Ajattelin häntä, kun aamulla luin kertomuksen Johannes Kastajasta
ja hänen opetuslapsistansa. "Kaikki menevät sen luo, josta sinä
todistit." Olin näkevinäni, miten Johanneksen kasvoihin autuas hymy
loi loistettaan, kun hän vastasi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun
vähentyä." Silloin muisto toi eteeni toiset rakkaat kasvot, joista
Jumalan kirkkaus säteili, kun hän eli maan päällä, ja luulin kuulevani
hänen lausuvan Johanneksen sanat taivaallisen onnen täyttämästä
sydämestä.
* * * * *
Uusi johtajatar! Se oli suuri tapaus pikkukaupungin koulutytöille.
Ihmekö siis, että hän joutui pienten toisluokkalaistenkin innokkaan
tarkastuksen ja keskustelun esineeksi jo ennenkuin hän kertaakaan oli
asettunut luokan opettajapöydän taakse. Joku oli avajaisissa katsellut
hänen tummia silmiänsä, ja toisten mielestä hän näytti "hyvältä". Muuan
joukko piti hauskaa siitä, että hän vetoa peläten käytti suurta huivia
hartioillansa, ja sitte hän "souti" toisella käsivarrellaan, kun hän
käveli. Mutta Liisupa kertoi jotain ihan erityistä, joka teki syvän
vaikutuksen uteliaaseen toveriparveen: "Hän kuuluu olevan uskovainen."
Eivät he kukaan oikein tietäneet, mitä oli olla uskovainen. Oliko se
hyvää vai pahaa? Kyllä kai hyvää sentään, vaikka enimpien mielestä
kovin totista ja ikävää. Antaisikohan hän lupaa huviretkille ja
luistinradalle? Toruuko hän, jos leikitään piiriä pihalla? Tuntui
siltä, että jos hän ei anna lupaa ja jos hän toruu, silloin ei
uskovaisesta opettajasta ole mihinkään. -- Täyttyipä kuitenkin joku
pieni sydän salaperäisellä kunnioituksella ja odottavalla toivolla.
Lyyli ainakin, hän joka oli katkerasti itkenyt entisen johtajattaren
eroa sentähden, että varmaan ei kukaan muu osaisi selittää
raamatunhistoriaa yhtä kauniisti -- hän meni kotiin äänettömänä ja
onnellisena, sillä hänestä tuntui, että sen täytyy osata, joka on
uskovainen.
Sitte tulivat tunnit, ja tytöt tutustuivat uuteen opettajaansa. Ei hän
oikeastaan ollut toisenlainen kuin muutkaan ihmiset. Hän kuulusteli
kielioppia ja korjasi vihkoja, hän osasi olla ankara ja lempeä myöskin
-- joskus liiankin lempeä pienille veitikoille, jotka mielellänsä
kepposia keksivät ja jättivät läksynsä viime hetkeen paperinukkien
takia. Ihmeellistä vaan oli, että nekin, jotka huonoimmin lukivat,
oppivat paljon asioita. Elleivät he muistaneet kieliopin sääntöjä,
muistivat he kumminkin, ettei suomalainen tyttö saanut halveksia eikä
huonosti hoitaa äidinkieltänsä; ja sentähden, kun Impi välitunnilla
puhui "nestuukista" ja Alli "förkkelistä", kihahtivat toiset kohta
heidän niskaansa. -- Lyyli, joka päivä päivältä yhä enemmän kiintyi
johtajattareen, ei laiminlyönyt läksyjänsä milloinkaan, mutta sen
sijaan hän kotona usein laiminlöi nostaa silmänsä kirjasta ja katsoa
tarvitsiko äiti jotakin. Kerran hän vastoin tavallisuutta ihan
käskemättä pyyhki tomuja, etsien kaikki nurkat, jotka palvelustyttö
oli unohtanut. Äiti katsoi häneen kummeksien eikä löytänyt oudolle
ilmiölle muuta selitystä kuin: "Onko johtajatar puhunut siitä?" Lyyli
painoi päänsä alas, ja häntä hävetti, ettei hän todellakaan ollut itse
sitä keksinyt, että vasta äskeinen ainekirjoitustunti hänen mielensä
innostutti kodin velvollisuuksia muistamaan.
Pian tytöt tiesivät, että uskovainen johtajatar ei estänytkään heitä
olemasta iloisia. Jännitetyin mielin he liittivät kätensä piiriksi,
mutta kieltoa ei kuulunut eikä mitään erinomaista tapahtunut. Sitte
eräänä kauniina syyspäivänä johtajatar itse ilmoitti, että koulu panee
toimeen "perunaretken" maalle. Leikittiin, telmittiin, emännöittiin ja
paistettiin perunoita ihan yhtä vapaasti kuin ennenkin. Mikä syy siis
enää oli pelätä johtajatarta? Kyllä, yksi asia, jota piti varoa, niin
sanoivat Elna ja Elsa. Huvit kaupungilla, ainakin sunnuntaisin. Sillä
kun nyt kerran oli määrä pyytää lupaa kaikkeen, olivat hekin pyhäaamuna
käyneet johtajattarelta kysymässä, saisivatko illalla mennä näytelmää
katsomaan. -- Ja tiedättekö, hän piti meille saarnan, oikean pitkän
saarnan, vaikka kappale oli hyvä ihan varmaan! Tietysti me jäimme
pois, kuka semmoisen jälkeen olisi voinut... -- Lyyli seisoi vieressä
ja tunsi poskiensa kuumenevan. Hänkin oli kerran sunnuntaina käynyt
johtajattaren luona, sillä eräs ystävällinen täti oli kutsunut häntä
raittiusseuran arpajaisiin. Ujosti hän oli kertonut asiansa ja samalla
tuntenut, miten tummat, syvät silmät vakavasti katsoivat häneen. Siinä
silmäyksessä oli jotakin, joka aivan tunki hänen lävitsensä, jotakin
voimakasta ja vastustamatonta, hyvin lempeätä ja kuitenkin surullista.
-- Sunnuntai on Jumalan päivä, Lyyli, -- oli johtajatar sanonut. --
En tahdo kieltää sinua, mutta olen pahoillani siitä, että pyhäpäivän
rauha huvituksilla rikotaan. -- Lyyli niiasi, meni kotiin ja illalla
arpajaisiin; mutta koko ajan siellä istuessansa tädin rinnalla hänestä
tuntui, kuin lempeä, surullinen katse olisi häntä polttanut. Isältänsä
hän viime sunnuntaina oli saanut pääsylipun samaan näytäntöön, josta
Elna ja Elsa puhuivat, mutta silloin hän pyysi, ettei hänen tarvitsisi
sitä käyttää... Eikä Lyyli sitte koskaan elämässänsä enää voinut sitä
syvää, ihmeellistä katsetta unohtaa.
Uskontotunnit ne kuitenkin vasta antoivat tytöille täyden tunnon siitä,
että uskovainen opettaja oli jotain erikoista. Hänen sanoissansa
asui voima, jota he eivät osanneet selittää eivätkä vastustaa. He
huomasivat kuuntelevansa tarkemmin kuin ennen milloinkaan. Sydämet
heltyivät, vaikka hän oikeastaan ei puhunut mitään liikuttavia asioita.
Aamuisin ja iltaisin monen pöydän ääressä raamattu aukeni, vaikka
siitä ei ollut edes läksyäkään. -- Kerran oli ulkoa opittava lause:
"Nyt me olemme Jumalan lapset, eikä ole vielä se ilmestynyt, miksi
me tulemme; mutta koska se ilmestyy, niin me hänen kaltaisiksensa
tulemme, sillä me saamme hänen nähdä niinkuin hän on." Pikku tyttöjen
mielestä se oli vaikea ja pulmallinen läksy, jota kukaan ei ymmärtänyt.
Vallaton Kyllikki keksi, että se olikin arvoitus, jonka loppuun piti
lisätä: "Mikä se on?" Toisia ehdotus huvitti, ja välihetkenä lausetta
laverrettiin kuorossa, loppulisäys aina mukana. -- Kuinka me osaanvne
olla nauramatta tunnilla? -- tuumivat tytöt. Johtajatar tuli, ja Liisu,
jolta lause kysyttiin, taisteli pysyäkseen vakavana. Nyt johtajatar
varmaan toruu... Ei, hän ei edes huomannut mitään. Hänen silmissänsä
oli omituinen kaukokatse ja kirkas hohde, kun hän itse toisti sanat
hiljaa, juhlallisesti. Nauru pakeni vallattomimpienkin huulilta,
he eivät tietäneet minkätähden, ja yhtäkkiä he häpesivät äskeistä
leikkiänsä. He kuulivat johtajattaren jälleen puhuvan: -- Saamme hänet
nähdä, Jeesuksen, jota olemme rakastaneet. Eikö se ole suurta? Ja
voiko sydämemme käsittää, että me syntiset, jotka häntä rakastamme,
täysin pääsemme synnistä kerran? Hänen kaltaisiksensa! Oi, se on
autuutta... -- Hän puhui melkein kuin itseksensä eikä oppilaille, ja
kuitenkin jokainen hengähtämättä seurasi. Äskeinen vaikea lause ei
ollut heille enää arvoitus. Kirkastettu ilme johtajattaren kasvoissa
oli antanut avaimen. Kun tunti läheni loppuansa, ei yksikään silmä
ollut kuivana, ja kylväjä tunsi, että nyt oli siunauksen hetki. Silloin
hän puhui tytöillensä niinkuin hän ei vielä koskaan ollut puhunut,
ihan suoraan heidän sydämensä sisimpään. Kello soi, ja he nousivat
mennäksensä rukouksiin. Mitäpä siitä, että muut luokat kuiskuttelivat
keskenänsä pikku tyttöjen itkettyneistä silmistä. He kuuntelivat
vaan sitä rukousta, jonka johtajatar lausui, ja he olivat varmat,
että jokainen sana koski juuri heitä. -- Kotimatkalla kyllä muutamat
heistä jo juttelivat läksyistä ja kelkkamäestä; mutta Lyyli meni
hiljaa huoneeseensa ja pyyhki kyyneleitä vieläkin. -- Mitä sinä itket?
-- kysyi äiti. Ei hän saanut sitä sanotuksi, ei vaikka kuinka olisi
kehoitettu. Mutta hänen sydämensä ikävöi ja pyysi: -- Oi Jeesus, tee
minustakin Jumalan lapsi! Opeta minuakin sinua rakastamaan niinkuin
johtajatar rakastaa! Minäkin tahtoisin päästä synnistä ja nähdä sinun
kasvosi...
* * * * *
Pikku tytöt kasvoivat, pääsivät luokalta luokalle ja saivat
uskonnonopettajaksensa teoloogin, joka oli oppineempi kuin
pelkän seminaarin käynyt naisopettaja. Yhä vähemmän he joutuivat
johtajattarensa kanssa tekemisiin, yhä enemmän heillä oli lukemista,
ja yhä kiihkeämmin moni heistä alkoi odottaa aikaa, jolloin koulupakon
saisi pudistaa päältänsä. Elsa erosi kesken koulusta ja heittäysi suin
päin maailman syliin. Elna ei enää jäänyt kotiin, jos huvituksia oli
tarjona, ei sunnuntaisin eikä muulloin. Kyllikki nauratti luokkaa yhä
rohkeammin, sama se vaikkapa raamatunlauseillakin, milloin sopivasti
sattui. Eikä Lyylikään enää itkenyt uskontotunneilla eikä niiden
jälkeen. Liisu kuiskasi hänelle kerran hupaisena uutisena, mitä "eräs
henkilö" oli sanonut: että Lyyli ei olekaan niin "pyhä" kuin hän ennen
luuli, Lyylistä on tullut hauska tyttö. -- Mutta johtajatar kirjoitti
hänen uuteen muistokirjaansa: "Pidä mitä sinulla on, ettei kenkään
sinun kruunuasi ottaisi." Ja _silloin_ Lyyli peitti kasvonsa käsillään
ja itki.
* * * * *
Se luokka pääsi koulusta jo kauvan sitte. Tytöt hajosivat Suomen
kaikille kulmille kuin höyhenet tuulessa, ja johtajatarkin muutti
pois, ensin toiseen kaupunkiin, sitte siihen maahan, jota hänen kirkas
katseensa tähyili, missä hän sai "nähdä Jeesuksen niinkuin hän on".
Eivät hänen tyttönsä lähettäneet seppeltä haudalle; he olivat kaukana
sekä johtajattaren viimeisestä leposijasta että toisistansa, kukin
omalla tahollaan. Mutta äsken heidän tiensä taas kerran yhtyivät. He
saapuivat luokkakokoukseen entiseen koulukaupunkiinsa.
Oli pyhäpäivä jälleen, viikon päivistä parhain, se jonka rauhaa heidän
johtajattarensa ei olisi suonut rikottavan. He tulivat, riemuitsivat,
syleilivät toisiansa -- nuorekas ilo kuin koulussa muinen täytti heidän
mielensä, ja jos kellä oli arkihuolia sydämessä, niiden täytyi unohtua
sinä hetkenä. Vaan vaikka he niin riemuitsivat, ei häiriytynyt pyhäinen
rauha, sillä Jeesus itse oli heidän keskellänsä ja siunasi heitä.
Oi Jumalan tutkimattomia teitä... Ken oli käynyt ohdakkeilla, ken
kukkapolkuja pitkin, -- kaikkia Isän käsi oli ihmeellisesti johtanut,
sen he tunsivat ja tiesivät, sillä hän oli heitä vetänyt puoleensa
sulasta armosta. Yksi oli hänen löytänyt murheiden ahjossa, toinen
kodin lämpimässä, kolmas voimakkaan saarnaajan julistuksesta, neljäs
uskovaisten ystäväin kautta -- eri teillä, mikä missäkin -- ja jotkut
hänen rauhaansa vasta etsivät ja ikävöivät -- mutta kaikkien sydämet
sulivat samaan suureen, ihanaan säveleeseen. Se oli kohtaaminen,
jommoista toveripiireille harvoin on suotu. Sentähden he sydämensä
pohjasta saattoivat laulaa:
"Kiitos sulle, Jumalani,
armostasi kaikesta..."
Jumala sai kunnian, Jeesus sai kiitoksen, mutta muistettiinko hiljaista
kylväjää, jonka siemenet itivät pitkien talvien takaa? Ken tietää.
Vaan se tovereista, joka johtajatarta oli rakastanut ehkä enemmän kuin
toisista yksikään, hän tunsi sydämensä kaiholla täyttyvän, kun kylväjä
ei saanut viljaansa nähdä.
* * * * *
"Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistat." Oi rakas, uskollinen
kylväjä, ethän sinä muuta pyytänytkään. Jos kirkkauden kartanoista
saatoit nähdä meidät, silloin tiedän, että sinun ilosi oli täytetty,
mutta kruunusi sinä laskit Ijäisen istuimen eteen.
Ja muistosi kuiskaa niille, jotka kyynelillä kylvävät: Älkää epäilkö,
Jumalan kevät tulee kerran!
1905.