Hän lähti nuorena maailmaan
isän perintö polttava rinnassaan,
joi maljoja suurten aatteiden,
ja pyörtehet veivät huumaten.
-- Hän sortui maljojen kuohuun.
Kirkkaasti valaistu puistoravintolan sali Helsingissä. Pitkä pöytä
keskellä lattiaa, pöydällä laseja helmeilevin nestein, ympärillä
nuorukaisia hohtavin poskin ja säihkyvin silmin.
On vapunpäivän, kevätjuhlan ilta.
-- Kotiseudun malja!
Se pohjaan asti juodaan.
-- Koko kalliin isänmaamme malja!
Riemuiten lasit helähtävät.
-- Ihanteitten malja!
-- Kuules, Pihlaja, älä juo enää, -- kuiskaa toveri Toivolle, jonka
kasvoilla on outo kajastus. Mutta Toivo ei häntä kuule. Maljan esittäjä
on sama maisteri, joka kerran esitelmällään sytyttävän aatesäkenen
hänen sydämeensä heitti. Toivon täytyy kilistää ja juoda, juoda
uudestaan ja taas uudestaan...
-- Pihlaja, lähde kotiin, -- kuiskaa toveri jälleen. Hän on kohtuuden
ystävä, hän. Merkillistä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä pysyä
kohtuullisina! Tuokin nuori Pihlaja on oikeastaan varsin siivo poika;
mutta jos hänet tuo mukanansa juhlaan ja antaa lasin käteen, niin eipä
hän sitä hevillä heitä.
Nytkään kohtuuden ystävä ei saa vastausta kehotukseensa. Hän nousee
ja lähtee huomaamatta pois. -- Olenko minä Toivo Pihlajan vartija?
Varoitinhan minä häntä, ettei pidä niin paljon juoda.
Kevätyö on kaunis.
-- Avatkaa ikkunat, avatkaa parvekkeen ovi! -- soi huuto sisältä.
Kohta kajahtaa kevättä ylistävä intoisa laulu, kiirien kauvas puiston
pimentoihin.
-- Kevään malja! Kevätyö on kylmä.
Poistuva toveri tiukentaa päällystakkiansa ja astuu kiireisemmin.
Mutta parvekkeella Toivo seisoo toisten piirissä paljain päin, pitelee
vasemmalla kädellänsä kaiteesta kiinni ja oikealla huitoo laulun tahtia.
Silloin juodaan Toivonkin malja, hänen, joka on kaikista nuorin ja
kaikista innokkain...
* * * * *
Hän tuotiin asuntoonsa vasta aamuyöstä. Monta tuntia hän sitte lepäsi
horroksissa, kunnes vihdoin heräsi vihlovaan pistokseen.
-- Minä olen kipeä, -- valitti hän ruokarouvalle, pääsemättä ylös
vuoteeltansa.
-- Niin, kyllä ne kivut tiedetään, -- mutisi rouva äkeissänsä. --
Niihin ei tohtoria tarvita.
Toisena päivänä kuitenkin tarvittiin. Yöllinen vilustuminen oli
tuottanut ankaran keuhkokuumeen.
Hän houraili pitkin aikaa. Milloin hän tuskaili: -- Lasi, punainen
lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas, aina,
aina se tuotiin... Miksi te toitte sen minulle? -- Milloin oli ääni
haaveilevan hellä ja kertoi valkeista pihlajankukkasista, jotka
tuoksuivat kotipihalla; ja sitte hän äänteli haikean valittavasti: --
Että minä lumivalkoiseksi tulisin...
Pian, pian hän lepäsi lumivalkoisena.
Ei tullut kotiin "isän renki", Pihlajan nuori isäntä, ei tullut äidin
ikävöitty ilo. Tuli saatto, joka hiljaa kulki kalmiston tarhaan.
Murtuneena seisoi isä, menehtyäkseen itki äiti. Oi, heidän rakkaansa,
ainoisensa!
Valkohapsinen kirkkoherra lausui lohdutuksen sanoja, ja kauniin puheen
piti se maisteri, joka kevätjuhlan iltana esitti ihanteitten maljan.
Toivon vanhempana ystävänä hän oli toverien puolesta tullut heidän
seppeltänsä laskemaan.
-- Hän oli nuoren elämänsä aatteille pyhittänyt. Hän toivoi, hehkui,
hän säihkyi innon tulta, ja puhdas oli hänen sydämensä kuin sen
puun valkeat kukat, jonka nimeä hän kantoi. Toivo murtui, halla vei
valkokukkaset. Syvän surun ja hämmästyksen vallassa on toverien piiri.
Sanoma tuli niin odottamatta. Kevään täysi malja kuohui hänelle,
vaahdoten, viittaillen -- ja äkisti hänen täytyikin tyhjentää Tuonen
neitojen tumma malja...
Mutta Toivon haikealla äänellä suhisi tuuli kalmiston puissa:
-- Miksi, miksi te toitte sen minulle?
Tyhjään kotiin palasivat vanhemmat. Vakavina, juhlallisina vieraat
seurasivat heitä. Ainoastaan muuttolinnut paljaissa pihlajissa
ilakoivat keväisestä päivänpaisteesta, joka kesän riemuja lupasi.
Äiti oli niin usein tätä liverrystä kuunnellut. Surunkin läpi se soi
hänen korviinsa.
-- Minä kun niin paljon uneksin ja paljon rakastin -- miksi minun
täytyi pettyä? Hän alkoi niin hyvin -- ja miksi hän vaipui kuitenkin?
Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Te käytte pesää
laatimaan... mutta minun pesäni on ainiaaksi raastettu...
Pihlajan juurelle tuli isäkin hetkeksi vieraitten joukosta. Niin
oudosti ahdisti rintaa. Puiden paljaat oksat taipuivat ja humisivat ja
valittivat, vihlaisten sydänpohjiin asti:
-- Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se
tuotiin taas... Isä, isä, oi miksi sinä toit sen minulle?
Silloin juuri lasit sisällä kilisivät. Juotiin Toivon muiston malja.
1905.