-- -- Ja vastavuoroon kintaani ma heitän
nyt jalkoihin sen korskan kavaltajan,
näin näyttäikseni kunnon ritariksi
parhaissa hänen sydänverissään.
_Rikhard II_.
Itse Luukas Beaumanoiriakin liikutti Rebekan ulkomuoto ja käytös. Hän ei
ollut alkujansa julma eikä edes kovaluontoinenkaan mies. Mutta hänen
luonnostaan kylmä verensä sekä ankara, vaikka harhatielle eksynyt
omatuntonsa ja lihankiduttajanelämänsä, ylen suuri, hänelle uskottu
valta sekä uskottomuuden kukistamisen ja vääräuskoisuuden hävittämisen
velvollisuus, jonka hän käsitti olevan erittäin hänelle uskotun, ne
kaikki olivat paaduttaneet hänen sydämensä kovaksi. Hänen kasvojensa
tavallinen tylyys lauhkeni, kun hän katseli tuota edessään olevaa ihanaa
olentoa, joka yksin ja ystävittä ja kuitenkin niin luottavaisen
rohkeasti piti puoliaan. Kahdesti hän risti silmiänsä ikäänkuin epäillen
itsekin, minkä voiman vaikutuksesta oikeastaan johtuikaan hänen
sydämensä tavaton lempeys, -- tuon sydämen, joka muulloin aina
tämmöisissä tilaisuuksissa oli ollut yhtä luja kuin hänen miekkansa
teräs. Viimein hän lausui:
»Tyttö, suuri on rikoksesi, jos sinä häijyillä taikakeinoilla olet
nostanut sen säälintunteen, jota nyt sydämessäni tunnen. Mutta luulenpa
pikemmin sen kuitenkin johtuvan oman pohjaltaan lempeämmän luontoni
vaikutuksesta, joka surkuttelee, että näin suloisen muodon pitää olla
pahuuden astiana. Kadu, tyttäreni -- tunnusta noituutesi -- luovu
ilkeästä uskostasi -- suutele tätä pyhää ristiä, ja kaikki on vielä
hyvin käyvä sinulle, niin tässä kuin toisessakin elämässä. Jossakin
ankarimpien sääntöjen alaisena elävässä naisluostarissa saat viettää
loppuikäsi rukouksissa ja sopivissa lihankurituksissa sekä siinä
katumustyössä, jota syntisen ei tarvitse koskaan katua. Tee näin ja
pelasta henkesi -- mitähän hyvää Mooseksen laki on tehnyt sinulle, jotta
kuolisit senvuoksi?»
»Se on isieni laki», lausui Rebekka; »se julistettiin ukkosen jyrinällä
ja myrskyn pauhinalla, pilvissä ja tuulissa, Siinain vuorelta. Senhän
tekin uskotte, jos olette kristityitä. -- Se on peruutettu, sanotte te;
mutta näin eivät minun opettajani ole sanoneet minulle.»
»Astukoon», tiuskaisi Beaumanoir, »meidän kappalaisemme esiin ja
selittäköön tälle itsepäiselle uskottomalle...»
»Älkää panko pahaksi, että keskeytän», virkkoi Rebekka nöyrästi. »Minä
olen tyttö, taitamaton uskoni puolesta sanoilla taistelemaan; mutta
kuolla minä voin sen edestä, jos se on Jumalan tahto. -- Olkaa hyvä ja
vastatkaa pyyntööni saada vedota jumalantuomioon.»
»Antakaa minulle hänen sormikkaansa», sanoi Beaumanoir. »Heikko ja hieno
tosiaan», jatkoi hän katsellen sormikkaan hienoa kudontaa ja soukkia
sormia -- »on tämä pantti niin verisestä työstä! -- Näetkös, Rebekka,
yhtä ohut ja heikko kuin tämä sinun sormikkaasi on meidän raskaitten
teräskintaittemme rinnalla, yhtä heikko on myös sinun asiasi temppelin
voiman suhteen, sillä koko ritarikuntaamme olet sinä taisteluun
vaatinut.»
»Pankaa minun viattomuuteni toiseen vaakalautaseen», vastasi Rebekka,
»niin silkkisormikkaani tulee rautakinnasta painavammaksi.»
»Sinä siis yhä edelleen kiellät syyllisyytesi etkä tahdo peruuttaa
taisteluvaatimustasi?»
»Niin teen kuin teenkin, jalo herra», vastasi Rebekka.
»No tapahtukoon siis niin, Jumalan nimeen», lausui suurmestari, »ja
todistakoon Hän oikeuden puolesta.»
»Amen», lopettivat preceptorit hänen ympärillään, ja kaikki muutkin
läsnäolijat toistivat kovalla äänellä saman sanan.
»Veljet», lausui Beaumanoir, »te tiedätte, että me olisimme hyvin
voineet kieltää tältä naiselta sen edun, että hän saisi vedota
jumalantuomion kaksintaisteluun. Mutta vaikka hän onkin juutalainen ja
uskoton, niin onpa hän myös turvaton muukalainen, ja Jumala varjelkoon,
että häneltä kiellettäisiin meidän leppeitten lakiemme suoja, koska hän
itse sitä anoo. Sitäpaitsi me olemme ritareita ja sotureita yhtä hyvin
kuin hengellisiä miehiä, ja häpeä olisi, jos me, millä syyllä tahansa,
välttäisimme meille tarjottua taistelua. Tällainen on siis tämän asian
laita; -- Rebekkaa, Iisak Yorkilaisen tytärtä, on monen, monenlaisen ja
itsessään sangen epäilyttävän seikan nojalla syytetty siitä, että hän on
harjoittanut noitakeinoja erästä meidän veljeskuntaamme kuuluvaa jaloa
ritaria kohtaan, ja hän on vedonnut jumalantuomioon kaksintaistelulla
toivoen siitä viattomuutensa puhdistusta. Kenelle, arvoisat veljeni,
tämä taistelunpantti teidän mielestänne on annettava, ja kenenkä me
samalla määräisimme puolestamme-taistelijaksi?»
»Brian de Bois-Guilbertille, jota asia ennen muita koskee», lausui
Goodalricken preceptori, »ja joka sitäpaitsi parhaiten tietää, millä
puolella totuus tässä asiassa on.»
»Mutta jos», väitti suurmestari vastaan, »veljemme Brian on taian tai
lumouksen alainen -- minä puhun ainoastaan varovaisuudesta, sillä eihän
ole toista kättä tässä meidän pyhässä säädyssämme, jolle minä muuten
mieluummin uskoisin tämän tai sitä vielä tärkeämmänkin asian?»
»Korkea-arvoinen isä», vastasi Goodalricken preceptori, »ei mikään
lumous voi vaikuttaa häneen, joka astuu esiin taistelemaan
jumalantuomion puolesta.»
»Oikein puhuit, veli», päätti suurmestari. »Albert Malvoisin, anna tämä
taistelupantti Brian de Bois-Guilbertille. Me kehoitamme sinua, veli»,
jatkoi hän kääntyen Bois-Guilbertin puoleen, »että taistelet miehuudella
uskoen oikean asian menestykseen. -- Ja sinä, Rebekka, huomaa, että
sinulle määrään kolmannen päivän tästä lukien; siihen asti saat etsiä
ritaria, joka tahtoo puolestasi taistella.»
»Se on lyhyt aika», vastasi Rebekka; »kuinka muukalainen ja vielä
lisäksi vierasuskolainen voisi sen harvoina hetkinä löytää miehen, joka
hänen puolestaan panisi henkensä ja kunniansa alttiiksi antautuen
taisteluun sotataidostaan kuuluisaa ritaria vastaan.»
»En voi suoda sinulle pitempää aikaa», lausui suurmestari. »Taistelu on
taisteltava minun omien silmieni edessä, sillä useat tärkeät syyt
vaativat minua neljäntenä päivänä lähtemään täältä.»
»Jumalan tahto tapahtukoon siis!» sanoi Rebekka. »Minä turvaan Häneen,
jonka voimalla silmänräpäys on yhtä riittävä kuin koko pitkä ihmisikä.»
»Oikein puhuit, tyttö», virkkoi suurmestari; »mutta hyvinhän tiedämme,
kuka sinussa osaa pukeutua valkeuden enkelin muotoon. Nyt ei ole enää
muuta tehtävää, kuin että määräämme soveliaan taistelutantereen ja --jos
se tulokseksi tulisi -- mestauspaikan. -- Missä on tämän kartanon
preceptori?»
Albert Malvoisin, joka yhä piteli Rebekan sormikasta kädessään, puheli
Bois-Guilbertin kanssa hyvin kiivaasti vaikka matalalla äänellä.
»Mitä!» kysyi suurmestari, »eikö hän tahdo ottaa panttia vastaan?»
»Kyllä hän tahtoo -- kyllä hän ottaa, korkeasti kunnioitettava isä»,
vastasi Malvoisin peittäen sormikkaan oman viittansa alle. »Ja mitä
taistelutantereeseen tulee, pidän Pyhän Yrjänän turnajaiskenttää, joka
on tämän kartanon oma ja jota me käytämme sotaharjoituksiimme, siihen
soveliaimpana.»
»Hyvä on», päätti suurmestari. -- »Rebekka, tälle mainitulle kentälle
sinun pitää tuoda puolustajasi. Ja jollet voi sitä tehdä tai jos
puolustajasi jumalantuomion kautta jää tappiolle, niin tulee sinun
kuolla noidan kuolema, tuomion mukaan. -- Kirjoitettakoon tämä
päätökseni muistiin ja luettakoon pöytäkirja ääneen, ettei kukaan saisi
väittää, että ei ole saanut siitä tietoa.»
Eräs ritariston papeista, joka toimitti pöytäkirjurin virkaa, kirjoitti
heti tuomion paksuun kirjaan, joka sisälsi tämmöisissä juhlallisissa
kokouksissa tehdyt päätökset. Kun hän oli lopettanut kirjoittamisensa,
luki toinen pappi ääneen seuraavan:
»Rebekkaa, juutalaistyttöä, Iisak Yorkilaisen tytärtä, syytettiin
noituudesta sekä muista pahoista teoista erästä ritaria vastaan, joka
kuuluu pyhään Siionin temppelin ritaristoon. Ja hän kielsi sen väittäen,
että tänä päivänä häntä vastaan esiintuodut todistukset olivat väärät,
pahanilkiset ja kavalat. Ja hän pyysi laissa sallitulla tavalla saada
puolustaa asiaansa jonkun ritarin välityksellä, koska hänen oma
ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tulee tämän hänen puolestaan
taistelevan ritarin täyttää rehellinen tehtävänsä kaikella
ritarillisella tavalla ja sellaisilla aseilla, jotka kaksintaisteluun
täydesti kuuluvat. Ja se kaikki on tehtävä juutalaistytön omalla
kustannuksella ja vaaralla. Ja näin sanoen hän tarjosi panttinsa. Ja
tämä pantti annettiin jalolle herralle ja pyhän Siionin temppelin
ritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka siis määrättiin taistelemaan
tätä tappelua niin säätynsä kuin myös omasta puolestaan, koska syytetyn
harjoittamat taikatemput olivat häntä vioittaneet ja vahingoittaneet.
Sentähden korkeasti kunnioitettava isä ja mahtava herra, Luukas,
Beaumanoirin markiisi, suostui mainittuun taisteluvaatimukseen sekä myös
siihen, että kanteenalainen saa panna toisen puolestaan taistelemaan, ja
määräsi suurmestari, että mainittu tappelu on taisteltava kolmantena
päivänä tästä lukien siinä aitauksessa lähellä Templestowen
preceptorio-kartanoa, jota nimitetään Pyhän Yrjänän turnajaiskentäksi.
Ja suurmestari käskee kanteenalaisen toimittaa puolustajansa siihen
paikkaan sillä uhalla, että hän muuten tulee tuomituksi syylliseksi
noitana ja viekoittelijana. Ja pitää myös kanteen puolustajan saapua
samaan paikkaan sillä uhalla, että hänet muuten katsotaan ja tuomitaan
uskottomaksi. Ja on yllämainittu jalo herra ja korkeasti kunnioitettava
isä päättänyt, että tappelu tulee taisteltavaksi hänen silmiensä edessä
ja kaikin puolin sen mukaan, miten semmoisissa tilaisuuksissa on
katsottu sopivaksi ja hyväksi. Ja olkoon Jumala itse oikeuden puolella!»
»Amen!» lausui suurmestari, ja kaikki läsnäolijat toistivat saman.
Rebekka ei puhunut mitään; hän vain katsahti taivaaseen päin ja pani
kätensä ristiin pysyen tässä asennossa hetken aikaa liikahtamatta.
Sen jälkeen hän nöyrästi huomautti suurmestarille, että hänelle olisi
sallittava tilaisuus saattaa sana ystävillensä, jotta he saatuaan tiedon
hänen tilastaan voisivat mikäli mahdollista hankkia hänelle puolustajan.
»Se on oikeuden ja kohtuuden mukaista», päätti suurmestari. »Valitse
joku sanansaattaja, johon luotat, ja hän saa vapaasti tulla puheillesi
vankihuoneeseesi.»
»Onkohan», kysyi Rebekka, »täällä ketään, joka hyvän asian vuoksi tai
runsaan palkinnon tähden tahtoisi toimittaa perille onnettoman tytön
sanan?»
Kaikki olivat vaiti; kukaan ei uskaltanut suurmestarin läsnäollessa
tunnustaa säälivänsä tuota väärän kanteen alaista vankia; jokainen näet
pelkäsi sen takia joutuvansa epäillyksi juutalaisuuden salaisesta
suosimisesta. Tätä pelkoa ei palkinnon toivokaan voinut voittaa,
saatikka sitten armeliaisuus.
Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti
sitten: »Voiko tämä olla totta? -- Pitääkö Englannissa sen ainoan
vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta
tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden
työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»
Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen
mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin
senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi»,
lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka
voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa
kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi,
niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»
»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin
välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi
tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi
Iisak Yorkilaista -- tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi -- ja
vie hänelle tämä paperi. -- En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni
johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole
tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi!
--Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»
Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä.
Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen
kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään.
»Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei
hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada
lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin
kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»
Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan
päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä,
jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi
juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen
heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli
rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari
piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin
lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.
»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein
tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty
peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»
»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla
tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää
mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden -- hallitseehan kulta noiden
jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin
sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. -- Mutta mikä vaivais-parka
tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun
puheilleni? -- Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle,
»kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan
maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! -- Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten
elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi
sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä
hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä... Mitä
nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain
vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa
selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.
Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti
toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi
hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen
voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo
itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua
harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan
mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa,
mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.
»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi
Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat
hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»
»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin
Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi?
Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»
»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota
nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden
Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä
vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi!
Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla
hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten
Joonaan kurpitsa! -- Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka,
Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»
»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme
pelastuskeinon.»
»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»
Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:
»Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak
Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti
ylitsesi! -- Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan
pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään -- nimittäin
noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka
tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten
tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä
tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille
miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei
semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua
niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka
metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on
katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus
mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan
puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat
nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene
kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma
tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa,
ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties
hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka,
olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja
kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään.
Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa
tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä
verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan,
missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen
valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin
julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten
julmuus.»
Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin
lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan
osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien
vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi
tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta
luustani!»
»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole
apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin
poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä
tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota
nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan
kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä
niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita
verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen
temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»
»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä
nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän
maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen
rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin
poljettujen lasten puolesta?»
»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne
pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla
tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti
ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn
toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä
pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja
väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän
kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta
on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä
kernaasti kuin maansakin alttiiksi. -- Tottahan sinä, veli, sitten
täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»
»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän
tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu
heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla
on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. -- Mutta
olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla
kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»
»Hyvästi», sanoi lääkäri, »ja tapahtukoon, niinkuin sydämesi halajaa.»
He syleilivät toisiansa ja lähtivät sitten kumpikin haaralleen.
Vaivainen talonpoika jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen katsellen
heidän jälkeensä.
»Te juutalaiskoirat», kirosi hän; »ettehän pidä enempää lukua vapaasta
miehestä, kuin olisi hän osto-orja tai turkkilainen tai vaikkapa vain
ympärileikattu hebrealainen niinkuin te! Olisivatpa nuo toki voineet
viskata minulle äyrin tai kaksikin palkakseni. Mikä pakko minun oli
kuljettaa heidän jumalattomia koukeroitaan, jotka kenties voivat loihtia
minutkin, niinkuin usea varoitti lähtiessäni. Ja mitä apua minulle on
tästä kultakappaleesta, jonka tyttö minulle antoi, jos ensi pääsiäisenä
saan sen vuoksi toruja papilta, joka ottaa minulta kaksi sen vertaa
syntini sovittajaisiksi, ja jos minun kenties vielä päälliseksi täytyy
koko ikäni pitää hyvänäni haukkumanimeä 'juutalaisen postimies'?
Taisinpa tosiaankin olla noiduttu seistessäni lähellä tuota tyttöä!
--Mutta niinhän aina on käynyt kaikkien, niin juutalaisten kuin
kristittyjen, jotka sattuvat hänen seuraansa -- ei kukaan voinut olla
tottelematta, kun tyttö lähetti jollekin asialle -- ja nytkin, kun häntä
muistelen, antaisin koko työhuoneeni sekä kaikki työkaluni, jos hänet
sillä saisin lunastetuksi.»