Niin sai hän lakkinsa valkean,
näki maailman laajana aukeevan,
ja isä riemuiten maljan toi,
jalon toiminnan onneksi pohjaan joi.
-- Mikä murti voiman ja toimen?
Silloin maljat kilahtivat jälleen, ja nyt joi Toivokin pohjaan asti.
Elämä avoinna edessä, suuri, rikas, ihana elämä! Eikö sietänyt riemuita
siitä, eikö kannattanut hehkua ja innostua?
-- Nyt minusta tulee teidän apulaisenne, isä ja äiti! Vähän vielä
lukemaan Helsinkiin, vähän oppimaan kirjoista, elämästä ja toisten
kokeneempien jaloista harrastuksista. Sitte minä palaan ja jään
luoksenne.
-- Jäätkö mielelläsi? -- kysyi äiti. Hän ei voinut estää ajatusta, että
se kaipaa takaisin opin teille ja suureen maailmaan, joka kerran on
makuun päässyt. Ei hän koskaan ollut todenteolla uskonut, että Toivo
maanviljelijäksi rupeisi.
Mutta nuorukainen loi häneen niin lämpimän katseen, niin avoimen ja
iloisen, että hänen nyt täytyi uskoa.
-- Äiti rakas, en minä mitään niin hartaasti halua. Vuoden olen
Helsingissä, sitte toisen isän renkinä, -- hänen äänensä oli hilpeä ja
herttainen, -- ja sitte on aika suunnitella eteenpäin. Kuinka tahansa,
Pihlajan isäntä minusta on tuleva.
-- Kiitos, poikani, -- sanoi äiti. Ja isä sanoi: -- Sehän on koko ajan
ollut tarkoituskin. Juuri niin kuin on toivottu.
-- Sitte alamme harrastaa osuustoimintaa ja uusia, tuottavia
viljelystapoja, eikö niin, isä? Ja äidille hankitaan maitotalouslehti
ja "Puutarha" ja kananhoitolehti...
-- Vai kanalehtikin, -- hymyili äiti.
-- Miksi ei? -- sanoi Toivo, hänkin yhtyen leikkisäksi. -- Äiti pitää
kanoista ja minä myös. Mutta kyllä minulla on suurempiakin aikeita.
Ryhdyn pitäjällä nuorisoseuraa ja lainakirjastoa puuhaamaan -- niin,
kaikkea, millä me nuoret voimme taistella ihanteitten puolesta, pahaa
ja alhaista vastaan. Nyt jo kesällä tahdon alottaa, mutta sitte vauhtia
vasta tulee, kun joka päivä, koko vuoden voin parastani panna. Mitä
kaipaisinkaan enempää? Tämähän on suuri, jalo työala.
Isä ja äiti kuuntelivat ihaillen ja ihmetellen. Niin ei siis maailma
ollut häntä ryöstänyt heiltä eikä ollut ryöstävä milloinkaan. Se oli
äidin heltyvän sydämen riemu. Ja isä puolestaan ajatteli: -- Kuinka hän
on viisas ja puhuu kauniisti! --
Hän olikin niin innoissansa. Juuri vastikään oli muuan maisteri
koulukaupungissa pitänyt esitelmän näistä asioista, kääntynyt
erityisesti nuorten ylioppilaskokelaitten puoleen ja sanonut
vakuuttavasti: -- Te olette maanne ja kansanne tulevaisuus. Rientäkää
ylevään työhönne, joka teitä odottaa!
Toivo oli valmis. Ainahan hän oli ollut ihanteellinen, aina toivojen
lapsi. Nyt hän tietoisesti vihki elämänsä ihanteitten toteuttamiseen.
Sentähden isän oli täysi syy tarjota hänelle jalon toiminnan kirkas
malja. Sentähden Toivon oli täysi syy tyhjentää se pohjaan asti.