Jokinen oli ylpeä siitä, että hän ei uskonut mitään, ei uskonut
Jumalaan, vaikka olikin pappilan renki.
Senpä tähden, kun kello soi aamurukoukseen, hän veitikkamaisesti
vilkutti silmäänsä Inkalle, punaposkiselle karjakkotytölle: -- Eikö
se ollut lehmänkello? Inka, menemmekö lehmien luoksi hakaan? --
Inka punastui ja hymyili, empi ja viivähti, mutta lähti kuitenkin
livistämään navetan nurkitse, samalla kuin Jokinen kiersi toiselta
puolelta. Olihan kyllä vähän häpeä, kun ruustinna päivällä surullisesti
katsoi häneen ja rovasti kysyi, eikö Inka välittänyt Jumalan sanasta.
Miksikä hän ei olisi välittänytkin... mutta hauskempi sentään oli
kävellä haassa sorjan ystävän rinnalla, haaveksien omasta pienestä
mökistä, jolla vielä ei ollut nurkkakiveäkään... Jokisen vaan oli syy,
että sen aina piti tapahtua juuri silloin kuin kello soi.
Kyllä Jokinen puolestansa sen syyn jaksoi kantaa. Vähät hän välitti,
oliko rovastin mieli musta tai harmaa kahden tyhjän sijan tähden
aamurukouksissa. Tekipä hän aina työnsä rehellisesti ja oli kaikin
puolin kunnon mies. Ellei se riittänyt, saattoi hän huomauttaa
rovastille, että pyhäinpäivään oli enää kolmatta kuukautta. Kirkon ja
vanhentuneiden kaavojen orjaksi hän vaan ei tahtonut ruveta, ei missään
tapauksessa, hän, vapaa mies. Se olisi kerrassaan alentavaa -- niin oli
sahalla kokouksissa selitetty moneen kertaan, ja sitä mieltä hänkin oli
lujasti ja varmaan.
Jokinen ei arvannut, että muutkin kuin itse rovasti hänestä
huolehtivat. Hän ei nähnyt, miten pappilan pikku Helli kohosi
vuoteessansa istumaan, kun illalla kaikki jo oli hiljaa lastenkamarissa.
-- Nukutko sinä, Aune?
-- En vielä.
-- Sitte minä kerron sinulle jotakin.
Paljain jaloin, pitkässä yöpaidassansa Helli hiipi Aunen vuoteelle,
kietoi kätensä siskon kaulan ympärille ja kertoi surullisen salaisuuden:
-- Jokinen ei usko Jumalaan!
Aunen silmät aukenivat selki selälleen.
-- Eikö usko? Mitä --
-- Minä kuulin, kun isä puhui äidille. Ja äiti sanoi, että hän opettaa
Inkalle samaa. Äiti sanoi, että Inka on tyttöhattara ja tekee mitä
Jokinen tahtoo.
-- Mutta Helli, sehän on hirmuista!
-- Niin, eikö ole? -- Ja syvä huokaus kohosi pikku tytön rinnasta. Aune
huokasi myöskin Hellin mukana; hän oli ihan neuvoton moisen pulman
suhteen.
-- Minä ajattelin, että me voisimme puhua siitä Jeesukselle, -- sanoi
Helli hetken vaitiolon jälkeen.
-- Niin, -- arveli Aune ilahtuen, -- se onkin paras. Tule tänne minun
sänkyyni, Helli!
He istuivat punakukillisen peiton alla vieretysten kädet ristissä. He
kertoivat kuiskaten Jeesukselle, että Jokinen ei uskonut Jumalaan ja se
oli hyvin surullista, ja mahdollista oli, että Inkakaan ei uskonut.
-- Emmekä me voi sille mitään, mutta sinä voit, rakas Jeesus. Me
pidämme Inkasta paljon, sillä hän on hyvä meille --
-- Ja lehmille...
-- Niin, kyllä hän on hyvä. Jokisesta me pidämme myöskin. Rakas Jeesus,
me olemme hyvin suruissamme heidän tähtensä. Opeta heitä uskomaan!
-- Opeta, hyvä Jeesus, sillä me emme osaa. Ei Jokinen huoli siitä, mitä
isä ja äiti sanovat. Ehkä Inka sentään huolii. Aamen. --
Toisena päivänä kirkas aurinko valoi kultaansa yli pappilan punaisten
rakennusten, kirjavien kukkapengerten ja vihreään ja keltaiseen
vivahtelevan kyökkitarhan, joka oli hyvyyttä täynnä kuin suuri
runsaudensarvi. Ruustinna veteli maasta porkkanoita, ja hernesarkojen
välissä pikku tytöt hyörivät ahkerasti, poimien palkoja syvään sankoon.
Päivälliseksi piti saataman vihanneskeittoa, ja silloin kelpasi päästä
auttamaan.
-- Nyt riittää, -- sanoi ruustinna tytöille.
-- Minä menen porkkanoita listimään, silpokaa te herneet.
Taaskin uusi luottamus, joka sai tytöt ilosta nytkähtämään. Helli
kaatoi heti koko sangollisen nurmelle, ja Aune kahmi kaksin käsin
palkoja esiliinansa täyteen.
-- Avaatko sinä palon selästä vai vatsasta? -- tiedusteli Aune.
-- Mikä on selkä? -- kysyi Helli.
-- Tuo. Siitä minä avaan.
-- Leikitään että nämä ovatkin ihmisiä, -- ihastui Helli, unohtaen
vastata ensimmäiseen kysymykseen. -- Katsos, nyt me avaamme ne, ja
silloin ne tietysti kuolevat. Nyt taas putosi yksi ruumis hautaan. Ja
siinä oli näin monta sielua.
Jokinen, joka palasi tallista, kulki juuri hernemaan ohitse. Hän kuuli
Hellin selitykset, ja häntä nauratti kovasti. Hupaisia nuo pienet
tytöt. Ihan täytyi pysähtyä kuuntelemaan, syrjästä vaan, jotta lapset
eivät huomaisi ja lakkaisi leikistänsä. Helli ja Aune olivat hänen
erityisiä suosikkejansa. He muistuttivat kahta pientä valkotukkaa,
joita hän ennen kotimökissä oli rakastanut.
-- Tässä oli yhdeksän sielua! -- huusi Aune riemuissaan. -- No kas nyt
niitä, ne hyppäsivät ulos, sinne sinun puolellesi. Heitä ne sankoon,
Helli!
Helli heitti. -- Nuo sielut menivät kadotukseen, -- sanoi hän.
Jokinen painoi kättänsä suuta vasten, jotta ei purskahtaisi nauramaan;
mutta Aune kysyi aivan säikähtyneenä:
-- Minkätähden?
-- Etkö sinä ymmärrä? Ne eivät tahtoneet sinne mihin niiden piti, ne
hyppivät vaan omia teitänsä.
-- Ihan niinkuin Jokinen aamulla, -- sanoi Aune äkkiä.
-- Tässä nyt menee Jokisen sielu, -- jatkoi Helli Aunen ajatusjuoksua,
pudottaen herneen sankoon.
-- Onkos tämä Inka?
-- Ehkä se on. Mutta sitte se on Jokisen syy.
Hetken vaitiolo. Pienet herneensilpojat olivat käyneet hyvin totisiksi.
Totisena, hämmästyneenä ja kalpeana seisoi myöskin mies, joka äsken
nauraa hiivisteli korkeitten hernevarsien suojassa.
Pikku Aunelle ajatus oli liian kauhea. Hän purskahti itkemään. Hellin
tuli paha mieli, sillä hän oli vanhempi ja hän oli ensiksi puhunut
kadotuksesta. Millä hän voisi siskoa lohduttaa? Yhtäkkiä hänen
mieleensä välähti jotakin:
-- Älä itke, Aune, älä itke, me leikimmekin ihan väärin. Ei se
ollut Jokisen sielu, eikä Inkan. Etkö muista, mehän puhuimme siitä
Jeesukselle eilen illalla. Kyllä Jeesus opettaa Jokisenkin uskomaan
Jumalaan, kun me olemme sitä rukoilleet. Ei hänen sielunsa joudu
kadotukseen.
-- Niin, eihän, -- huoahti Aune keventynein sydämin, pyyhkien
kyyneleitänsä. -- Eikä Inkan myöskään!
Pikku tytöt leikkivät iloisesti edelleen. Mutta mies, joka seisoi
hernemaan takana, sipaisi silmiänsä hihansuulla ja kulki hiljaa pois.
Sinä iltana Jokinen ei laskenut leikkiä. Inka katsoi häneen
illallispöydässä suurin, kysyvin silmin, mutta ei saanut ystävällistä
hymyä eikä hilpeätä katsetta vastaukseksi. Jokinen tuijotti
lautaseensa, nousi pian pöydästä ja meni aikaisin maata. Jos toinen
renki ei olisi nukkunut ja kuorsannut, olisi hän ihmetellyt, miksi
Jokinen valvoi ja heittelehti vuoteellansa koko yön. Hän ei tietänyt,
että levottoman miehen silmien edessä taukoamatta väikkyi kuvia,
kaukaisia lapsuuskuvia, suloisia kotimuistoja, ja kuva siitäkin
päivästä, jona polvistuvan nuorukaisen pään päälle käsi laskeutui ja
ääni juhlallisesti kaikui kautta Herran temppelin: "Mitä auttaisi
ihmistä koko maailma, jos hänen sielunsa saisi vahingon?" -- Sitte
ruohoinen kenttä ja kaksi pikku tyttöä, jotka herneillä leikkivät
outoja asioita. Mitä he sanoivat Inkasta: "Se on Jokisen syy"... Ja
hänestä itsestänsä? He itkivät hänen tähtensä, he vakuuttivat täynnä
luottamusta: "Me olemme puhuneet hänestä Jeesukselle; hänen sielunsa ei
voi joutua kadotukseen!"
"Jumalankieltäjä" peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa vapisi
nyyhkytyksistä. Silloin hänen puoleensa kumartui Eräs, joka tahtoi
sanoa: -- Kuinka sinä harhailit niin kauvas? Minä olen ijankaikkisella
rakkaudella sinua rakastanut...
* * * * *
Aamulla Inka lypsyn jälkeen laittoi itsensä melkein yhtä sieväksi kuin
sunnuntaina. Hänkään ei ollut yöllä paljon nukkunut, sillä häntä kovin
pelotti, että Jokinen oli kyllästynyt häneen. Miksi hän muuten olisi
koko illan murjotellut, hän joka aina oli vallaton kuin nuori varsa?
Oliko se nyt Inkalle Jumalan rangaistus laiminlyötyjen aamurukousten
tähden? Voi, oli varmaankin. Inka katui ja vuodatti kyyneleitä, luvaten
pyhästi, että hän tästä lähtien parantaisi tapansa. Mutta vielä kerran
hän tahtoi odottaa Jokista navetan nurkalla, kävi miten kävi. Pelotti
vaan, että jos hän ei tulekaan.
Jokinen tuli. Hän tuli kauniina ja miehekkäänä kuten aina, mutta kovin
hän oli juhlallisen näköinen ja melkein yhtä siistitty kuin Inka. Tytön
sydän parka sykähteli ja hypähteli, jotta tuntui aina kurkkuun asti.
Mitä Jokisella nyt onkaan mielessä? Rukkasiako hän saapuu antamaan?
Samassa kanslian portailta kello kilahti. Inka säpsähti. Kysyykö
Jokinen, oliko se lehmänkello?
Jokinen ei kysynyt. Hän vaan astui Inkan luo ja tarttui tytön käteen
hellästi ja totisesti.
-- Inka, tänään me emme mene hakaan. Me menemme... menemme toisten
kanssa rovastin huoneeseen!
Inka ei ollut ymmärtää, mutta kun hän vihdoin ymmärsi, tuli hän niin
iloiseksi, että tuskin osasi pidättäytyä kapsahtamasta Jokisen kaulaan
ihan koko pappilan väen nähden, joka eri haaroilta riensi kellon
kutsua noudattamaan. Kuinka heitä katseltiin ja töllisteltiin, Jokista
vallankin! Mutta Jokinen kyllä ne katseet kesti, ja Inka oli ylpeä
hänestä.
-- Mistä tämä tulee? -- sai Inka kuiskatuksi vasta kun he jo kanslian
portaita nousivat.
-- Kysy noilta, -- vastasi Jokinen, hymyillen ensi kerran tänä aamuna
ja nyökäten päätänsä pikku tyttöjä kohti, jotka juoksivat puutarhasta.
Tyttöset pysähtyivät yhtaikaa, ihmeissänsä; sitte he katsoivat
toisiinsa merkitsevästi, riemusta säteillen, ja Helli huudahti Aunelle:
-- Enkö minä sitä sanonut?
1905.