Viel', ystävät, viel' yksi ryntäys,
tai ruumiillanne muurit peittäkäämme!
-- Ja tekin, kansanmiehet, joiden raajat
Englanti kasvatti, nyt osoittakaa,
mit' voimaa antaa ruoka; vannokaa
hoitonne ansainneenne.
_Kuningas Henrik V_.
Vaikka Cedrik ei suuresti luottanutkaan Ulrikan lupaukseen, ilmoitti hän
siitä kuitenkin Mustalle ritarille ja Locksleylle. Nämä tulivat hyvin
mieliinsä kuullessaan, että oli linnassa ystävä, joka voisi helpottaa
heille sisäänpääsyä. Yhdessä saksilaisherran kanssa he päättivät, että
rynnäkköä oli kaikin mokomin yritettävä, vaikka asiat näyttäisivät
kuinka vaikeilta tahansa, sillä se oli ainoa ajateltavissa oleva keino
pelastaa vangit julman Front-de-Boeufin käsistä.
»Alfredin kuninkaallinen veri on vaarassa», sanoi Cedrik.
»Korkeasukuisen neidon kunnia on vaarassa», sanoi Musta ritari.
»Ja vaikka», sanoi kunnon jousimies, »kukaan muu ei olisikaan vaarassa
kuin tuo uskollinen orja Wamba, niin uhraisin kernaammin yhden
raajoistani kuin sallisin hänen hiuskarvaansakaan koskettavan, sen
vannon Pyhän Kristofferin kuvan kautta, joka koristaa kantimiani!»
»Entäs minä sitten», vakuutti munkki puolestaan. »Hyvät herrat, minä
lupaan, että narri -- tarkoitan tietysti, hyvät herrat, semmoista
narria, joka on mestari taidossaan ja vapaa veikko ammatissaan ja jonka
leikkipuheista viinimalja saa yhtä paljon makua ja tuoksua kuin suinkin
sianliikkiön sirusesta -- että semmoinen hulivili, sanon minä, ei saa
koskaan jäädä pulaan rukousten tai avun puutteessa, niin kauan kuin minä
jaksan lukea messua tai heiluttaa nuijaa.»
Näin sanoen hän rupesi pyörittelemään raskasta asettaan päänsä ympäri,
niinkuin paimenpoika pientä sauvaansa.
»Oikein puhuit, pyhä munkki», sanoi Musta ritari, »sanasi ovat yhtä
totiset, kuin olisivat ne tulleet itse Dunstanin suusta. -- Ja nyt,
kelpo Locksley, mitä arvelet -- eikö olisi parasta, että jalo Cedrik
ryhtyy komentamaan rynnäkköämme?»
»Ei suinkaan, ei suinkaan», vastasi Cedrik. »Minä en ole milloinkaan
oppinut siihen, millä tapaa noita väkivallanpesiä, joita normannilaiset
ovat rakentaneet meidän viheliäiseen maahamme, rynnäköllä valloitetaan
tai puolustetaan. Taistella tahdon etumaisien rinnalla; mutta kelpo
naapurini tietävät hyvin, että en ole sotataitoon oppinut mies enkä osaa
piirittää linnoja.»
»Koska jalon Cedrikin laita on näin», virkkoi Locksley, »niin otan
mielelläni johtaakseni jousimiehiä. Ja jos joku linnalainen
vilahdukseltakin ilmestyy muurille, ilman että hän saa ruhoonsa yhtä
monta nuolta kuin joulukinkussa on neilikoita, niin saatte hirttää minut
omaan käräjäpuuhuni.»
»Oikein puhuttu, uljas jousimies», sanoi Musta ritari. »Ja jos minä
teidän mielestänne kelpaan johtajaksi tämmöisissä asioissa ja jos
tarpeeksi suuri joukko näitä kunnon miehiä tahtoo seurata englantilaista
kelpo ritaria, niin tahdon viedä heidät rynnäkköön noita muureja vastaan
käyttäen kaikkea taitoa, minkä pitkä kokemus on minulle suonut.»
Kun eri tehtävät oli tällä tavoin päällikköjen kesken jaettu, ryhdyttiin
ensimmäiseen rynnäkköön, jonka menestyksen lukija jo on nähnyt.
Valloitettuaan ulkovarustuksen Musta ritari lähetti Locksleylle tiedon
siitä pyytäen häntä pitämään tarkkaa vaaria, etteivät linnalaiset
äkkiarvaamatta pääsisi kokoamaan kaikkia voimiansa ja yhteisellä
rynnäköllä valloittamaan takaisin menettämäänsä paikkaa. Tämmöistä
äkkiarvaamatonta hyökkäystä tahtoi ritari kaikin mokomin välttää, sillä
hän tiesi miestensä olevan hätäisiä, sotakuriin tuiki tottumattomia ja
kehnosti varustettuja taistelijoita. Normannilaisten ritarien sotilaat
sen sijaan olivat hyvin harjoitetut ja aseilla sekä haarniskoilla
varustetut, ja vaikka piirittäjien into ehkä oli kiivaampi, oli toiselta
puolen linnalaisilla se itseluottamus, joka seuraa tottumuksesta sotaan
ja aseitten käyttöön. Pahoin oli siis syytä pelätä, etteivät edelliset
kykenisi kestämään äkillistä hyökkäystä.
Ensimmäistä rynnäkköä seuranneella levähdysajalla ritari kyhäytti
miehillään jonkinlaisen lautan tai irtonaisen sillan päästäksensä sillä
keinoin vallihaudan yli. Tähän työhön kului jokseenkin pitkä aika, mutta
piirittäjien päälliköt eivät siitä olleet milläänkään, sillä sitä
paremmin kerkisi Ulrika valmistaa hankkeensa -- mitä laatua se sitten
olikin -- jolla hän oli luvannut auttaa heidän rynnäkköään.
Mutta kun silta oli saatu valmiiksi, puheli Musta ritari
liittoveljilleen tähän tapaan: »Ei auta enää odottaa, ystäväiseni. Päivä
on jo laskemaisillaan, ja minulla on toisia toimia, jotka eivät salli
minun viipyä teidän kanssanne huomispäivän yli. Sitäpaitsi olisi ihme,
jolleivät hevosmiehet kerkiäisi Yorkista tänne, ellemme kiireesti saata
työtämme loppuun. Menköön sentähden nyt joku sanomaan Locksleylle, että
hän panisi jousimiehensä ahdistamaan puolustajia siltä puolelta ja että
he sitten lähestyisivät muuria muka yrittääkseen väkirynnäkköä. Ja te,
Englannin kelpo miehet, olkaa minun apunani. Työntäkää silta vallihaudan
poikki samassa, kun meidän puoleltamme portti avataan. Seuratkaa sitten
minua uljaasti ja joutukaa kanssani särkemään tuota linnan vallin
ulkoporttia. Ne teistä, jotka eivät käy mukaan tähän leikkiin tai joilla
ei ole semmoiseen työhön kelpaavia aseita, menkööt tämän ulkovarustuksen
vallin taakse seisomaan jousenjänne jännitettynä korviin asti, ja
pitäkööt vaarin, että ampuvat maahan jok'ainoan olennon, joka ilmestyy
muurille. Tahdotko sinä, jalo Cedrik, ruveta johtamaan näitä miehiä,
jotka jäävät tänne?»
»En suinkaan, Herewardin sielun kautta!» lausui saksilainen. »Johtajaksi
en kelpaa, mutta kirottakoon minua haudassani, jollen astu teidän
jäljissänne etumaisien miesten joukossa. Tämä taistelu koskee minuakin
-- sentähden tulee minun taistella eturivissä.»
»Mutta muistapas, jalo saksilainen», virkkoi ritari, »ettei sinulla ole
rautapaitaa eikä kaulushaarniskaa. Sinulla on vain tuo ohut kypärä ja
kilpesi ja miekkasi.»
»Sitä parempi!» vastasi Cedrik. »Sitä keveämpi olen, kun tulee hetki
kiivetä muurille. Ja -- älä pane kerskaustani pahaksi, jalo ritari,
--saatpa tänä päivänä nähdä saksilaisen käyvän turvattomin rinnoin
taisteluun yhtä pelottomasti kuin teräspanssariin puettu
normannilainen.»
»Jumalan nimeen sitten», sanoi ritari, »avatkaa portti ja työntäkää
silta ulos.»
Se ulkovarustuksen portti, joka oli vallihaudan puolella, vastapäätä
linnanmuurin pientä ulkoporttia, paiskattiin nyt äkkiä auki, silta
sysättiin siitä ulos, se läiskähti veteen ja yhdisti taas
ulkovarustuksen linnan kanssa. Kaksi miestä kerrallaan saattoi tätä
liukasta, keinuvaa siltaa myöten päästä kaivannon yli. Musta ritari
tiesi, kuinka tärkeätä oli käyttää hyväkseen vihollisen ensi hetken
hämmästystä. Sentähden hän hyppäsi heti sillalle ja juoksi kaivannon yli
toiselle puolelle; Cedrik seurasi aivan hänen kantapäillään. Ja paikalla
alkoi ritari kirveellään järkyttää linnan porttia. Siinä toimessa olivat
entisen laskusillan jäännökset hyvänä turvana sekä ritarille että
Cedrikille. Kun temppeliherra rikkoi sillan, olivat näet kuitenkin
jääneet paikoillensa ne portin yläpuolella olevat hirrenpäät, joiden
avulla silta aina vedettiin ylös. Mutta jäljestä tuleville ryntääjille
ei siitä riittänyt turvaa; kaksi heistä ammuttiin ylhäältä muurilta heti
varsijousilla kuoliaaksi, ja kaksi putosi kaivantoon. Muut peräytyivät
ulkovarustuksen vallin taakse.
Cedrikin ja Mustan ritarin asema oli nyt sangen vaarallinen ja olisi
ollut vieläkin tukalampi ilman ulkovarustuksessa olevien jousimiesten
apua. Nämä näet lennättelivät lakkaamatta nuoliansa linnan muurille
peloitellen piiritettyjä ja tällä tavoin estäen heitä paiskaamasta kiviä
ja muita heittoaseita molempien päällikköjen päälle. Sittenkin kävi
näiden tila hetki hetkeltä yhä kiusallisemmaksi.
»Ettekö häpeä, junkkarit!» huusi de Bracy miehilleen. »Jousimiehiähän
olette olevinanne, ja kuitenkin saavat nuo molemmat konnat teidän
estämättänne pitää paikkansa tuolla linnan muurin juurella! Viskatkaa
edes muurin ylimmäiset kivet alas, jollette osaa muuta tehdä! -- Tänne
kuokkia ja tuuria, ja lohkaiskaa irti tuo kivimöhkäle!» Hän osoitti
raskasta, kivestä hakattua koristusta, joka pisti ulos muurinharjasta.
Tällä hetkellä piirittäjät huomasivat punaisen lipun, joka liehui
Ulrikan mainitseman tornin huipulta. Kelpo jousimies Locksley keksi sen
ensimmäisenä rientäessään ulkovarustukselle katsomaan, kuinka rynnäkkö
alkoi onnistua.
»Pyhä Yrjänä!» huusi hän; »Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti! -- Rynnätkää
päälle, uljaat miehet! -- Kuinka te jätätte tuon kunnon ritarin ja jalon
Cedrikin yksikseen? -- Käy päälle, hurja pappi, ja näytä, että osaat
yhtä hyvin tapella kuin helmivyötä käsitellä! -- Käykää päälle, uljaat
pojat! -- Linna on meidän, sillä nähkääs: meillä on liittolainen sen
sisäpuolella. Katsokaa tuota lippua, se on sovittu merkki.
--Torquilstone on meidän! -- Muistakaa kunniaa ja saalista, joka siellä
meitä odottaa! -- Yrittäkää vielä kerta -- ja sitten se on meidän!»
Näin huutaen hän jännitti hyvän jousensa ja lennätti nuolen viuhumaan;
se lävisti rinnan eräältä de Bracyn soturilta, joka juuri irroitti kiveä
muurista pudottaaksensa sen Cedrikin ja Mustan ritarin päähän. Toinen
mies tempasi kaatuneen käsistä rautatuuran, vipusi sillä kiveä ja saikin
sen melkein irralleen; mutta hänellekin taas lensi nuoli kypärän läpi,
ja hän putosi hengetönnä muurilta alas kaivantoon. Nyt sotamiehet
peräytyivät, sillä rautavaruksetkaan eivät näyttäneet auttavan tuon
hirvittävän jousimiehen nuolia vastaan.
»Pakenetteko, kurjat pelkurit!» ärjäisi de Bracy. »_Mount-joie
Saint-Denis_![28] -- Tänne se tuura!»
Ja temmaten aseen käteensä hän kävi vuorostaan irtautuvan kivimöhkäleen
kimppuun, joka olisi alas pudotessaan suurella painollansa hävittänyt
laskusillan jäännökset, jotka suojasivat molempia ryntääjiä, ja olisipa
sen lisäksi upottanut lautankin, jonka avulla nämä olivat päässeet yli.
Kaikki näkivät vaaran eivätkä rohkeimmatkaan uskaltaneet astua lautalle.
Kolmesti kohotti Locksley jousensa de Bracya kohti ja kolmesti kilpistyi
nuoli ritarin karkaistusta haarniskasta.
»Piru vieköön tuon espanjalaisen teräspaidan!» kirosi Locksley. »Jos se
olisi englantilaisen sepän takoma, olisivat nuoleni lävistäneet sen kuin
silkin tai veran.» Ja hän rupesi huutamaan: »Veikkoset! Ystävät! Jalo
Cedrik! joutukaa pois, ennenkuin tuo kivimöhkäle putoaa niskaanne!»
Mutta varoitetut miehet eivät kuulleet hänen ääntänsä, sillä ritarin
kirveen kova kalkutus porttiin olisi tehnyt kuulumattomaksi
parinkymmenen sotatorvenkin äänen. Uskollinen Gurth tosin riensi alas
lautalle, aikoen mennä varoittamaan Cedrikiä uhkaavasta vaarasta tai
hukkua siihen hänen kanssansa. Mutta hänkään ei olisi enää ajoissa
kerinnyt perille. Kivimöhkäle liikkui jo, ja de Bracy, joka sitä
aherteli irti, olisi kohtakin saanut työnsä tehdyksi, jollei
temppeliherran ääni samassa olisi kuiskannut hänen korvaansa:
»Kaikki on hukassa, de Bracy, -- linna palaa.»
»Oletko hullu!» vastasi ritari.
»Länsikulma on jo ilmitulessa. Turhaan olen koettanut sitä sammuttaa.»
Brian de Bois-Guilbert ilmoitti tämän hirvittävän sanoman hänelle
ominaisella tylyllä kylmäkiskoisuudella, mutta hänen hämmästynyt
kumppaninsa ei ottanut sitä yhtä huolettomana vastaan.
»Paratiisin kaikki pyhimykset auttakoot!» sanoi de Bracy, »mitä nyt
teemme? Lupaanpa Limoges'n pyhälle Nikolaukselle kynttilänjalan
puhtaasta kullasta...»
»Säästä lupauksesi», virkkoi temppeliherra, »ja kuule mitä sanon.
Johdata miehesi ikäänkuin aikoisit hyökätä; paiskaa portti auki
--lautalla on vain kaksi miestä -- työnnä ne veteen ja riennä kaivannon
yli ulkovarustukseen. Minä karkaan sillä välin ulos isosta portista ja
käyn ulkopuolelta ulkovarustuksen kimppuun. Jos me vain saisimme sen
paikan jälleen käsiimme, niin voisimme pitää puoliamme, kunnes apua
kerkiää, tai kumminkin siihen asti, kunnes hyvillä ehdoilla sovimme
noiden lurjusten kanssa.»
»Se on hyvä keino», sanoi de Bracy; »kyllä minä otan toimittaakseni oman
osani. -- Mutta kuulehan, temppeliherra, -- ethän vain minua jättäne?»
»En, sen lupaan kädelläni ja kintaallani!» vakuutti Bois-Guilbert.
»Mutta kiiruhda, Jumalan nimeen!»
De Bracy kokosi joutuisasti miehensä ja riensi heidän kanssaan alas
pienelle portille, joka heti avattiin. Mutta samassa syöksyikin Musta
ritari jättiläisvoimalla sisään, eikä de Bracy miehinensä voinut hänelle
mitään. Kaksi etumaisinta linnalaista heti kaadettiin ja muut
peräytyivät, kaikista päällikön kehoituksista huolimatta.
»Te koirat!» huusi de Bracy, »annatteko kahden miehen valloittaa ainoan
ulospääsypaikkamme?»
»Sehän on itse perkele!» vastasi vanha soturi, väistyen Mustan ritarin
iskujen tieltä.
»Ja vaikka olisikin», virkkoi de Bracy, »mitä apua teillä on siitä, että
perkeleen edestä pakenette tuohon helvetin pätsiin? -- Linna takananne
on ilmitulessa, tietäkää se, lurjukset! -- Antakoon epätoivo rohkeutta
rintoihinne tai antakaa sitten minulle sijaa, että itse pääsen tuon
pöpön kimppuun.»
Nyt alkavassa taistelussa ei suinkaan tahrautunut se ritarillisen
urhouden maine, jonka de Bracy tämän hirveän ajan keskinäissodissa oli
voittanut. Portin kupukäytävä, jossa nämä molemmat väkevät sankarit nyt
tappelivat, kajahteli molemminpuolisista julmista iskuista. De Bracy
sivalteli miekalla, Musta ritari raskaalla kirveellänsä. Lopuksi
kuitenkin normannilainen sai iskun, jonka vauhtia hänen kilpensä tosin
hiukan masensi -- sillä muuten eivät de Bracyn jäsenet olisi ikinä enää
liikahtaneet -- mutta joka sittenkin sattui niin suurella voimalla
rintaan, että mies heti mätkähti pitkälleen kivetylle tantereelle.
»Antaudu, de Bracy», lausui Musta ritari, kumartuen alas ja uhaten
kaatunutta miestä sillä hirvittävällä aseella, jolla ritareilla oli
tapana lopettaa vihollisensa (»armon tikari» oli sen nimi), -- »antaudu
vangikseni, Mauri de Bracy, tulkoon apua tai ei; muuten olet kuoleman
oma.»
»En tahdo antautua», vastasi de Bracy heikolla äänellä tuntemattomalle
voittajalle. »Virka minulle nimesi tai tee sitten minulle mitä tahdot.
Älköön sanottako, että Mauri de Bracy on antautunut nimettömän
talonpojan vangiksi.»
Musta ritari kuiskasi muutamia sanoja voitetun vastustajan korvaan.
»Lupaan uskollisesti olla vankinne, tulkoon apu tai ei», vastasi
normannilainen, jonka tyly ja luja itsepäisyys äkkiä muuttui syväksi,
vaikka väkinäiseksi nöyryydeksi.
»Mene sitten ulkovarustukseen», käski voittaja, »ja odota siellä
käskyjäni.»
»Mutta sallikaa minun ensiksi ilmoittaa», virkkoi de Bracy, »jotakin,
mikä teidän on tärkeätä tietää. Wilfred Ivanhoe on haavoitettuna ja
vankina ja palaa sisälle tuonne linnaan, jollei hänelle heti viedä
apua.»
»Wilfred Ivanhoe!» huusi Musta ritari -- »vankina ja hengenvaarassa!
--Jok'ainut mies tässä linnassa saa maksaa hengellään, jos hiuskarvakin
kärventyy Wilfredin päästä! -- Näytä minulle hänen kammionsa.»
»Nouskaa noita kiertoportaita ylös», neuvoi de Bracy, »ne johtavat
sinne. Tahdotteko, että opastan teitä?» lisäsi hän nöyrällä äänellä.
»En! Mene ulkovarustukseen ja odota siellä käskyjäni. En usko sinua, de
Bracy.»
Näiden kahden taistellessa ja puhellessa oli parvi miehiä, munkki
etumaisena, rientänyt vallihaudan yli heti, kun näkivät portin
avautuvan. Cedrikin johtamina he kävivät de Bracyn pelästyneitten,
epätoivoisten miesten kimppuun, joista muutamat pyysivät armoa, toiset
yrittivät turhaan vastarintaa ja enin osa pakeni linnanpihalle päin. De
Bracy itse nousi nyt maasta ja silmäsi murheellisesti voittajan jälkeen.
»Hän ei usko minua», toisti hän; »mutta olenko ansainnutkaan hänen
luottamustaan?» Hän otti nyt miekkansa maasta, riisui päästään kypärän
antautumisen merkiksi ja meni ulkovarustukseen, missä hän antoi
miekkansa vastaantulevalle Locksleylle.
Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä
Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja
melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli,
sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan
väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä
paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään
ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: »Vettä! Tuokaa vettä!» huomasivat
he, että heitä uhkasi uusi vaara.
»Linna palaa», sanoi Rebekka, »linna palaa! -- Millä keinoin me
pelastumme?»
»Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi», sanoi Ivanhoe; »minua ei
mikään voi pelastaa.»
»En tahdo paeta», vastasi Rebekka; »yhdessä teidän kanssanne tahdon
pelastua tai kuolla. -- Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! -- Mikä
hänen kohtalonsa on?»
Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra
--hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä
verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa
kärventynyt. »Minä löysin sinut!» huudahti hän Rebekalle. »Näet, että
pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin.
--Yksi pelastuskeino sinulla vain on -- olen kymmenen vaaran läpi
raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa
minua paikalla!»
»Yksinäni», vastasi Rebekka, »en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama,
jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova
kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni -- ja pelasta tämä
haavoittunut ritari!»
»Ritarin», lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan,
»ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan
tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha
juutalainen saa surmansa?»
»Tyly soturi», virkkoi Rebekka, »siispä tahdon mieluummin tukahtua tähän
tuleen kuin pelastua sinun avullasi!»
»Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. -- Kerran sinä teit
aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole
semmoista tehnyt.»
Näin sanoen temppeliherra koppasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi
hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen
uhkauksista ja soimauksista. »Temppelin koira -- sinä säätykuntasi
häpeätahra -- päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua
käskee! -- Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!»
»Enpä olisikaan sinua löytänyt, Wilfred», sanoi Musta ritari, joka
samassa astui sisään, »ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä.»
»Jos olet kunnon ritari», huusi Wilfred, »niin älä huoli minusta, vaan
riennä tuon ryöstäjän jäljestä -- pelasta neito Rowena -- ja jalo
Cedrik!»
»Jokainen vuorostaan», vastasi ritari, »mutta sinä olet ensimmäinen.»
Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi
kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä
taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan
pelastamaan muitakin vankeja.
Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti
ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus
ja kupulakien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä.
Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä
luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia
takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka
heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin
miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti -- harvat anoivat armoa
--yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja
kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa
vääntelehtivien kurjien miesten verestä.
Tämän sekamelskan kautta Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja uskollinen
Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä kohdistettuja
iskuja. Saksilainen kerkisi onnellisesti kasvattinsa luokse, juuri kun
tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja odotti kuolemaa,
puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vasten. Cedrik
käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne mennessä ei nyt enää
ollut tulen pelkoa eikä vihollisia. Tämän tehtyä riensi uskollinen
Cedrik hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen valmis syöksymään itse
vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi saksilais-kuninkaitten viimeisen
miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta ennenkuin Cedrik kerkisikään
siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä molempia oli pidetty vankina,
oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt vapautuskeinon hänelle
itselleen sekä vankeuskumppanilleen.
Kun kiihkenevä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi
näet Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: »Pyhä Yrjänä ja lohikäärme!
--Kelpo Yrjänä auttaa iloista Englantia! -- Linna on meidän!» Ja
antaakseen huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli
toisiansa vastaan paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta
rautapaitaa.
Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla
mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan
temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan
salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät
esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin
viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa selässä,
ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli hevoset,
toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön ympärille
suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä oli
tarjona. Nostosilta oli jo laskettu alas, mutta pääsy oli suljettu,
sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat
vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun näkivät
tornin ilmitulessa ja sillan alas lasketuksi, rynnänneet portin suulle
estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen saalista,
ennenkuin linna paloi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin ryntääjistä, jotka
olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui nyt parvi toiselta
haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain viimeisten
tähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta puolelta
yhtä aikaa.
Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä
esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla urhoudella
ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui torjua päältään
vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi, mutta aseistus
huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten joukkoa, eräs
temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä edessään hevosen
selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä Bois-Guilbert piti tarkkaa
vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan kertaan hän riensi Rebekan
luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella rautakilvellään, välittämättä
yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä hän kajahdutti sotahuutonsa,
rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman kimppuunsa karkaajista ja
palasi sitten taas Rebekan rinnalle.
Athelstan, joka -- kuten lukija tietää -- oli tosin nahjus, mutta silti
ei lainkaan pelkuri, keksi tuon naishahmon, jota temppeliherra suojeli
niin huolellisesti. Hänelle johtui mieleen, että vanki epäilemättä oli
Rowena, jota ritari tällä tavoin yritti väkisin ryöstää.
»Pyhän Edwardin sielu minua auttakoon!» hän huusi, »tottahan tässä
täytyy toki pelastaa Rowena-neiti tuon pöyhistelevän ritarin käsistä!»
»Katsokaa mitä teette!» huusi Wamba. »Hätäinen käsi kaappaa kalaa, saapi
sammakon. Eihän tuo ole mikään Rowena-neiti, sen vannon tiukusteni
kautta -- katsokaas vain hänen pitkää, mustaa tukkaansa! -- No, jollette
osaa erottaa mustaa valkeasta, niin käykää kohti vain, mutta minä en
juokse jäljestänne; minun luuni eivät jouda hakattaviksi, jollen tiedä,
kenenkä hyväksi ne uhraan. -- Eikähän teillä ole rautapaitaakaan
yllänne! Muistakaa, ettei silkkilakki kestä terästä vastaan! -- No, kun
hupsu väkisin pyrkii veteen, niin hukkukoon sitten siihen. _Deus
vobiscum_, kunnon Athelstan!» Näin hurskain sanoin hän lopetti
varoituspuheensa, päästäen irti Athelstanin nutun liepeestä.
Athelstan, jonka hitaita veriä tavaton vihanvimma nyt tulistutti,
tempasi nuijan kaatuneen soturin heltiävästä kourasta, ryntäsi
temppeliherran johtaman joukon kimppuun ja rupesi kiireesti
sivaltelemaan oikealle ja vasemmalle, iskien joka kerralla miehen
maahan. Pian hän oli askeleen päässä Bois-Guilbertista ja uhkasi häntä
huutaen kovalla äänellä:
»Tännepäin, kavala temppeliherra! Päästä irti hänestä, jota sinun kätesi
ei ole mahdollinen koskemaan -- kuuletko, murhailevan ja ulkokullatun
rosvojoukon jäsen!»
»Koira!» ärjäisi temppeliherra hampaitaan kiristellen. »Opetanpa nyt
lakkaamaan herjaamasta Siionin temppelin pyhää ritarikuntaa!» Näin
sanoen hän pyöräytti hevosensa puoleksi ympäri, nousi seisoalleen
jalustimiensa varaan, antaakseen miekalleen sitä kovemman voiman, ja
iski hirvittävän iskun Athelstanin päätä kohti.
Oikein oli Wamba ennustanut sanoessaan, että silkkilakki ei kestäisi
terästä vastaan. Niin pureva oli temppeliherran miekka, että se katkaisi
kuin pajunvarvun vahvan, raudalla silatun varren nuijasta, jolla onneton
saksilainen koetti väistää sivallusta. Miekka tapasi Athelstania päähän
ja mäiskäytti hänet maahan.
»_Haa! Beau séant_!»[29] huusi Bois-Guilbert, »näin käyköön kaikille
temppelin ritarien vihamiehille!» Käyttäen hyväkseen Athelstanin
kaatumisen aiheuttamaa hämminkiä hän huusi miehilleen: »Seuratkaa minua
kaikki, jotka tahdotte pelastua!» Samassa hän ajaa karahdutti
laskusillan poikki, hajoittaen tieltään jousimiehet, jotka tahtoivat
estää häntä. Hänen jäljestään seurasivat molemmat saraseenit ynnä viisi,
kuusi miestä, joilla oli hevosensa käsillä. Temppeliherran pakomatka ei
ollut vaaraton, sillä nuolia tuli kuin satamalla hänen jälkeensä. Mutta
siitä pelästymättä hän ajoi linnan ulkovarustukselle, jonka hän toivoi
äskeisen sopimuksen mukaan joutuneen tällä välin jo de Bracyn valtaan.
»De Bracy! de Bracy!» huusi hän. »Oletko siellä?»
»Olen», vastasi de Bracy, »mutta vankina.»
»Voinko sinua auttaa?» huusi Bois-Guilbert.
»Et», vastasi de Bracy. »Olen luvannut pysyä vankina, tulipa apua tai
ei, ja se lupaus on rehellisesti pidettävä. Pelasta itsesi -- haukat
ovat lennossa -- laita, että meri tulee sinun ja Englannin välille -- en
uskalla virkkaa enempää.»
»Hyvä on», sanoi temppeliherra; »jos mielesi tekee jäädä tänne, niin
muista kuitenkin, että täytin sanalla ja kintaalla annetun lupaukseni.
Kiidelköön haukkoja kuinka paljon tahansa, tottahan toki Templestowen
preceptori-kartanon muureista saanee tarpeeksi suojaa. Sinne nyt
riennän, niinkuin haikara pesäänsä.»
Näin puhuttuaan hän karkasi pois joukkonsa kera.
Ne linnan väestä, joilla ei ollut hevosia, taistelivat yhä edelleen
tuimasti piirittäjiä vastaan; mutta heitä yllytti pikemminkin varma
tieto perikadosta kuin mikään pelastuksen toivo. Tuli levisi
leviämistään koko linnaa myöten, ja Ulrika, joka sen oli sytyttänyt,
ilmestyi nyt erään tornin huipulle kiljuen sotalaulua, jommoista
pakanuuden aikana saksilaisten runoniekat lauloivat taistelukentillä.
Vanhuksen pitkät harmaat hiukset liehuivat hajallaan huivittomasta
päästä. Onnistuneen koston pyörryttävä riemu säihkyi hänen silmistään
yhdessä hulluuden tulen kanssa, ja hän heilutteli kädellään kuontaloa,
aivan kuin hän olisi ollut yksi noita kohtalottaria, jotka
muinaiskreikkalaisen tarun mukaan kehräävät ja leikkaavat poikki
ihmisten elon langan. Muistossa on säilynyt muutamia säkeitä siitä
barbarimaisesta voittolaulusta, jota Ulrika lauloi hurjalla äänellä
keskellä tulta ja verta:
Kalpa karkaiskaa,
valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu,
tytär Hengistin!
Juhlapaistia teräs ei silpoa saa;
kovaks karkaistu se on ja sen terä on tuima.
Morsiuskamariin ei valoa soihtu suo;
sininen rikinleimu hulmuvi siitä.
Sytytä soihtu! -- jo Zernebock kiljuu!
Kalpa karkaiskaa, te valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu, tytär Hengistin!
Musta jo peittää pilvi taanin[30] tornit;
kotka kiljuu, väikkyen pilven päällä.
Ällös kiljuko, mustan pilven harmaja haukka,
valmis on pitopöytäs!
Vieraita Valhallan immet vartoo,
Hengistin lasten lähettämiä.
Iloitkaatte, te immet Valhallan!
Riemun rumpuja rämistäkää!
Mon' ylpeä urho saapuu tupihin Tuonen,
joutuvi moni korkea kypäräpää!
Yö musta peittää jo taanin tornit
ja musta pilvi sen pimentää,
mut rusohehkussa kylpevi kohta katto sen.
Kas, salojen sortaja, punaharja,
tuo muurien murtaja kirkas!
Leveälle, lavealle sen lippu liehuu,
lippu mustan-punainen, paistavainen,
kun alla riehuu taistelu tasapää.
Sen ilona ompi miekkojen melske
ja kalske kilpien kiilteleväin;
sen ilona hurmehen hyrskivä virta,
mi haavoist' urhojen koskena käy!
Katoaa kaikki!
Kypärät murtavi miekka;
peitsi panssarin vahvan puhkaisee;
kaatavi tuli linnojen tornit;
muurit murtavi pökkivä pässinpää.[31]
Katoaa kaikki!
Hengistin jo hukkui suku,
nimi Horsan on kuulumaton!
Sinäkään, oi kalvan karskea poika,
ällös kammoksu kuolemaa!
Verta kuin viiniä miekkasi juokoon!
Tappelujuhlaan riemuiten riennä,
valoa suopi linna lieskaava.
Iske päälle, kun veresi viel' on lämmin,
sääliä, säästää tässä et saa.
Pian kulunut koston on hetki,
vihakin vimmatuin sammuvi viimein,
-- minäkin katoan kohta!
Korkealle kohonneet liekit olivat tällä hetkellä päässeet täydellisesti
voitolle. Iltapilviä kohti leimahteli summaton hehkuva kokko, paistaen
kauas yli maitten ja mantereitten. Torni tornin perästä kaatua räiskähti
maahan palaviksi rauniokummuiksi. Taistelijain täytyi siirtyä pois
linnanpihasta. Voitetut, joista vain harvoja enää oli elossa, hajosivat
paeten läheisiin metsiin. Voittajat kokoontuivat suuriksi parviksi
katselemaan kauhistuksensekaisella ihmetyksellä liekkien leimuavaa
jättiläiskokkoa, jonka valossa heidän omat kasvonsa ja aseensa
rusoittivat. Jonkin aikaa nähtiin hullun Ulrikan hahmo vielä korkealla
tornin huipulla. Hän heilutteli käsivarsiansa hurjasti riemuiten, aivan
kuin olisi sytyttämänsä alkuaineen kuningatar. Mutta viimein kaatui
sekin torni hirvittävällä rytinällä, ja Ulrika sai surmansa samassa
tulessa, joka oli jo surmannut hänen sortajansa. Kauhistus pani vähäksi
aikaa kaikki ympärillä seisovat soturit äänettömiksi; he eivät
liikahtaneetkaan, muutamat vain ristivät silmänsä. Sitten kajahti
Locksleyn ääni: »Hurratkaa, pojat! Sortajan linna on rauniona! Viekää
jokainen saaliinne Sarvasmäen metsään, käräjäpuun juurelle. Siellä
tahdomme aamun koittaessa jakaa kaiken keskenämme tasan ja antaa täyden
osan myös liittoveljillemme, jotka ovat avustaneet meitä tässä suuressa
kostontyössä.»