -- kysyin lähimmältä kyläläiseltä.
-- Hakalan Mikkohan se... Tuolta mäen päältä, Hakalan talosta. Se on
semmoinen vanha nuorimies -- tekee työtä taloon, veljellensä.
-- Miksikähän ei ole tullut omaa taloa hankkineeksi? -- johtui mieleen
mennessäni. -- Tyytyväisyys ja veljesrakkaus on harvinaista näihin
aikoihin.
Varma vaan oli, että se mies näytti onnelliselta. Ja Mikon kasvojen
hohde seurasi minua kotiin asti.
Sitte hänet unhotin, kunnes eräänä sadepäivänä muuan mies tulla
kompuroi ylös kyökinportaitamme, kolme komeaa varsiluutaa kuormanansa.
Hänen vaatteensa olivat kastuneet, ja märkä lakki lutistui kokoon,
kun hän varovasti laski sen tuolille ovensuuhun, pyyhkäisten
pellavankarvaista, harvaa tukkaansa. Vasta silmistä minä hänet tunsin.
Mikkohan se oli.
Tervehdittiin, vietiin vieras sisälle. Hän oli hämillään, mutta tuli
mielellänsä. Oli arvellut, että ehkä olisi pitkiä luutia tarvis...
Niin, kyllä tietysti ostetaan.
-- Nämä maksaisivat muuten kaksikymmentä penniä kappale, mutta varvut
ovat kuivia, ja sentähden ne maksavat viisitoista... Kun panette
järveen likoomaan, niin ne notkistuvat...
Annoin viisikymmentä penniä kolmesta luudasta.
Ukko katseli rahaa katselemistaan ja näytti laskevan itseksensä.
-- Mutta tässä on liikaa! -- tuli vihdoin selville.
-- Viisi penniä liikaa. Se on kaupanpäällisiksi. Onhan tasaisempi raha
-- ja kyllä ne sen ansaitsevat!
Mikko hymyili niin, että koko kasvot olivat pelkkänä päivänpaisteena.
-- Kiitos, no paljon kiitoksia.
Ei hän näkynyt olevan rahalla pilattu!
Pienet poikani, joille vieraitten tulo aina on suuri ilo, kertyivät
kohta saapuville. Mikko kätteli kutakin, kumartui herttaisesti heidän
puoleensa ja kysyi: "Kenen laps?" -- Joku ei oikein ymmärtänyt, joku
vastasi "isän ja äidin", mutta sitte vasta Mikko ihastui, kun yksi
käsitti mistä oli kysymys: "Jumalan lapsi."
-- Niin, niin, -- puheli Mikko. -- Kyllä on autuasta, kun olemme
Jumalan lapsia -- kun rakas Jeesus on meidät lunastanut. Eikös olekin
autuasta?
Viimeinen kysymys tehtiin nuorelle palvelustytölle, joka kulki huoneen
läpi.
-- Niin... on... sanoi tyttö joutuen vallan ymmälleen.
Mikko veti jotakin povitaskustansa. Se oli laulukirja.
-- Osaattekos te sen laulun: "No mitä kuuluu ja mitä uutta?"
Ei kukaan meistä osannut.
-- Mutta ehkä Mikko laulaa sen meille. Hän asetti kirjan levällensä
pöydälle ja veti lapsia ympärilleen laulamaan mukana. Taas käsi teki
tahtiliikkeitänsä.
"Nyt kuuluu uutta ja suloisuutta:
mä tulin lapseksi Jumalan".
Jokainen värsy loppui:
"Sitä kuuluu ja se on uutta".
-- Voi voi, kun ei sitä suruton maailma ymmärrä, -- huokasi ukko. --
Ja minäkin vasta vanhoilla päivilläni armon löysin. Vaikka Jeesus jo
Golgatan ristillä kaikki ihmiset sovitti!
-- Eikös Mikko olekaan nuoruudestaan uskossa ollut?
-- En ole, en; kova oli minun sydämeni, mutta sitte sana siihen sattui
ja musersi. Ja kun Jeesus on autuuden hankkinut, niin minä olen nyt
Jumalan lapsi -- ja voi kun se on hauskaa... Eikös ole hauskaa, kun me
saamme olla Jumalan lapsia?
Minä olin liikutetuin mielin katsellut Mikkoa ja kuunnellut hänen
sanojansa; mutta kun puhe aina vaan kiertyi samaan ympyrään, pelkäsin
hyvän asian laimenevan.
Tuotiin teetarjotin sisälle, ja minä alotin "maallisempaa" keskustelua.
Oli juuri vaalipäivä tulossa, ja silloinhan ei puheenaihetta puuttunut.
Pitäähän kristityn myös olla kelpo kansalainen.
-- Emme vielä paljon tunnekaan tätä kylää, mutta aina sattuu asioita
sinne ja tänne. Ylihuomennahan tulee suuri vaellus Vuorentaustan
taloon. Siellä kai tavataan?
Mikko tuijotti minuun kysyvästi.
-- Vaellus? Niin mikä?
-- Minä tarkoitan, että koko kylän väen on mentävä Vuorentaustaan
ylihuomenna, kun pidetään vaalit.
-- Vai pidetään vaalit.
-- Eikös Mikko olekaan sitä huomannut? Nehät ovat hyvin tärkeät,
eduskuntavaalit.
-- Eduskunta... Suokaa nyt anteeksi, mutta minä olen semmoinen vanha
oppimaton mies -- en minä tiedä mikä eduskunta on.
-- Eduskunta -- sehän on sama kuin valtiopäivät!
-- Niin, suokaa anteeksi, en minä ole kuullut, kun olen semmoinen
vanha...
Jopa minä hämmästyin. Alkoi sekin selvetä, miksi Mikolla ei omaa
taloa ollut, eipä edes eukkoakaan. Ei hänestä taitanutkaan olla tämän
maailman asioihin. Mutta en vielä saanut täyttä selkoa, eivätkö nämä
kysymykset hänen mieltänsä kiinnittäneet, vai eikö hän kyennyt niitä
käsittämään.
Tein uuden yrityksen ja ryhdyin selittämään, että lakeja tarvitaan,
ja myöskin niitä, jotka lakeja säätävät. Ja kun me emme jokainen voi
olla lainsäätäjinä, saamme valita sellaisia henkilöitä, joitten haltuun
mielellämme sen tehtävän uskomme.
-- Niin, kyllä laki pitää olla, -- sanoi Mikko. Hän näytti
tuumivaiselta, melkein onnettomalta, ikäänkuin joku outo, raskas kuorma
olisi pantu hänen harteillensa.
-- Ei se Mikko taidakaan aikoa Vuorentaustaan ylihuomenna, -- hymähti
mieheni.
-- No en minä sinne aio! -- huudahti Mikko, mieli äkkiä keventyneenä.
Kuorma oli pudonnut hartioilta. -- Kun en ymmärrä, niin ymmärtäväthän
muut.
-- Jätätte nuoremmille punaisen viivan vetämisen.
Mutta nyt valo välähti vanhuksen hämärissä aivokomeroissa.
-- Punainen viiva... Johan minä kerran olen semmoisen vetänyt! Mutta se
ei ollut Vuorentaustassa, se oli kansakoululla.
-- Vai niin, vai veivät Mikon vetämään sitä viivaa. Ei sitte tiedä,
vaikka veisivät tänäkin vuonna.
Mikko oli hämillään.
-- En minä sentään enää mene... Kun en minä niitä ymmärrä.
-- Parasta lienee. Niinkuin Jumala kullekin on antanut! Juokaahan nyt
toinen kuppi teetä. Ja sitte me taas laulamme.
Jo minä tunsin Mikon. Lienevätkö vuodet älyä vähentäneet, vai eikö sitä
syntymästäkään paljon ollut suotu. Kukapa sen olisi aavistanut, kun hän
hohtavin kasvoin meitä kätteli Kylänpään pihamaalla!
Mikko lähti, taaskin rakkaasti hyvästellen. En häntä paljon enää
tavannut sinä kesänä, mutta kuulin hänestä kerrottavan yhtä ja
toista. Muuan lahjakas, kelpo nuorukainen oli sairastunut ja vietiin
hoidettavaksi läheiseen kaupunkiin. Kuolema lähestyi, ja synnintunto
ahdisti ijankaikkisuuden portilla. Hakalan Mikko, joka ei tiennyt mikä
eduskunta oli, tiesi synnin hädän ja Golgatan ristin. Hän matkusti
sairaan luo, ja ennenkuin he erosivat, kuului jälleen "uutta ja
suloisuutta". Nuori mies nukkui rauhassa Jeesuksen haavojen turviin.
Toiset kertoivat, että Mikko on tavattoman tunkeilevainen. Jokaiselta
hän kysyy: -- Onko sinulla autuus Jeesuksessa? Oletko sinä Jumalan
lapsi? -- Eihän semmoista sovi noin vaan kysyä. Kerran hän kysyi
puolipäihtyneiltä nuorukaisnulikoiltakin. -- Olemme me Jumalan lapsia!
-- huusi yksi nauraen ja rähisten. Sen Mikko siitä sai. Pitää ymmärtää,
mitä puhuu ihmisille.
Mikko parka! Oli hänelläkin opittavansa. Hän hoiti yhtä leiviskäänsä
innolla, joka ei aina ollut "taidon jälkeen". Mutta minä ajattelin:
-- Kuinkahan monessa sydämessä Mikon kysymys on ollut ensimmäisenä
pistoksena? -- Ja minä, joka tiesin Jumalalta enemmän saaneeni, häpesin
huoneenhallintaani.
Tuli syksy, ja me palasimme kotiimme Helsinkiin. Tuli kevät, ja se vei
meidät kesämaillemme jälleen.
Taas eräänä iltapäivänä Hakalan Mikko varsiluutinensa ilmestyi
pihallemme. Hänen vartalonsa oli entisestään köyristynyt. Tukka näytti
yhä harvemmalta ja iho lakastuneemmalta. Mutta lapset tunsivat hänet
heti ja riemastuneina juoksivat joka taholta hänen luoksensa. Yksi oli
satuttanut jalkansa. Hän riensi toisella jalallansa hyppien.
-- Hyvää päivää, Mikko. Mitä Mikolle kuuluu?
Mikko hymyili ja kätteli.
-- Hyväähän kuuluu, kun rakas Jeesus on minun autuuteni. No Veikko,
kenen lapsi sinä olet?
-- Jumalan lapsi, -- kuului heti varma vastaus.
-- Niin, niin -- eikös olekin autuasta, kun olemme Jumalan lapsia? Ja
sinä myöskin -- mitä sinä sanoit? Puhukaa kovempaa, lapset; nähkääs,
minun on kuuloni huonoksi tullut...
Taas vietiin Mikko sisälle soittokoneen viereen. Hän istahti
hymyhuulisena, odotellen että mieheni rupeisi soittamaan ja hän saisi
laulaa.
-- Niin on käynyt kuuloni huonoksi... Mutta kohta jo korvat aukenevat.
Kun kultakaupungin portista pääsen sisälle, silloin minäkin kuulen
hyvin. Siellä rammat hyppäävät niinkuin peurat, ja mykkäin nieli
pakahtuu kiitokseen. Siellä avataan sokeitten silmät ja kuurojen
korvat...
Taas levisi hohde hänen kasvoillensa, niinkuin ensi kerran
kohdatessamme. Hän veti esille laulukirjan, joka aina oli hänen
erottamaton toverinsa, ja alkoi lehtiä selailla.
-- Osaatteko te laulun avoimesta portista?
Kyllä, sen me osasimme. Mikon ääni sointui kauniisti yli muiden, kun me
yhdyimme tuttuihin sanoihin ja säveliin:
"Mä tiedän portin avoimen,
mi kultasaliin johtaa".
Viimeisten sävelten vaiettua Mikko vielä kertaili sanoja:
"Ei tuolla puolen Jordanin
meit' enää risti paina,
me kruunun saamme kallihin
ja juhlaa viettää aina".
-- Aina vietämme juhlaa Jeesuksen luona... Sitte on hyvä olla!
Laulammeko nyt vielä sen: "Oi Jeesus, kallis Jeesuksemme, kiitosta
sulle veisailemme"?
Kaikki me lauloimme, vanhat ja nuoret. Ja minusta tuntui, kuin laulu
olisi noussut sydänten pohjista voimakkaammin kuin muina iltoina.
Mikko lähti jälleen, kun olimme yhdessä rukoilleet. Lapset saattoivat
häntä portaille asti.
Sitte eräänä iltana minä istuin poikieni kanssa raamatun ääressä.
Koetin saada heille selväksi, mitä on elävä, omakohtainen suhde
Jeesukseen. En oikein tietänyt, kuinka sitä osaisin lapsille
selittää. Sanoin yhtä ja toista, mutta mikään ei tuntunut kyllin
havainnolliselta. Silloin Veikko minut keskeytti:
-- Kyllä minä tiedän. Hakalan Mikko on sellainen.
Lämmin tunne kumpusi sydämestäni. Vanha Mikko oli yksinkertaisella
olennollansa saarnannut selvemmin kuin minä monilla puheilla.
Ja minä muistin Jeesuksen sanoja: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja
maan Herra, että olet nämä kätkenyt viisailta ja toimellisilta ja olet
ne ilmoittanut lapsenmielisille."
1909.