Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
inehmon sydänt' itkein suremasta
inehmon suruja ja vaivoja.
Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
viattomankin ilon hymyilyn.
Mut kovin kaikist' oli se, mi julman
rautaisen valtikkansa kohotti
ja nimitti sen kädeks Jumalan.
_Keski-aika_.
Tuomio-istuin, jonka edessä viatonta Rebekka-raukkaa oli tutkittava, oli
asetettu _dais_'ille eli salin peränpuoleiselle korokkeelle, joka siihen
aikaan oli tarkoitettu kunniasijaksi talon etevimmille asukkaille tai
näiden vieraille. Korkeaselkäisellä tuolilla, vastapäätä syytetyn
paikkaa, istui temppelin suurmestari, puettuna avaraan, monin poimuin
alasvaluvaan valkeaan juhlapukuunsa; kädessä hän piti salavoimaista
sauvaansa, jota koristi ritariston risti. Hänen edessänsä, vähän
alempana, oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi kirjuria, molemmat
temppeliritaristoon kuuluvia pappeja; heidän virkanaan oli merkitä
kirjaan tämän päivän toimitukset. Näiden pappien mustat puvut, kaljuksi
ajetut päälaet ja nöyrä ilme olivat silmiinpistävänä vastakohtana
salissa olevien ritarien sotaiselle ilmeelle; heistä osa kuului tämän
preceptorio-kartanon vakinaisiin asukkaihin, osa oli tullut vierailemaan
suurmestarin seurassa. Preceptorit. joita oli neljä läsnä, istuivat
matalammilla sijoilla ja vähän taempana kuin heidän päämiehensä. Ja
vielä matalammilla raheilla, jotka oli asetettu saman verran taemmaksi
preceptoreista kuin nämä suurmestarista, istuivat muut temppeliritarit,
joilla ei ollut korkeampaa arvoa. Kaikkein perimmällä, mutta hekin
kaikki _dais_'illa eli ylemmällä permannolla, seisoivat ritarien
asemiehet, puettuina huonompiin valkeisiin viittoihin.
Kaikkien läsnäolevien kasvot kuvastivat mitä ankarinta vakavuutta. Mutta
ritarien kasvoilta saattoi kuitenkin -- sen juhlallisuuden rinnalla,
joka hengelliseen säätyyn kuului ja jonka suurmestarin läsnäolo nyt
erikoisesti aiheutti -- havaita myös sotilaallisen rohkeata ilmettä.
Salin alempi ovenpuoli oli täynnä pertuskoilla asestettuja vartijoita
sekä muuta kansaa, jota uteliaisuus oli kerännyt kokoon; sillä olihan
tässä nyt samalla kertaa nähtävänä sekä temppeliritariston
korkea-arvoisa suurmestari että myös kuuluisa juutalainen noita. Enin
osa tätä halvempaa kansaa kuului, mikä minkin viran nojalla,
temppeliritaristoon ja tunnettiin mustista puvuistaan. Mutta myöskin
lähiseutujen talonpoikia oli päästetty sisään, sillä Beaumanoir piti
kunnia-asiana, että hänen oikeudenistuntonsa mieltäkohottava toimitus
olisi mahdollisimman julkinen. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät
vieläkin laajenevan, kun hän tarkasteli paikalle kokoontunutta kansaa;
ja koko hänen muotonsa sai majesteetillisemman ilmeen sen johdosta, että
hänellä nyt oli niin tärkeä ja hänen mielestään niin ansiollinen työ
tehtävänään. Päivän menot alkoivat virren veisuulla, ja siihen
suurmestari itsekin otti osaa syvällä, taipuisalla äänellään, jota ei
vanhuus vielä ollut voinut sortaa. Nuo juhlalliset sanat: _Venite,
exultemus Domino!_ (Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa), joita
temppeliritarit tavallisesti veisasivat, ennenkuin ryntäsivät maallisten
vihollisten kimppuun, oli Luukas Beaumanoir pitänyt sopivimpina tässäkin
tilaisuudessa, kun loistava voitto, jommoiseksi hän sitä arveli, oli
saatava pimeyden vallasta. Syvät, pitkät säveleet, kajahtaen sadan
miehen suusta, jotka olivat harjaantuneet yhteiseen virrenveisuuseen,
kohosivat salin lakea kohti ja vierivät sen kupulakea myöten, kohisten
suloisesti ja samalla juhlallisesti kuin valtava koski.
Laulun vaiettua suurmestari antoi katseensa hitaasti kulkea ympäri salia
ja huomasi, että eräs preceptorinistuimista oli tyhjä. Brian de
Bois-Guilbert, jonka siinä tuli istua, oli noussut paikaltansa ja seisoi
nyt lähellä temppeliritareille määrätyn penkin päätä. Toisella kädellään
hän hiukan kohotti viittaansa, niin että se osaksi peitti hänen
kasvonsa; toisella hän piti ristikahvaista miekkaansa, piirustaen sen
nahkatupen kärjellä verkalleen tammista lattiaa.
»Onneton mies!» sanoi suurmestari luoden häneen säälivän katseen.
»Näetkö, Konrad, kuinka kipeästi tämä pyhä toimitus koskee häneen.
Semmoiseen kurjaan tilaan voi naisen sorea muoto, syvyyden ruhtinaan
avulla, saattaa urhoollisen ja kaikkien kunnioittaman ritarin! --Näetkö,
hän ei voi katsoa meihin; hän ei voi katsoa tyttöön! Ja kukapa
tietääkään, missä tarkoituksessa kiusaajahenki pakottaa hänen kätensä
piirtelemään tuommoisia taikaviivoja permantoon? Saattaa olla, että ne
uhkaavat meidän onneamme ja henkeämme; mutta me syljemme pahalle
hengelle vasten silmiä ja ylenkatsomme häntä. _Semper leo percutiatur!_»
Tämän kaiken hän lausui hiljaa uskotulle puhetoverilleen Konrad
Mont-Fitchetille. Sitten suurmestari koroitti äänensä ja kääntyi
kokoontuneen kansan puoleen.
»Korkea-arvoisat ja urhoolliset miehet ja ritarit, tämän pyhän säädyn
preceptorit ja muut jäsenet, veljeni ja lapseni! -- Niin myös tekin,
jalosukuiset ja hurskaat asemiehet, jotka palvelette saadaksenne kerran
kantaa tätä pyhää ristiä! -- Ja niin myös tekin, kristityt veljeni
kaikista säädyistä! -- Tietäkää, että tämä kokous ei ole kutsuttu kokoon
siitä syystä, ettei minulla yksinänikin olisi kyllin valtaa. Sillä
minulle on, vaikka itsepuolestani olen mahdoton semmoiseen kunniaan,
uskottu tämä sauva ja sen mukana täysi valta tutkia ja tuomita kaikkia
asioita, jotka koskevat meidän pyhän veljeskuntamme etua. Laatiessansa
meidän ritarillisen ja hengellisen veljeskuntamme säännöt määräsi Pyhä
Bernhard yhdeksännessäkuudetta luvussa, että veljien kokoonkutsuminen
neuvotteluun on riippuva suurmestarin tahdosta ja sanasta. Hän on siis
minullekin, samoinkuin minua arvokkaammillekin isille, jotka ovat olleet
edeltäjiäni tässä virassa antanut vallan päättää, missä tilaisuudessa
sekä myös milloin ja missä paikassa koko veljeskuntamme tai vain osa
siitä on kutsuttava neuvotteluun. Ja kaikissa tämmöisissä kokouksissa
tulee minun, kuultuani veljien neuvot, tehdä päätös oman tahtoni mukaan.
Mutta kun raateleva susi on karannut lammaslauman keskelle, niin
pitäähän silloin paimen velvollisuutenaan kutsua kaikki kumppaninsa
kokoon, jotta he löisivät jousilla ja lingoilla maahan päällekarkaajan,
niinkuin myös lakimme yhä käskee, että jalopeura on lyötävä maahan.
Tästä syystä olemme kutsuneet eteemme tämän juutalaisnaisen, Rebekan,
Iisakin tyttären -- naisen, joka on häpeällisesti kuuluisa
loitsimisistaan ja noitakeinoistaan, joilla hän on kiihoittanut veriä ja
pyörryttänyt aivoja, ei vain tavallisen halvan talonpojan, vaan ritarin
-- eikä edes tavallisen ritarin, vaan pyhän temppelin palvelukseen
pyhitetyn ritarin -- eikä vain tavallisen temppeliritarin, vaan jopa
yhden säätymme preceptorin, miehen, joka on etevimpiä niin maineensa
kuin myös virka-asemansa puolesta. Me itse, samoinkuin kaikki muutkin
täällä läsnäolevat, mitä säätyä lienemmekin, tiedämme Brian de
Bois-Guilbertin uskolliseksi ja kiivaaksi ristin soturiksi, joka
käsivarrellaan on tehnyt monta urotyötä Pyhällä maalla ja puhdistanut
pyhiä paikkoja saastutuksesta, huuhtoen niitä saastuttavien pakanain
verellä. Eikä tämän veljemme viisaus ja ymmärrys suinkaan ole ollut
vähemmän kuuluisa hänen veljiensä kesken kuin hänen urhoutensa ja
sotataitonsa. Päinvastoin on moni ritareistamme, niin itä- kuin
länsimaillakin, pitänyt Bois-Guilbertia semmoisena miehenä, joka
kernaasti saattaisi tulla valituksi minun komentosauvani perijäksi, kun
Jumala kerran armossaan katsoo hyväksi vapauttaa minut sen kuorman alta.
Jos me nyt kuulisimme tämmöisen miehen, jota pidetään niin suuressa
kunniassa ja joka todella ansaitsee niin suurta arvoa, äkkiä
välittämättä vähääkään kunniastaan ja valastaan, säätyveljistään ja
tulevaisuudentoiveistaan, ryhtyneen juutalaisen naikkosen seuraan,
kulkeneen sen hepakon kumppanina syrjäisillä paikoilla, suojellen häntä
oman henkensä uhalla, ja viimein himonsa vallassa tulleen niin sokeaksi
ja riivatuksi, että on tuonut porttonsa tänne meidän omaan
preceptorio-kartanoomme -- niin mitä me voisimme sanoa muuta, kuin että
paha henki on riivannut tuon kelpo ritarin tai että jokin turmiollinen
taika on lumonnut hänet? -- Jos voisimme uskoa asian laidan olevan
toisin, niin älkää luulkokaan, että hänen korkea virkansa, urhoutensa,
hyvä maineensa tai mikään muu maallinen syy estäisi meitä rankaisemasta
häntä ja juurtajaksaen hävittämästä tätä pahaa, niinkuin Raamattu
käskee: _Auferte malum ex vobis_ (poistakaa paha itsestänne). Sillä tämä
surkea juttu on täynnä kaikenlaisia inhoittavia rikoksia pyhää lakiamme
vastaan: 1:ksi -- hän on vaeltanut omaa tahtoansa myöten, vasten 33:tta
lukua: _Qvod nullus juxta propriam voluntatem incedat_. -- 2:ksi on hän
pitänyt seuraa kirkonkirouksessa olevan ihmisen kanssa, vastoin 57:ttä
lukua: _Ut fratres non participent cum excommunicatis_, josta syystä hän
itsekin on _Anathema Maranatha_ kirouksen alainen. -- 3:ksi hän on ollut
puheissa muukalaisen naisen kanssa, vastoin sääntöä: _Ut fratres non
conversantur cum extremis mulieribus_. -- 4:ksi hän ei ole karttanut,
vaan päinvastoin, pelkäänpä, pyytänyt naiselta suuteloita, joiden
kautta, niinkuin kuuluisan veljeskuntamme viimeinen sääntö sanoo: _Ut
fugiantur oscula_ (kartettakoon suuteloita), ristin soturit joutuvat
paulaan. Näiden monenlaisten ja inhoittavien rikosten tähden Brian de
Bois-Guilbert olisi erotettava ja hylättävä säädystämme, vaikka hän
olisikin meidän oikea kätemme ja oikea silmämme.»
Hän vaikeni. Hiljainen humina kävi kokoontuneen kansan läpi. Muutamia
nuorempia säädyn jäseniä oli hiukan naurattanut, kun sääntö: _Ut
fugiantur oscula_ tuli puheeksi, mutta hekin muuttuivat nyt vakaviksi ja
odottivat pelolla suurmestarin päätöstä.
»Tämmöinen», lausui tämä, »ja näin ankara rangaistus olisi lakimme
mukaan tuleva sille temppeliritarille, joka omavaltaisesti on rikkonut
näitä säätynsä tärkeimpiä kieltoja vastaan. Mutta jos saatana
taikakeinoilla ja loitsuilla on saanut valtaansa tämän ritarin, jonka
oma syy siis olisi vain se, että hän liian rohkeasti on luonut silmänsä
naisen kauneuteen, niin meidän tulee pikemmin sääliä kuin rangaista tätä
hairahdusta. Ja määräten hänelle ainoastaan semmoisen kurituksen, joka
huuhtoo hänestä synnin saastaisuuden, tulee meidän kääntää vihamme
terävin kärki sitä saatanan kirottua välikappaletta vastaan, joka oli
saattamaisillaan hänet perinpohjaiseen Jumalasta luopumiseen. -- Astukaa
siis esiin ja todistakaa, te, jotka olette nähneet näitä valitettavia
tekoja, jotta me saamme tutkia niiden sisällyksen ja luonnon ja päättää,
voiko tuon uskottoman naisen rankaiseminen tyydyttää oikeuttamme, vai
täytyykö meidän myös, vertavuotavin sydämin, ryhtyä rangaistuskeinoihin
omaa veljeämme vastaan.»
Useita vieraitamiehiä kutsuttiin todistamaan, miten suuriin vaaroihin
Bois-Guilbert oli antautunut pelastaessansa Rebekan palavasta linnasta
ja miten hän suojellessaan tyttöä ei ollut välittänyt vähääkään omasta
hengestään. Miehet kertoivat näitä asioita suurennellen, kuten aina
sivistymättömät ihmiset, joiden mieleen merkillinen tapaus on tehnyt
voimakkaan vaikutuksen. Ja heidän luonnollinen liioittelunhalunsa sai
tässä tilaisuudessa vielä paljon yllytystä siitä ilmeisestä
mielihyvästä, jolla korkean herran nähtiin kuuntelevan hänelle
kerrottuja juttuja. Tällä tavalla Bois-Guilbertin kokemat vaarat, jotka
suurentelemattakin olivat olleet sangen suuret, muuttuivat kertojien
suussa aivan ihmeellisiksi. Ritarin huolenpito Rebekan turvallisuudesta
ei paisunut ainoastaan varovaisuuden, vaan myös hurjimmankin
ritarillisen innostuksen rajojen yli. Ja nöyryys, jolla hän oli
kuunnellut kaikkia tytön puheita, vaikka ne usein olivat tylyjä ja
soimaavia, kuvattiin niin ylenmääräiseksi, että se hänen kaltaiselleen
röyhkeäluontoiselle miehelle tuntui aivan luonnottomalta.
Sitten käskettiin Templestowen preceptorin kertoa, millä tavalla
Bois-Guilbert ja juutalaistyttö olivat saapuneet preceptorio-kartanoon.
Malvoisin antoi todistuksensa taitavan varovaisesti. Mutta vaikka hän
nähtävästi koetti olla loukkaamatta Bois-Guilbertin tunteita, niin hän
kuitenkin aika ajoin sekoitti puheeseensa hämäriä lauseita, joilla hän
ikäänkuin viittasi, että Bois-Guilbert sillä hetkellä mahtoi olla
mieleltään hiukan vialla, koska hän näytti olevan niin silmittömästi
ihastunut tuomaansa neitoon. Katuvaisin huokauksin preceptori ilmaisi
sydänsuruaan sen johdosta, että hän oli sallinut Rebekan rakastajansa
seurassa päästä hänen hallitsemaansa preceptorio-kartanoon. »Mutta tätä
tekoa», hän lopetti, »olen koettanut selittää ripissäni
korkea-arvoiselle isällemme suurmestarille. Hän tietää, ettei
tarkoitukseni ollut paha, vaikka käytökseni ei ollut aivan lainmukainen.
Mielelläni otan vastaan sen rangaistuksen, minkä hän minulle määrää.»
»Hyvin puhuit, Albert», lausui Beaumanoir. »Tarkoituksesi oli hyvä,
koska tahdoit estää eksynyttä veljeäsi rientämästä eteenpäin sillä
hullutuksen tiellä, joka vie kadotukseen. Mutta väärin teit kuitenkin,
niinkuin tekee mies, joka tahtoen hillitä pillastunutta hevosta tarttuu
käsin jalustimeen eikä suitsiin, eikä saa siis yritystänsä onnistumaan,
vaan vielä päälliseksi tulee itse vioitetuksi. -- Kolmetoista isämeitää
ovat säätymme jumaliset perustajat määränneet luettavaksi joka aamu ja
yhdeksän joka ilta; lue sinä kaksi sen vertaa. Kolmesti viikossa on
temppeliherroille lihan syöminen sallittu; mutta paastoa sinä kaikki
seitsemän päivää. Tee näin kuuden viikon aikana, niin rangaistuksesi
määrä on täysi.»
Teeskennellen alamaisinta nöyryyttä Templestowen preceptori kumarsi
päänsä lattiaan suurmestarin edessä ja kävi sitten jälleen istumaan.
»Eikö olisi hyvä», kysyi suurmestari taas, »että me hiukan tutkisimme
tämän naisen entisiä tekoja ja puheita, nimenomaan saadaksemme nähdä,
onko luultavaa, että hän on käyttänyt taikakeinoja ja loitsuja. Sillä jo
nyt kuulluista todistuksista päättäen olemme taipuvaiset siihen uskoon,
että eksynyttä veljeämme näissä hänen valitettavissa teoissaan.»
Herman, Goodalricken herra, oli neljäs läsnäoleva preceptori; muut kolme
olivat Konrad, Malvoisin ja Bois-Guilbert itse. Herman oli vanha soturi,
jonka kasvoissa kävi ristiin rastiin muhamettilaissapelien jättämiä
arpia; häntä pidettiinkin suuressa arvossa ja kunniassa veljien kesken.
Hän nousi ja kumarsi suurmestarille, joka heti soi hänelle puheenvuoron.
»Minä tahtoisin, korkeastikunnioitettava isä, että urhoolliselta
veljeltämme, Brian de Bois-Guilbertilta kysyttäisiin, mitä hän itse
arvelee noista ihmeellisistä syytöksistä ja mikä nyt on hänen oma
ajatuksensa hänen valitettavista suhteistaan tähän juutalaistyttöön.»
»Brian de Bois-Guilbert», lausui suurmestari, »sinä kuulit kysymyksen,
johon meidän veljemme, Goodalricken herra, tahtoo saada sinulta
vastauksen.»
Kun häntä näin puhuteltiin, käänsi Bois-Guilbert päänsä suurmestarin
puoleen, mutta ei virkkanut mitään.
»Hänessä on mykkä perkele», sanoi suurmestari. »Pois täältä, saatana!
--Puhu, Brian de Bois-Guilbert, minä käsken sinua tällä ristillä, pyhän
säätymme tunnusmerkillä!»
Bois-Guilbert ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen yltyvää ylenkatsetta
ja vihastustaan, joiden ilmipuhkeaminen -- sen hän selvästi näki -- ei
olisi ollut hänelle vähimmäksikään hyödyksi. »Brian de Bois-Guilbert»,
hän vastasi, »ei tahdo vastata, korkeastikunnioitettava isä, näin
hulluihin ja perättömiin kanteisiin. Jos joku soimaa minun kunniaani,
niin tahdon puolustaa sitä kädelläni ja tällä miekallani, jotka usein
ovat taistelleet kristinuskon puolustukseksi.»
»Me annamme sinulle anteeksi, veli Brian», lausui suurmestari, »vaikka
sotataitosi kerskaaminen minun edessäni on omien tekojesi ylistämistä ja
riettaan hengen yllytystä, joka kiusaa meitä arvostelemaan liian
suureksi oman arvomme. Mutta me annamme sinulle sen anteeksi, sillä me
uskomme, ettet puhu näin omasta tahdostasi, vaan sen yllytyksestä, jonka
me Jumalan avulla ja tahdosta tahdomme kukistaa ja tästä kokouksesta
karkoittaa.» -- Ylenkatseen salama säihkyi Bois-Guilbertin mustista,
tulisista silmistä, mutta hän ei vastannut mitään. -- »Ja nyt», jatkoi
suurmestari, »kun veljemme, Goodalricken herran, kysymys on tullut
vastatuksi, vaikka tosin vaillinaisesti, tahdomme jatkaa tutkintoamme,
veljet, yrittäen suojeluspyhämme avulla saada selvää tämän synnin
salaisuuden pohjimmaisestakin perukasta. -- Astukoot siis esille ne,
joilla on jotakin sanomista tämän juutalaisnaisen tavoista ja puheista.»
-- Hälinää kuului nyt salin oven puolelta, ja suurmestarin kysyttyä
syytä siihen vastattiin siellä olevan halvatun miehen, jonka syytetty
oli ihmeellisellä voiteella parantanut, niin että hän nyt jokseenkin
hyvin taisi käyttää jäseniänsä.
Mainittu talonpoikaparka, saksilainen sukuperältään, raahattiin nyt
tuomioistuimen eteen; hän oli kovin peloissaan, odottaen, mitä
rangaistusta hänelle määrättäisiin siitä rikoksesta, että hän
halvaustaudissaan oli turvautunut juutalaistytön parannusvoimaan. Aivan
terve hän ei ollut vielä nytkään, sillä hänen täytyi tullessaan
todistamaan käyttää kainalosauvoja. Sangen vastahakoisesti ja itkien hän
antoi todistuksensa. Mutta hän tunnusti kuitenkin, että kaksi vuotta
takaperin, kun hän Yorkissa oli nikkarintyössä rikkaan Iisak Juutalaisen
luona, ankara tauti oli äkkiä häneen tarttunut. Hän ei ollut kyennyt
vuoteeltaan liikahtamaan, kunnes Rebekan käyttämät lääkkeet, varsinkin
eräs lämmittävä ja ryydeiltä hajahtava voide, olivat jälleen johonkin
määrään saattaneet hänen jäsenensä liikkuviksi. Viimein, sanoi hän, oli
Rebekka vielä antanut hänelle pullollisen tätä kallista voidetta sekä
myös yhden kolikon matkarahaksi, jotta hän pääsisi isänsä kotiin, joka
oli lähellä Templestowea. »Älkää pahaksi panko, armollinen ja
kunnioitettava herra», lopetti mies, »mutta enpä voi uskoa, että tyttö
tarkoitti minulle pahaa, vaikka hän kovaksi onnekseen on juutalainen
synnyltänsä. Sillä hänen antamiansa voiteita käyttäessäni luin aina
isämeitää ja uskontunnustusta eikä lääkkeen hyvä voima siitä yhtään
vähentynyt.»
»Suu kiinni, orja», tiuskaisi suurmestari, »ja mene tiehesi! Hyvinpä
sopii tosiaan sinun kaltaistesi luontokappalten puuhata helvetin
lääkkeitten kanssa ja tehdä palkkatyötä pahuuden lapsille. Muista, mitä
sanon: perkele lähettää usein tauteja ihmisille juuri siinä
tarkoituksessa, että jokin helvetistä tuotu lääke tulisi näiden tautien
poistamisella ihmisten kesken kuuluisaksi. Onko sinulla sitä voidetta
täällä mukanasi, josta puhuit?»
Talonpoika kopeloi vapisevin käsin poveansa ja otti esiin pienen pullon,
jonka kyljessä oli muutamia heprealaisia kirjaimia; ja sepä jo useimpien
katsojain mielestä oli varma todistus siitä, että perkele oli keittänyt
voiteen. Beaumanoir ristittyänsä silmänsä otti pullon käteensä ja luki
sujuvasti -- sillä hän osasi useimpia itämaan kieliä -- seuraavat sanat:
_Juudaan heimokunnan Leijona on voittanut_. -- »Ihmeellinenpä on
saatanan voima», lausui hän, »kun se näin voi vääntää Raamatun sanoja
jumalanpilkaksi sekoittaen myrkkyä terveelliseen ruokaan! -- Eikö täällä
ole ainoatakaan lääkäriä saapuvilla, joka taitaisi ilmoittaa meille,
mistä aineista tämä taikavoide on kokoonpantu?»
Kaksi lääkäriä, siksi he ainakin itse kehuivat itseään, astui esiin,
--toinen oli munkki, toinen parranajaja. He vakuuttivat, etteivät he
voineet saada selkoa voiteen aineista, paitsi että se tuoksahti myrhalta
ja kamfertilta, jotka he tiesivät itämaan yrteiksi. Mutta ammattikateus,
jolla semmoiset miehet aina katselevat taitavaa ja onnistunutta
virkaveljeä, pani heidät vielä lisäämään, että voide epäilemättä oli
luvattomin taikakeinoin keitetty, koska he eivät voineet saada siitä
selkoa. »Tunnemmehan me», sanoivat he, »perinpohjin kaikki taitomme
haarat, sen verran kuin hyvän kristityn omatunto sitä sallii.» -- Tämän
lääkärintutkinnon päätyttyä saksilainen talonpoika nöyrästi pyysi saada
takaisin tuon voiteen, jonka voima oli ollut niin parantava. Mutta sen
kuullessaan suurmestari ankarasti rypisti kulmakarvojansa. »Mikä nimesi
on, mies?» kysyi hän rammalta.
»Higg Snellinpoika», vastasi tämä.
»No sitten, Higg Snellinpoika», lausui suurmestari, »minä sanon sinulle,
että sinun on parempi maata vuoteessasi halvattuna kuin kyetä nousemaan
ja kävelemään pakanan antaman lääkkeen avulla. Parempi on
väkivaltaisella kädellä ryöstää uskottomien aarteita kuin ottaa heiltä
vastaan armolahjoja tai palvella heitä palkan edestä. Mene nyt ja tee
niinkuin olen sanonut.»
»Voi, korkeastikunnioitettava herra», virkkoi talonpoika, »älkää panko
pahaksi, mutta liian myöhäinenhän tuo neuvo on minulle, sillä minä olen
rampa mies. Mutta kyllä minä mainitsen molemmille veljilleni, jotka
palvelevat rikasta rabbiinia Nathan Ben Samuelia, suurmestarin sanoneen,
että on parempi varastaa mainitulta rabbiinilta kuin rehellisesti häntä
palvella.»
»Ajakaa ulos se lörpöttelevä ilkimys!» tiuskaisi Beaumanoir, joka ei
heti osannut vastata tähän käytännölliseen johtopäätökseen, jonka toinen
oli vetänyt hänen antamastaan yleisestä ohjeesta.
Higg Snellinpoika poistui kansanjoukon keskelle, mutta kun häntä halutti
saada tietää, mikä tulisi hänen hyväntekijänsä kohtaloksi, jäi hän
kuitenkin saliin kuuntelemaan tuomiota. Sen hän teki, vaikka hän tiesi
siten vielä kerran voivansa joutua tuon ankaran herran vihastuksen
alaiseksi, joka äsken oli häntä pelästyttänyt, niin että hänen sydämensä
aivan kutistui kokoon.
Suurmestari käski nyt Rebekkaa poistamaan hunnun kasvoiltaan. Ensi
kertaa avaten huulensa tyttö vastasi nöyrästi mutta kuitenkin
arvokkaasti: -- hänen kansansa tyttärillä ei ollut tapana näyttää
kasvojansa hunnuttomina kun he olivat yksinänsä vierasten joukossa.
--Hänen äänensä suloinen sointu ja hänen vastauksensa siveys taivuttivat
kuulijain mielet sääliin ja leppeyteen. Mutta Beaumanoir, joka katsoi
Jumalalle otolliseksi, että armotta kukistettaisiin kaikki säälin
tunteet, jotka voivat estää hänen luultua velvollisuuttansa, uudisti
käskynsä ja määräsi, että Rebekan huntu oli poistettava. Vartijat
astuivat siis lähemmäksi poistaaksensa sen, mutta Rebekka nousi nyt itse
ja kääntyi suurmestarin puoleen:
»Ei -- jos teille omat tyttärenne ovat rakkaat! -- Voi», hän lisäsi
huomaten erehdyksensä, »eihän teillä olekaan tyttäriä! -- Mutta teidän
äitinne muiston tähden -- jos te rakastatte omia sisarianne ja pidätte
pyhänä naisen häveliäisyyttä, niin älkää salliko, että minua täten
kohdellaan teidän läsnäollessanne. Ei sovi, että miesten kädet
väkivaltaisesti riisuvat tytön verhoja. Minä tahdon totella teitä»,
lopetti hän kärsivällisellä, vaikka surullisella äänellä, joka miltei
sulatti itse Beaumanoirinkin kovan sydämen. »Te olette kansanne vanhin;
teidän käskystänne tahdon poistaa verhon onnettoman tytön kasvoilta.»
Hän veti huntunsa pois ja loi heihin katseen, joka ilmaisi
häveliäisyyttä ja arvontuntoa. Hänen erinomainen kauneutensa nostatti
ihmettelevää kuiskailua, ja nuoremmat ritarit katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa ilmaisten siten ajatuksensa, että tytön ihanuuden todellinen
voima -- ilman mitään taikakeinoja -- riitti täydesti selittämään
Brianin käytöksen. Mutta Higg Snellinpoikaan hänen hyväntekijänsä
kasvojen näkeminen vaikutti kaikkein syvimmin. »Antakaa minun mennä
pois», sanoi hän ovenvartijalle, »antakaa minun mennä pois! -- Minä
kuolen, jos vielä kerran näen hänet, sillä minullakin on osaa hänen
murhaansa.»
»Älä sure, mies parka», virkkoi Rebekka, joka kuuli hänen huutonsa,
»sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa sillä, että ilmaisit totuuden,
etkä myöskään voi auttaa minua valituksillasi ja itkullasi. Mene kotiin
ja pelasta itsesi.»
Vartijat, jotka pelkäsivät, että miehen kova parkuminen saattaisi heille
nuhteita ja hänelle itselleen rangaistuksen, tahtoivat ajaa Higgin ulos.
Mutta hän lupasi olla ääneti ja sai siis pysyä salissa. -- Nyt
kutsuttiin esille ne kaksi sotamiestä, joille Albert de Malvoisin oli
pannut sanat suuhun, mitä heidän oli todistettava. Vaikka molemmat
olivat paatuneita, kovasydämisiä konnia, niin vangitun tytön ulkomuoto
sekä hänen erinomainen ihanuutensa näytti ensi hetkellä saattavan heidät
levottomiksi. Mutta Templestowen preceptorin tuima silmänisku palautti
pian heidän paatuneen rohkeutensa. Liiankin tarkkaan, minkä olisi
tasapuolisen tuomarin mielessä pitänyt nostaa epäluuloa, he kertoivat
kaikenlaisia asioita, jotka olivat joko peräti valheellisia tahi
itsessään mitättömiä ja luonnollisia, mutta vahingollisia
kanteenalaiselle sen vuoksi, että vieraatmiehet niitä suurentelivat ja
selittivät pahimmalla tavalla. Heidän todistamansa seikat olisi meidän
aikanamme jaettu kahteen osaan: toiset mitättömiä, toiset luonnollisista
syistä mahdottomia. Mutta noina tietämättömyyden ja taikauskon aikoina
ne nielaistiin kaikki tyyni helposti täysinä syyllisyyden todisteina.
Edelliseen luokkaan kuului esimerkiksi se, että Rebekan oli kuultu
itsekseen mutisevan oudolla kielellä -- että laulut, joita hän välistä
lauleli, kuuluivat niin ihmeen kauniilta, jotta kuulijain korvat
alkoivat soida ja sydän sykähdellä -- että hän joskus puheli itsekseen
ja katsahteli ylöspäin ikäänkuin odottaen taivaasta vastausta -- että
hänen pukunsa oli outo ja kumma, aivan toisenlainen kuin hyvämaineisten
naisten yleensä -- että hänellä oli taikasanoja piirrettynä sormuksiinsa
ja kummia kirjaimia kudottuna huntuunsa.
Kaikkia näitä luonnollisia tai aivan mitättömiä seikkoja kuunneltiin
todistuksina luvattomasta seurustelusta yliluonnollisten voimien kanssa
tai ainakin väkevinä syinä epäluulon heräämiseen.
Mutta tulipa näiden todistusten lisäksi eräs, joka vielä selvemmin oli
perätön, mutta jonka kuulijat tai ainakin enin osa heistä
herkkäuskoisuudessaan ahneesti omistivat todeksi. Eräs sotamies kertoi
nähneensä, miten Rebekka paranteli erästä haavoittunutta miestä, jonka
he olivat tuoneet mukanaan Torquilstoneen. Juutalaistyttö oli muka siinä
tilaisuudessa tehnyt ihmeellisiä temppuja ja lausunut salaperäisiä
sanoja, joita sotamies ei sanonut ymmärtäneensä, mutta olevansa
Jumalalle kiitollinen siitä. Näiden taikakeinojen voimalla oli
varsijousen nuolen rautakärki itsestään irtautunut haavasta, veri
laannut vuotamasta, haava sulkeutunut umpeen ja kuolemaisillaan ollut
mies oli neljännestunnin kuluttua astunut muurille auttamaan puhujaa
kivenheittokoneen virittämisessä. Alkuaiheena tähän juttuun oli
epäilemättä se, että Rebekka oli Torquilstonen linnassa hoidellut
Ivanhoeta. Mutta tämän puheen totuutta oli sitä vähemmän syytä epäillä,
koska vieras mies viimein vahvistaaksensa sanojaan todistusesineen
avulla veti taskustaan saman nuolenpään, joka muka taikakeinoin oli
saatu ulos haavasta. Ja koska tämä rautakappale painoi runsaan luodin,
niin antoi se tietysti miehen jutulle täydesti todistavan painavuuden.
Hänen kumppaninsa puolestaan oli läheiseltä muurilta nähnyt Rebekan ja
Bois-Guilbertin välisen kahakan, jolloin edellinen tahtoi heittäytyä
alas tornikamarin akkunasta. Hänkään ei tahtonut olla huonompi tarinoija
kuin edellinen ja kertoi siis nähneensä, miten Rebekka kävi tornin
katonreunukselle seisomaan ja muuttui lumenvalkoiseksi joutseneksi,
jossa haamussa tyttö kolmesti lentää lekotti Torquilstonen linnan
ympäri. Sitten hän muka palasi samaan torniin ja muuttui jälleen naisen
hahmoon.
Vähemmän kuin puolet näistä painavista todistuksista olisi jo saattanut
tuomionalaiseksi minkä köyhän ja ruman akan tahansa, vaikka
kristinuskoisenkin. Ja voittivatpa ne myös Rebekan nuoruuden ja
erinomaisen ihanuudenkin, saatuansa lisäpainoa siitä onnettomasta
seikasta, että hän oli juutalainen.
Suurmestari oli kuulustellut tuomarikunnan jäsenten mieltä ja kysyi nyt
juhlallisella äänellä Rebekalta, mitä hänellä oli sanomista
kuolemantuomiota vastaan, joka nyt tulisi julistettavaksi.
»Minä huomaan», vastasi suloinen juutalaistyttö, »että olisi yhtä turhaa
kuin mielestäni myös alentavaa itselleni ruveta teiltä armoa anomaan.
Turha olisi myös, jos sanoisin, että sairaan ja haavoitetun hoitaminen,
vaikka hän kuuluisikin toiseen uskontokuntaan, ei liene vastenmielinen
teko Hänelle, jonka tiedetään olevan niin kristityn kuin myös
juutalaisen uskonnon perustajan. Vähän apua samaten taitaisi olla siitä,
jos minä väittäisin mahdottomiksi useita seikkoja, joita nuo miehet
--Jumala heille sen synnin anteeksi suokoon! -- ovat tuoneet esiin minua
vastaan -- sillä näytättehän te uskovan ne mahdollisiksi. Ja vielä
vähemmän auttaisi minua, jos selittäisin, että minun oudot vaatteeni,
puheeni sekä tapani ovat ominaiset kansalleni -- olinpa sanoa
kotimaalleni, -- mutta eihän meillä olekaan omaa maata. En myöskään
tahdo puolustuksekseni puhua pahaa sortajastani, joka tuolla seisoo
kuunnellen näitä valheellisia tarinoita ja syytöksiä, joista päättäen
tyranni itse olisi ollut sorron uhrina. Jumala tuomitkoon meidän
välillämme! -- Mutta pikemmin tahdon kymmenen kertaa kärsiä minkä
kuoleman tahansa, johon te katsonette hyväksi tuomita minut, kuin
suostua niihin ehtoihin, joita tämä Belialin mies on tarjonnut minulle
-- ystävättömälle, turvattomalle hänen vallassaan olevalle naiselle.
Mutta hän kuuluu teidän omaan uskontokuntaanne, ja hänen pieninkin
sanansa siis tekisi tyhjäksi onnettoman juutalaistytön juhlallisimmatkin
vakuutukset. En siis tahdo kääntää häntä vastaan sitä kannetta, jonka
alainen minä olen -- vaan häntä itseään -- niin, Brian de Bois-Guilbert,
sinua itseäsi minä vaadin vastaamaan, ovatko nämä syytökset minua
vastaan todet vai perättömät? Eivätkö ne ole yhtä valheellisia ja
mahdottomia kuin turmiota tuottaviakin?»
Vähän aikaa oli kaikki hiljaista; kaikkien silmät olivat kääntyneet
Brian de Bois-Guilbertiä kohti. Mutta hänkin oli ääneti.
»Puhu», jatkoi Rebekka, -- »jos olet kristitty, puhu! -- Minä käsken
sinua säätysi puvun nimessä -- isiesi suvun nimessä -- sen ritarikunnan
nimessä, josta kerskailet -- äitisi kunnian nimessä -- näiden kaikkien
nimessä vaadin sinua ilmoittamaan, ovatko nämä tarinat tosia?»
»Vastaa hänelle, veli», sanoi suurmestari, »jos siltä pahaltahengeltä,
jonka kanssa nyt taistelet, voit ja kykenet.»
Bois-Guilbertin sydämessä näyttivät todellakin eri tunteet taistelevan
vääristellen hänen kasvojansa, ja sortuneella äänellä hän viimein sai
sanotuksi katsahtaen rukoilevasti Rebekkaan: »Paperi! -- Paperi!»
»Kas niin», virkkoi Beaumanoir, »tuo todellakin oli todistus! Tytön
loitsuilla lumottu mies-parka ei voi saada suustansa muuta sanaa kuin
sen 'paperin', johonka kirjoitetut taiat nähtävästi ovat syynä hänen
äänettömyyteensä.»
Mutta Rebekka käsitti toisella tavalla sanan, joka oli aivan kuin
väkisin päässyt Bois-Guilbertin suusta. Hän katsahti paperipalaseen,
jota hän yhä vielä piti kädessään, ja luki siitä arabialaisilla
kirjaimilla kirjoitetut sanat: _Vaadi puolustajataistelijaa!_
Läsnäolijat puhelivat hiljaa keskenänsä Bois-Guilbertin kummallisen
vastauksen johdosta; sillä tavoin sai Rebekka tilaisuuden kenenkään
huomaamatta lukea sekä hävittää paperin. Kuiskausten vaiettua
suurmestari jälleen lausui:
»Rebekka, sinulle ei voi olla yhtään apua tämän onnettoman ritarin
todistuksesta, jota paha henki silminnähtävästi vielä riivaa. Onko
sinulla mitään muuta sanomista?»
»On minulla vielä yksi pelastuksen mahdollisuus», sanoi Rebekka, »jonka
teidän oma ankara lakinnekin suo. Elämäni on ollut kurja -- kurja
ainakin viime aikoina -- mutta en kuitenkaan tahdo heittää pois sitä
Jumalan lahjaa, niin kauan kuin Hän suo minulle keinoja sitä
puolustamaan. Minä sanon, että syytökset minua vastaan ovat valheita ja
väitän olevani viaton! -- Minä vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla
ja tahdon saada puolustajataistelijan!»
»Mutta kukahan, Rebekka», vastasi suurmestari, »kukahan on laskeva
peitsensä tanaan noidan vuoksi? Kuka tahtoisi taistella juutalaisen
puolesta?»
»Kyllä Jumala on lähettävä minulle puolenpitäjän», lausui Rebekka.
»Mahdotonta on, että iloisessa Englannissa -- tässä vieraanvaraisessa,
jalomielisessä ja vapaassa maassa, missä niin moni aina on altis
antautumaan vaaraan kunnian tähden -- mahdotonta on, että tässä maassa
ei olisi ainoatakaan, joka tahtoisi taistella oikeuden puolesta. Mutta
siinä on kyllin, että vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla -- tuossa
on sormikkaani!»
Hän riisui kullalla kirjotun sormikkaan kädestänsä ja viskasi sen
suurmestarin eteen teeskentelemättömän majesteetillisella arvokkuudella,
joka ihmetytti ja ihastutti kaikkia läsnäolevia.