Petokseks' älä taitoani soimaa.
Eläähän kaikki teeskentelyn turvin.
Teeskentelyllä köyhä almun saa,
teeskentelyllä herra saavuttaa
itselleen maita, valtaa, korkeutta.
Papitkin sitä viljelee, ja myös
soturi uljas teeskentelemällä,
kultaapi urhotyönsä arvoa.
Jokainen sitä käyttää, jokainen
luvalliseks' sen katsoo, ja jos ken
todella näyttäytyy luonnossansa,
menesty ei hän kirkon eikä kruunun
palvelijana eikä armeijassa. --
Näin maailman meno on.
_Vanha näytelmä_.
Albert Malvoisin, Templestowen kartanon preceptori, oli saman Filip
Malvoisinin veli, josta on jo joskus ollut puhetta tässä kertomuksessa.
Hänkin oli niinkuin tämä veljensä Brian de Bois-Guilbertin liittolainen.
Niiden irstastapaisten, jumalattomien miesten joukossa, joita
temppeliritaristossa oli kovinkin monta, oli Albert Malvoisin pahimpia.
Mutta hän ynnä uljas Bois-Guilbert erosivat siinä suhteessa toisistaan,
että hän osasi ulkokultaisuuden hunnulla peittää häijyt tapansa ja
kunnianhimoiset pyyteensä sekä ulkonaisesti teeskennellä ankaraa
jumalisuutta, vaikka hän sitä salaa pilkkailikin. Jollei suurmestari
olisi niin äkkiarvaamatta saapunut paikalle, ei hän Templestowessa olisi
saanut nähdä hienointakaan merkkiä kurin heikontumisesta. Ja nytkin,
vaikka hän ei ollut osannut kyllin ajoissa valmistautua ja oli jossakin
määrin tullut itse teosta tavatuksi, Albert Malvoisin oli niin nöyrästi
ja niin silminnähtävän katuvaisena kuunnellut päämiehensä moitteita ja
niin joutuisasti parantanut kaikki moitteenalaiset asiat, -- hän oli
sanalla sanoen osannut antaa kartanolleen ja sen asukkaille, jotka äsken
vielä eivät tietäneet muusta kuin huvituksista ja hekumasta, niin
jumalisen ja ankaran ulkomuodon, -- että Luukas Beaumanoir oli jo
alkanut uskoa preceptoria kunnollisemmaksi mieheksi, kuin mitä hän
ensisilmäyksellä kartanon ulkoasusta olisi voinut päättää.
Mutta tämä suurmestarin parempi ajatus oli nyt taas suuresti muuttunut,
kun tuli tietyksi, että Albert oli vastaanottanut tähän hengelliseen
kartanoon vangitun juutalaisnaisen, joka, niinkuin syytä oli pelätä,
taisi olla toisen temppeliritarin jalkavaimo. Tavattoman ankaralla
katsannolla otettiin siis Albert vastaan, kun hän astui suurmestarin
eteen.
»Tässä kartanossa, joka on temppeliritariston toimia varten pyhitetty»,
lausui suurmestari tylyllä äänellä, »kuuluu olevan juutalaisnainen,
jonka eräs uskonveljistämme on tuonut tänne teidän luvallanne, herra
preceptori.»
Albert Malvoisin oli aivan yllätettynä ja hämillään. Sillä Rebekka-parka
oli talletettu syrjäiseen, salaiseen kammioon, ja tarkasti oli pidetty
vaaria siitä, ettei kukaan saisi tietoa hänen läsnäolostansa. Preceptori
näki Beaumanoirin silmistä, että turmio oli tarjona hänelle sekä
Bois-Guilbertille, jollei hän osaisi väistää tätä uhkaavaa myrskyä.
»Miksi olet ääneti?» kysyi suurmestari uudelleen.
»Onko minun sallittu vastata?» vastasi preceptori kaikkein alamaisinta
nöyryyttä teeskennellen, vaikka hän itse asiassa tällä vastauksellaan
tahtoi saada aikaa koota ajatuksiaan.
»Puhu, minä sallin sen», lausui suurmestari -- »puhu ja sano, tunnetko
tätä lukua pyhissä säännöissämme: _de commilitonibus Templi in sancte
civitate, qui cum miserrimis mulieribus versantur, propter oblectationem
carnis;_ -- Pyhässä kaupungissa olevan temppelin sotureista, jotka
lihallisessa himossaan seurustelevat mitä kurjimpien vaimojen kanssa.»
»Tunnen kyllä, kunnioitettava isäni», vastasi preceptori. »Kuinka olisin
voinutkaan kohota virkaani tuntematta tätä sääntöä, joka sisältää
lakimme ankarimman kiellon.»
»Kuinka sitten, minä kysyn sitä vielä kerran, olet sallinut erään
veljemme tuoda tänne jalkavaimonsa, vieläpä juutalaisen noidan, tämän
pyhän paikan häväistykseksi ja saastutukseksi?»
»Juutalaisen noidanko!» toisti Albert Malvoisin. »Hyvät enkelit
varjelkoot!»
»Niin juuri, veli, juutalaisen noidan!» lausui suurmestari ankaralla
äänellä. »Niin juuri minä sanon. Uskallatko kieltää, että Rebekka, tuon
kurjan koronkiskurin Iisak Yorkilaisen tytär ja tuon ilkeän noita-akan
Mirjamin opetuslapsi asuu nyt -- hävettääpä jo sitä mainitessa ja
ajatellessakin! -- tässä sinun preceptorio-kartanossasi?»
»Teidän viisautenne, arvokas isä», vastasi preceptori, »on nyt poistanut
pimeyden, joka peitti ymmärrystäni. Suurestihan minä jo ihmettelin,
kuinka niin kelpo ritari kuin Brian de Bois-Guilbert oli voinut niin
mielettömästi ihastua tämän naikkosen muotoon. Ja minä puolestani olen
vain senvuoksi sallinut tälle sijaa tässä kartanossa, että siten
estäisin heidän alkavaa rakkauttaan, joka muuten olisi yhä kiihtynyt ja
saattanut meidän urhoollisen, jumalisen veljemme lankeemukseen.»
»Eikö heidän välillään siis ole vielä tapahtunut mitään, jolla hän olisi
valaansa rikkonut?» kysyi suurmestari.
»Mitä! Näidenkö kattojen alla?» huudahti preceptori ristien silmiään.
»Pyhä Magdaleena ja kaikki kymmenentuhatta neitsyttä varjelkoot! -- Ei!
Jos tein väärin ottaessani tytön vastaan tähän huoneeseen, niin syynä on
ollut se hairahduttava toivo, että sillä keinoin voisin lopettaa
veljemme hullun ihastuksen juutalaistyttöön. Sillä tämä rakkaus oli
mielestäni niin hurja ja epäluonnollinen, etten voinut arvella sitä
muuksi kuin hulluuden puhdin synnyttämäksi, jota pikemmin tuli sääliä
kuin moittia. Mutta kun teidän viisautenne nyt on keksinyt tuon
juutalaisnaikkosen olevan ilkeän noidan, niin lieneekin siinä seikassa
täysi selitys Bois-Guilbertin hulluuteen.»
»Niin onkin! -- Niin onkin!» vahvisti Beaumanoir. »Näetkös, veli Konrad,
kuinka vaarallista on antaa perään saatanan ensimmäisillekin
houkutuksille ja mairitteluille! Me katselemme naista ainoastaan silmän
nautinnon vuoksi ja ihaillaksemme hänen kauneuttansa ihmisten tavalla
puhuen. Ja ikivanha perivihollisemme, kaikki nielevä jalopeura saa sillä
tavoin vallan meidän sielujemme ylitse ja saa sitten taikakeinoilla ja
loitsimisilla aikaan sen, minkä ensin meidän turhamaisuutemme ja
hulluutemme oli vain alulle pannut. Saattaa tosin olla, että veljeämme
Bois-Guilbertiä tässä asiassa pikemmin tulee sääliä kuin kovasti
rangaista, että sauvan tuki on tässä enemmän paikallaan kuin kepin
kuritus ja että meidän kehoituksemme sekä rukouksemme vielä voivat
vapahtaa hänet siitä hullutuksesta ja palauttaa hänet veljien seuraan.»
»Kovin surkeaa se olisikin», virkkoi Konrad Mont-Fitchet, »jos pyhä
veljeskuntamme kadottaisi yhden parhaista peitsimiehistään juuri nyt,
kun ritaristomme kipeimmin tarvitsee poikiensa apua. Kolmesataa
saraseenia on Bois-Guilbert omalla kädellänsä tappanut.»
»Näiden kirottujen koirien veri», lausui suurmestari, »on oleva makeana
ja suotuisana uhrina pyhille miehille ja enkeleille, joita he pitävät
halpana. Ja näiden pyhien miesten sekä enkelien avulla me saamme
rikotuksi sen loitsun ja lumouksen, johon veljemme on takertunut kuin
verkkoon. Hän on repäisevä poikki tämän Delilan paulat, samoin kuin
Simson katkaisi molemmat uudet köydet, joilla filistealaiset olivat
sitoneet hänet, ja hän on edelleenkin teloittava uskottomia kaataen
niitä kasaan kasan päälle. Mutta tämä ilkeä noita, joka
taikakeinoillansa on ryhtynyt pyhän temppelin ritariin, kuolkoon
armotta.»
»Mutta Englannin lait», keskeytti preceptori, joka tosin oli iloinen
siitä, että suurmestarin vihastus täten oli kääntynyt toiseen henkilöön
Bois-Guilbertistä ja hänestä itsestään, mutta nyt pelkäsi sen menevän
liian kauas toiseen suuntaan.
»Englannin lait», sanoi Beaumanoir, »sallivat, jopa käskevätkin, että
jokainen tuomari omassa tuomiopiirissään valvoo oikeutta. Pieninkin
paroni saa vangita, tutkia ja tuomita noidan, joka on hänen alusmailtaan
tavattu. Eikö siis sama valta olo temppelin suurmestarillakin
kartanossa, joka on hänen veljeskuntansa oma? -- Ei -- minä aion tässä
tuomita ja päättää. Tämä noita on hävitettävä, ja silloin tämä maa saa
häijyytensä anteeksi. Varustakaa juhlasali kuntoon noidan tutkimista
varten.»
Albert Malvoisin kumarsi ja lähti -- ei kuitenkaan salia valmistamaan,
vaan Brian de Bois-Guilbertin puheille ilmoittaaksensa hänelle, mihin
suuntaan asiat nyt lopulta näyttivät kallistuvan. Pian hän tapasikin
mainitun ritarin, joka oli vimmatun vihastuksissaan, kun ihana
juutalaistyttö oli toistamiseen hylännyt hänen tarjouksensa. »Sitä
ajattelematonta, kiittämätöntä olentoa!» sanoi hän. »Minutko hän hylkää,
joka oman henkeni uhalla olen pelastanut hänet veren ja tulen keskeltä!
Taivaan nimessä, Malvoisin! Minä viivyin siellä siksi, kunnes kaikki
parret ja pylväät ympärilläni räsähtivät ja romahtivat maahan. Minuun
kohdistuivat sadat nuolet. Ne löivät ratisten rautapaitaani kuin rakeet
ikkunalasia vasten, ja minä suojelin vain häntä kilvelläni. Kaiken tämän
olen hänen tähtensä tehnyt, ja nyt tuo itsepäinen tyttö moittii minua
siitä, kun en jättänyt häntä surman suuhun, eikä tahdo suoda minulle
vähintäkään kiitollisuudenosoitusta, ei edes kaukaisinta toivettakaan,
että hän joskus vasta voisi taipua sitä suomaan. Perkele, joka on koko
hänen kansalleen niin runsaasti suonut itsepäisyyttä, näyttää koonneen
tämän lahjan väkevimmän tehon tuohon tyttöseen!»
»Perkele», virkkoi preceptori, »on luullakseni riivannut teidät
kumpaisetkin. Enkö ole monta monituista kertaa saarnannut sinulle
varovaisuutta, jollet voi hillitä itseäsi kokonaan? Enkö ole sanonut
sinulle olevan yltäkyllin kristityitä neitosia, joiden mielestä olisi
suuri synti kieltää _le don d'amoureux merci_ -- rakkauden armolahjaa
--näin uljaalta ritarilta? Mutta sinä kiinnität väkisinkin rakkautesi
uppiniskaiseen, itsepäiseen juutalaisnaikkoseen! Vannonpa pyhän messun
kautta, että taisipa vanha Luukas Beaumanoir osata oikeaan, kun hän
sanoi tytön lumonneen sinut taikakeinoilla!»
»Luukas Beaumanoir!» sanoi Bois-Guilbert moittivalla äänellä. -- »Niinkö
sinä valvoit asiani salaisuutta, Malvoisin? Oletko antanut tuon
ukko-hupakon saada vihiä Rebekan olosta tässä kartanossa?»
»Mitä minä sille mahdoin?» vastasi preceptori. »En ole laiminlyönyt
mitään peittääkseni salaisuuttasi, mutta se on sittenkin tullut ilmi.
Piruko sen kieli vai joku muu, sen vain piru itse tietää. Mutta minä
olen voimiani myöten kääntänyt asian hyväksi; sinulle ei tapahdu mitään
pahaa, jos vain luovut Rebekasta. Sinua säälitään -- muka loitsukeinojen
uhrina. Rebekka on noita, ja hän saa semmoisena kuolemanrangaistuksen.»
»Sitä hän ei saa, sen vannon kautta Jumalan!» äyskähti Bois-Guilbert.
»Hänen täytyy kuolla ja hän on kuoleva, sen vannon taivaan kautta!»
virkkoi Malvoisin. »Sinä et voi pelastaa häntä eikä kukaan muukaan.
Luukas Beaumanoir on päättänyt, että yhden juutalaistytön kuolema
riittää sovitusuhriksi temppeliherrojen kaikista rakkaussynneistä; ja
tiedäthän sen, että hänellä on tarpeeksi sekä lujuutta että valtaakin
panna toimeen tämä viisas ja jumalinen päätös.»
»Uskottaneenko vastaisina aikoina todeksi, että tämmöistä typerää
taikauskoa koskaan on voinut olla olemassa!» sanoi Bois-Guilbert astuen
edestakaisin huoneessa.
»Mitä silloin uskottaneen, en tiedä», virkkoi Malvoisin rauhallisesti.
»Mutta sen tiedän varmaan, että meidän aikanamme yhdeksänkymmentä ja
yhdeksän sadasta papista tai maallikosta on huutava aamenensa
suurmestarin tuomiolle.»
»Nytpä keksin keinon», sanoi Bois-Guilbert. »Albert, sinä olet ystäväni.
Sinun pitää sallia hänen salassa paeta, ja minä vien hänet johonkin
salaisempaan ja turvallisempaan paikkaan.»
»Sitä en voi, vaikka tahtoisinkin», vastasi preceptori. »Tämä kartano on
täynnä suurmestarin palvelijoita ja muita hänen puoluelaisiaan. Ja
suoraan puhuen, veikkoseni, enpä oikein tahtoisikaan puuttua sinun
kanssasi tähän seikkailuun, jos voisinkin toivoa saattavani sen
onnellisesti perille. Olen jo tarpeeksi antautunut vaaraan sinun
tähtesi. En juuri mielelläni ottaisi vastaan erontuomiota enkä huolisi
preceptorinvirkaanikaan menettää tuommoisen koreaksi maalatun liha- ja
verikappaleen vuoksi. Ja sinäkin, jos tahdot totella neuvoani, heitä jo
tämä metsähanhenpyynti ja lennätä haukkasi jonkin muun otuksen perään.
Ajattelepas, Bois-Guilbert, että nykyinen arvosi ja vastainen korkeutesi
riippuu kokonaan siitä, että pysyt meidän veljeskuntamme jäsenenä. Jos
pidät mielettömästi kiinni rakkaudestasi Rebekkaan, niin annat
Beaumanoirille aihetta erottaa sinut ritarien joukosta eikä hän suinkaan
jätä sitä käyttämättä. Hän on peloissaan komentosauvansa puolesta, jota
hän pitää tutisevassa kourassaan, ja hän tietää, että sinä ojentelet
rohkeaa kättäsi sitä kohti. Älä epäilekään, että hän on saattava sinut
turmioon, jos hän saa niin hyvän syyn siihen kuin sen, että muka
suojelet juutalaista noitaa. Anna hänen tehdä mielensä mukaan tässä
asiassa, jossa et voikaan häntä estää. Kun kerran saat komentosauvan
omaan vahvaan kouraasi, silloin halaile Juudaan tyttäriä tai polta heitä
tulella, miten mielesi parhaiten tehnee.»
»Malvoisin», sanoi Bois-Guilbert, »sinä olet kylmäverinen...»
»Ystävä», jatkoi preceptori kiireesti täyttäen lauseen, jonka
Bois-Guilbert luultavasti olisi pahemmalla sanalla lopettanut;
--»kylmäverinen ystävä minä olenkin ja sitäpä sopivampi neuvojaksi. Sinä
et voi pelastaa Rebekkaa, sen vakuutan sinulle vielä kerran. Sinä voit
vain antautua vaaraan yhdessä hänen kanssansa, sen vannon vielä kerran.
Joudu nyt heti suurmestarin luo -- heittäydy hänen jalkojensa juureen ja
sano hänelle...»
»En minä heittäydy hänen jalkojensa juureen, sen vannon kautta taivaan
valtojen! Mutta vasten silmiä aion sanoa sille ukko-hupakolle...»
»Sano sitten hänelle vasten silmiä», jatkoi Malvoisin kylmäkiskoisesti,
»että rakastat aivan mielettömästi tätä juutalaista vankia. Ja mitä
kiivaammin sinä puhut rakkaudestasi, sitä enemmän on hän kiirehtivä
tekemään siitä lopun ottamalla tuon ihanan lumoojan hengiltä. Ja sinä
itse, kun näin tunnustat asian, joka on rikos valaasi vastaan, ja kun
sillä tavoin olet tavattu julkiteosta, et voi toivoa mitään apua
säätyveljiltäsi. Näin olet sitten menettänyt kaikki loistavat kunnian ja
vallan toiveesi ja saat kenties siitä lähtien palkasta kantaa peistäsi
jossakin joutavassa nurkkasodassa Flanderin ja Burgundin tanterilla.»
»Sinä puhut totta, Malvoisin», myönsi Brian de Bois-Guilbert hetken
aikaa ajateltuaan. »En tahdo antaa tuolle harmaakarvaiselle,
sokeauskoiselle pölkkypäälle tilaisuutta päästä niskaani kiinni. Ja mitä
Rebekkaan tulee, niin eipä hän olekaan ansainnut, että hänen tähtensä
panisin arvoni ja kunniani alttiiksi. Minä hylkään hänet -- niin, minä
jätän hänet oman onnensa nojaan, jollei...»
»Älä rajoita millään ehdoilla tätä viisasta ja välttämätöntä
päätöstäsi», sanoi Malvoisin. »Nainen ei ole muuta kuin lelu
lomahetkiemme kulutukseksi -- kunniantavoittelu, kas se on elämän
tositointa. Mieluummin näen tuhannen tuommoisen heikon leikkikalun kuin
Rebekka on menevän rikki kuin miehuullisen jalkasi poikkeavan siltä
loistavalta uralta, joka on sille avoinna! Nyt meidän on erottava eikä
kukaan saa tietää, että olemme keskustelleet näin salaisesti. -- Minä
lähden varustamaan salia kuntoon oikeudenistuntoa varten.»
»Mitä!» virkkoi Bois-Guilbert, »joko näin pian?»
»Aivan niin», vastasi preceptori; »tutkinto käy joutuisaan, kun
tuomarilla on päätös jo ennakolta valmiina.»
»Rebekka», puheli Bois-Guilbert yksin jäätyänsä, »sinusta saan
nähtävästi maksaa kalliin hinnan. -- Miksi en voi jättää sinua oman
onnesi nojaan, niinkuin tuo kylmäverinen ulkokullattu neuvoo? Minä
tahdon vielä kerran yrittää saada sinut pelastetuksi -- mutta varo,
ettet palkitse minua taas kiittämättömyydellä! Sillä jos vielä kerran
hylkäät minut, silloin kostonhimoni on oleva yhtä palava kuin nyt lemmen
kaipuuni. Bois-Guilbert ei pane henkeänsä ja kunniaansa alttiiksi, kun
ei muuta palkintoa ole saatavana kuin ylenkatsetta ja soimauksia.»
Juuri kun preceptori oli saanut tarpeelliset käskyt annetuiksi, tuli
Konrad Mont-Fitchet hänen luokseen ja ilmoitti, että suurmestari tahtoi
heti paikalla tutkia juutalaistytön asiaa.
»Koko tuo kanne on varmasti vain tyhjää houretta», sanoi preceptori.
»Onhan meillä monta muutakin juutalaislääkäriä, emmekä me sano heitä
noidiksi, vaikka parantaminen heiltä usein onnistuu ihmeellisesti.»
»Suurmestari katselee asiaa toiselta kannalta», vastasi Mont-Fitchet.
»Ja jos saan suoraan puhua sinulle, Albert -- olkoon hän noita tai ei,
niin parempi on, että tuo kurja tyttönen kuolee, kuin että
veljeskuntamme kadottaisi Brian de Bois-Guilbertin tai hajoaisi
sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Tiedäthän, kuinka korkea on hänen
arvonsa, kuinka suuri hänen sotamaineensa -- tiedäthän, kuinka suurella
suosiolla moni veljistämme katselee häntä. Mutta siitä kaikesta ei
suurmestari yhtään välitä, jos hän näkee Brianin olevan juutalaistytön
viettelijän eikä uhrin. Vaikka tämän ruumiissa olisikin kaikkien
kahdentoista Israelin heimokunnan sielut yhteen koottuina, niin on
kuitenkin parempi, että hän yksin joutuu surman omaksi, kuin että
Bois-Guilbertkin samalla seuraisi häntä kuolemaan.»
»Minä vastikään kehoitin häntä luopumaan tuosta tytöstä», sanoi
Malvoisin. »Mutta kuulepas, onkohan meillä vain tarpeeksi syitä, joiden
nojalla voimme rangaista Rebekkaa noituudesta? -- Ettei suurmestari vain
peräytä päätöstään, jos hän huomaa todistukset mitättömiksi?»
»Ne ovat vahvistettavat, Albert», vastasi Mont-Fitchet, »ne ovat
vahvistettavat. Ymmärrätkö minua?»
»Kyllä ymmärrän», sanoi preceptori, »enkä pelkääkään mitään tekoa, joka
säädyllemme on hyödyllinen -- mutta mistä me niin lyhyessä ajassa
löydämme sopivia välikappaleita?»
»Malvoisin, ne on löydettävä», lausui Konrad. »Siitä on oleva hyötyä
niin säädyllemme kuin myös sinulle itsellesi. Tämä Templestowe on vain
köyhä preceptorio-kartano. Maison-Dieun kartanolla on kaksi sen vertaa
tuloja, -- ja sinä tiedät, kuinka vahvasti vanha herra luottaa minun
sanoihini. Hanki todistajia, joiden avulla asia saatetaan hyvään
loppuun, niin pääset preceptoriksi Maison-Dieun kartanoon viljavassa
Kentin maakunnassa. Mitäs siitä sanot?»
»Onhan minulla kaksi tuttua», vastasi Malvoisin, »niiden miesten
joukossa, jotka tulivat tänne Bois-Guilbertin kanssa. He ovat ennen
palvelleet veljeäni Filip de Malvoisinia ja liittyivät sitten
Front-de-Boeufin väkeen. -- Annapa olla, että he tietävät jotakin tämän
naisen loitsimisista.»
»Joudu, mene heti heidän puheilleen -- ja kuule, jos pari Bysantin
kultakolikkoa voi ehkä teroittaa heidän muistiansa, niin älä säästele
niitä.»
»Ne ovat miehiä, jotka yhden sekiinin palkasta vannoisivat vaikka oman
äitinsä ja kantajansa noidaksi», sanoi preceptori.
»Joudu sitten», virkkoi Mont-Fitchet. »Sydänpäivän aikana asia pannaan
alulle. Minä en ole nähnyt vanhaa herraamme näin kiivaassa puuhassa
hamasta siitä päivästä, jolloin hän tuomitsi polttolavalle Hamet
Allagin, käännytetyn muhamettilaisen, joka oli jälleen luopunut entiseen
uskoonsa.»
Kun kartanon suuri kello oli lyönnillään ilmoittanut keskipäivän hetken,
kuuli Rebekka jalkojen kopinaa niiltä salaisilta portailta, jotka
johtivat hänen vankihuoneeseensa. Kopinan kovuus ilmaisi useampien
henkilöiden olevan tulossa, ja siitä Rebekka hiukan ilostui, sillä hän
pelkäsi kiivashimoisen ja röyhkeän Bois-Guilbertin yksinäistä käyntiä
pahemmin kuin kaikkea muuta pahaa, mikä hänelle saattoi täällä tapahtua.
Kamarin oven lukko avautui ja sisään astuivat Konrad sekä preceptori
Malvoisin, joiden kintereillä seurasi neljä mustakaapuista vartijaa,
pertuskat kädessä.
»Kuule, sinä kirotun kansan tytär», virkkoi preceptori, »nouse ja seuraa
meitä!»
»Mihin?» kysyi Rebekka, »ja mitä varten?»
»Tyttö», vastasi Konrad, »sinulla ei tässä ole kyselemistä; sinun tulee
vain totella. Mutta voinhan kuitenkin ilmoittaa sinulle, että sinut
viedään meidän pyhän ritaristomme suurmestarin eteen vastaamaan
pahanteoistasi.»
»Kiitetty olkoon Aabrahamin Jumala!» sanoi Rebekka pannen kätensä
ristiin ikäänkuin rukoillakseen. »Tuomari, vaikka hän olisikin kansani
vihollinen, on oleva minulle suojelija. Hyvin mielelläni seuraan teitä
-- sallikaa vain, että ensin peitän pääni hunnulla.»
He astuivat portaita alas hitain, juhlallisin askelin, kulkivat sitten
pitkän käytävän kautta ja saapuivat viimein sen päässä olevasta
kaksoisovesta suureen saliin, johon suurmestari oli asettunut oikeutta
istumaan.
Tämän avaran suojan ovenpuoli oli täynnä alempiarvoisia aseellisia
miehiä. Näiden muodostamain ryhmien halki Rebekka seuralaistensa,
preceptorin ja Mont-Fitchetin sekä vartijainsa kanssa tunkihe suurella
vaivalla ja saapui häntä varten määrätylle istuimelle. Kun hän astui
tungoksen läpi, käsivarret ristissä ja pää kumarruksissa, niin
työnnettiin hänelle paperilippunen, jonka hän melkein huomaamattansa
otti vastaan ja piti kädessään, sen sisällystä tarkastamatta. Tämä
todistus, että hänellä tässä peloittavassa kokouksessa kuitenkin oli
joku ystävä, rohkaisi häntä niin, että hän kohotti päätään nähdäkseen,
kenenkä eteen hänet oli nyt tuotu. Hänen edessään olevaa näkyä koetamme
nyt seuraavassa luvussa kuvata.