Kun aamu kaunein on ja kaste kirkkain --
lähene vuodetta ja katso häntä;
ei tässä henki rauhallinen kirvoitu
mi -- niinkuin leivo, joka liitelee --
taivaaseen kohoo, siiviks saatuaan
ihmisten kyyneleet ja siunaukset,
ei, -- Anselm tällä laill' ei eroa.
_Vanha näytelmä_.
Piirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni
levähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset
puolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla
temppeliherra ja de Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan salissa.
»Missä Front-de-Boeuf on?» kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella
kulmalla oli johtanut puolustusta. »Miehet höpsivät, että hänet muka on
tapettu.»
»Hengissä hän on», vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, »hengissä on
vielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää
hartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo kirottu
kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja, ja sitten
Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse -- ja vahva tuki on kaatunut
Juhana-prinssiltä.»
»Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän», jatkoi de Bracy; »niinpä
käy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten
kuvia talonpoikalurjusten kalloihin.»
»Jatka vain, hupsu parka», sanoi temppeliherra. »Sinun sokea uskosi ei
maksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan teistä
voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta.»
»Suurkiitos, temppeliherra», vastasi de Bracy, »mutta olepa hyvä ja
hillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty,
Jumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun
joukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin
temppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkinlaisia
vääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden
joukkoon.»
»Älä välitä sellaisista huhuista», sanoi temppeliherra; »meidän on nyt
mietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. -- Miten ne riivatut
talonpojat taistelivat sinun kulmallasi?»
»Niinkuin ilmi-elävät perkeleet», vastasi de Bracy. »Niitä vilisi koko
muurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui
luullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin
hänet torvesta ja sen kantimista. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon
hullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia
kapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat,
niin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä
kylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa
tutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani,
ikäänkuin nämä olisivat raudasta eikä tavallisen ihmisen aineksista.
Surman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä
espanjalaista rautaverkkoa.»
»Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?» kysyi temppeliherra. »Meiltä
ulkovarustus on mennyt menojaan.»
»Sepä oli vietävän ilkeä juttu», virkkoi de Bracy. »Sen turvissa nuo
ilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, -- voivatpa,
jollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkun vahtimatta jääneen
torninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole
tarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet
valittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin lennätetään
yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun pyhä-aattona.
Front-de-Boeuf sitäpaitsi tekee loppujaan, niin ettei hänenkään vahvasta
sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole apua. Mitäs arvelet,
ritari Brian, eikö olisi parasta, että selviydymme pulasta luovuttamalla
vankimme, ja sillä tavoin sopisimme noiden lurjusten kanssa?»
»Mitä?» huudahti temppeliherra; »ettäkö luovuttaisimme vankimme?
Sittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas
mepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata
vangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet
pitämään puoliamme lujassa linnassa mieronkuljeksijoita ja sissejä
vastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut
roistot! -- Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri de Bracy! Ennen hautaan
sekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin
suostuisin niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!»
»Lähtekäämme muureille sitten», vastasi de Bracy huolettomasti; »sitä
miestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen
joukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta
eipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä
näkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! -- Ah,
te uljaat peitsimieheni -- kunpa tietäisitte, miten kovassa
ahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin viirieni
ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! -- Kauanko sitten nuo
kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!»
»Toivo avuksi ketä ikänä tahdot», virkkoi temppeliherra; »pääasia vain
on, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme
niin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki
Front-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja
sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria.»
»Sitä parempi», päätteli de Bracy; »nuo konnaparat taistelevat sitten
sitä varmemmin viimeiseen veripisaraansa asti pelätessään talonpoikien
kostoa. Pois siis toimeen nyt, Brian de Bois-Guilbert. Ja tulipa
osakseni pelastus tai kuolema, niin saatpa nähdä, että Mauri de Bracy
käyttäytyy tänäpäivänä kuten puhdasverisen aatelismiehen tulee ja
sopii.»
»Ylös muureille!» vastasi temppeliherra, ja molemmat läksivät nyt
muurille puolustaaksensa linnaa parhaan taitonsa ja miehuutensa mukaan.
Nähtävästi oli se linnan kulma pahimmassa vaarassa, joka oli vihollisen
valtaaman ulkovarustuksen kohdalla. Tämän ulkovarustuksen ja itse
linnanmuurin välitse kulki tosin vallihauta, jonka yli piirittäjien oli
päästävä voidakseen ruveta ahdistamaan tällä kulmalla olevaa pienempää
linnanporttia; mutta sekä temppeliherra että de Bracy pitivät
todennäköisenä, että jos hyökkäyksen johtajat edelleen osoittaisivat
yhtä suurta sotataitoa kuin tähän asti, he yrittäisivät ankaran
väkirynnäkön turvin vetää piiritettyjen koko huomion tähän paikkaan,
jolla aikaa osa hyökkääjistä yrittäisi pujahtaa sisään jostakin muusta,
puolustamatta jätetystä kohdasta. Semmoisen salarynnäkön estämiseksi ei
linnalaisilla joukkonsa vähyyden vuoksi ollut muuta keinoa kuin asettaa
vahtimiehiä muureille sellaisten välimatkain päähän toisistaan, että he
saattoivat nähdä toisensa ja hädän tullessa nostaa hälytyksen.
Puolustuksen johtamisesta molemmat päälliköt sopivat sillä tavoin, että
de Bracyn tulisi nyt suojella takaporttia, ja temppeliherra seisoisi
parinkymmenen miehen kera linnanpihassa varalla, voidaksensa rientää
mihin paikkaan hyvänsä, jota äkkipäätä ahdistettaisiin. Ulkovarustuksen
menettämisestä oli sekin paha seuraus, että piiritetyt -- vaikkakin
linnanmuuri oli vähän korkeampi -- eivät voineet enää, niinkuin tähän
saakka, nähdä kaikkia vihollisen hankkeita. Sillä pieni viidakko ulottui
niin likelle ulkovarustuksen porttia, että piirittäjät saattoivat sen
peitossa tuoda rynnäkköön miten paljon väkeä tahansa eikä ainoastaan
täydesti suojattuina, vaan jopa linnalaisten heitä ollenkaan
huomaamatta. De Bracyn ja temppeliherran täytyi siis olla varuillaan
joka puolella, koska heillä ei ollut vähintäkään vihiä siitä, miltä
puolelta rynnäkkö uhkaisi; ja vaikka heidän miehensäkin olivat uljaita
sotureita, masensi näidenkin taisteluintoa tietämättömyys siitä, minä
hetkenä ja miltä suunnalta vihollisen hyökkäystä voi odottaa.
Sillävälin makasi tämän piiritetyn ja ahdistetun linnan isäntä
vuoteellaan kovissa ruumiin ja hengen tuskissa. Hänellä ei ollut
sitäkään lohdutusta, joka tänä sokeauskoisena aikakautena lievitti monen
syyllisen mieltä; useimmat näistä olivat näet antaneet runsaita lahjoja
kirkolle pahojen tekojensa sovitukseksi, ja sillä tavoin ostetun
sovinnon ja anteeksiannon toivo vähensi heidän pelkoaan. Ja vaikka tämä
lohdutus verrattuna siihen mielenrauhaan, joka syntyy todellisesta
katumuksesta, vain oli samantapaista kuin opiumista johtuva huume
luonnollisen, terveen unen rinnalla, niin oli semmoinenkin sieluntila
kuitenkin mieluisampi kuin viimeisellä elontunnilla eloon herätetyn
omantunnon ahdistus. Mutta Front-de-Boeuf oli ollut kova ja ahne mies,
kaikista hänen paheistaan oli rahanhimo ollut kiihkein. Hän ei ollut
koskaan välittänyt ostaa itselleen kirkon anteeksiantoa ja synninpäästöä
rahalla tai maatiloilla. Ja erehtyipä temppeliherra, jonka jumalattomuus
kävi toiseen suuntaan, väittäessään, ettei Front-de-Boeuf voinut millään
tekosyyllä puolustaa uskottomuuttaan ja kirkon halveksimistaan. Sillä
paronimme olisi sanonut syyksi sen, että kirkko piti tavaransa kovin
kalliissa hinnassa, että myytävänä oleva synninpäästö oli saatavana vain
suuresta summasta ja että Front-de-Boeuf mieluummin oli ilman kirkon
parantavia lääkkeitä kuin olisi suostunut tyydyttämään lääkärin
liikanaisia vaatimuksia.
Mutta nyt oli tullut se hetki, jolloin maailma kaikkine tavaroineen
alkoi kadota näkymättömäksi hänen silmäinsä edestä, ja silloin tyly
paroni, vaikka hänen sydämensä oli myllynkiveä kovempi, silmäsi vavisten
lähestyvän iankaikkisuuden loppumattomaan pimeyteen. Sairaan ruumiin
kuuma levottomuus enensi vielä mielen rauhattomuutta ja tuskaa. Hänen
sielussansa taistelivat nämä äsken heränneet kauhuntunteet hänen
juurtuneen ja paatuneen kovuutensa kanssa. Se oli hirvittävää taistelua,
jonka vertaa ei muualla nähdä kuin kirottujen kadotuksessa, missä
vallitsee valitus ilman toivoa, omantunnon vaivat ilman katumusta, ja
missä kärsittävän, julman tuskan lisänä vielä on tieto siitä, että tuska
ei ikänä voi loppua, eipä edes huojentuakaan.
»Missä ne pappi-lurjukset nyt ovatkaan», ärjäisi paroni, »jotka vaativat
hengellisestä narripelistänsä niin kalliin maksun? -- Missä ovat nyt nuo
paljasjalkaiset karmeliittimunkit, joille vanha Front-de-Boeuf perusti
Pyhän Annan luostarin ryöstäen minulta, lailliselta perilliseltänsä,
monta tynnyrinalaa kaunista niittyä ja monta lihavaa peltoa ja
laidunmaata? Missä ne nälkäiset koirat nyt ovat?... Luultavasti
viilettämässä olutta kurkkuunsa tai jonkun kurjan talonpojan vuoteen
ääressä tekemässä silmänkääntäjäntemppujansa! Mutta minut -- heidän
luostarinsa perustajan pojan -- minut, jonka puolesta he, sen lahjan
saadaksensa, sitoutuivat joka päivä rukoilemaan, minut nuo
kiittämättömät konnat jättävät kuolemaan ripittämättä ja voitelematta,
aivan niinkuin koditon koira saa oikaista koipensa kylän yhteismaalla!
-- Käskekää temppeliherra tänne -- onhan hänkin jonkinlainen pappi ja
osannee jotakin tehdä. -- Mutta ei! Yhtä hyvin voisin ottaa itse pirun
rippi-isäkseni kuin Brian de Bois-Guilbertin, joka ei välitä mitään
taivaasta eikä helvetistä. -- Olenpa kuullut muutamien vanhojen miesten
puhuvan rukoilemisesta -- rukoilemisesta omalla suullaan ja omin sanoin.
Sitä varten ei tarvitse lahjoa eikä imarrella kavalaa pappia. Mutta minä
-- minä en uskalla!»
»Onko tämä todellakin Reginald Front-de-Boeuf», kuului karhea, kimakka
ääni aivan hänen vuoteensa vierestä, »joka tunnustaa olevan jotakin,
mitä ei edes hänkään uskalla tehdä!»
Kuullessaan puheensa näin kummallisesti keskeytettävän Front-de-Boeuf,
jonka hermot pahan omantunnon ja taudin vaikutuksesta olivat peräti
ärtyneet, luuli jonkin hornan hengen puhuvan. Semmoisiahan tuon ajan
taikauskoiset ihmiset luulivat käyvän häiritsemässä kuolemaisillaan
olevien ajatuksia, jotta he eivät voisi ajatella kaikkea sitä, mistä
heidän iankaikkinen autuutensa riippui. Front-de-Boeuf vavahti ja
vetäytyi seinään kiinni; mutta pian hän jälleen rohkaisi mielensä
entiseen lujuuteen ja huusi: »Ken siellä? -- Kuka sinä olet, joka
uskallat matkia sanojani, -- äänellä, joka kuulostaa yövariksen
raakumiselta? -- Tule vuoteeni ääreen, jotta voin nähdä sinut!»
»Olen sinun paha henkesi, Reginald Front-de-Boeuf», vastasi ääni.
»Tule sitten likemmäksi, jotta saan nähdä sinut ruumiillisessa hahmossa,
jos todella olet perkele», sanoi taas kuoleva ritari; »älä luulekaan,
että sinun näköäsi säikähtäisin. Jos vain voisin otella kaksin käsin
näiden salamörköjen kanssa, jotka ympärilläni väijyvät, kuten olen
maallisten vaarojen kanssa otellut, niin eipä saisi taivas eikä helvetti
syytä kehua minun peräytyvän taistelusta. Sen vannon kautta iankaikkisen
pimeyden!»
»Muistele syntejäsi, Reginald Front-de-Boeuf», sanoi tuo sama ääni,
jolla oli melkein yliluonnollinen kaiku, »muistele kaikkia toimittamiasi
murhatekoja, ryöstöjä, kapinoita! -- Kuka yllytti irstasmielistä Juhanaa
sotaan hänen harmaapäistä isäänsä vastaan, -- ja nyt hänen jalomielistä
veljeänsä vastaan?»
»Olitpa pappi, perkele, piru tai mikä lienetkin», tärähdytti
Front-de-Boeuf vastaan, »mutta nytpä valehtelet aivan! -- En minä
yllyttänyt Juhanaa kapinaan, en ainakaan minä yksin; siinä työssä oli
mukana viisikymmentä muutakin ritaria ja paronia, parhaat
Keski-Englannin aatelisherroista -- parempia ei ole missään peistä
kantavien urhojen parissa. Pitääkö minun yksin vastata siitä teosta,
jossa meitä oli viisikymmentä osallisena? -- Petollinen perkele, en
sinua pelkää! Lähde matkoihisi äläkä kiusaa minua enää tällä vuoteellani
-- anna minun kuolla rauhassa, jos lienet maallinen olento -- ja perkele
jos olet, niin ei aikasi ole vielä tullut.»
»Rauhassa en anna sinun kuolla», lausui ääni, »kuolemaa tehdessäsikin
sinun pitää muistella murhatekojasi -- muistella niitä huokauksia, joita
tämä linna on kuullut -- muistella niitä veriä, joilla sen lattiat ovat
tahratut!»
»En säikähdy voimattomasta vihastasi», virkkoi Front-de-Boeuf
purskahtaen väkinäiseen, julmaan nauruun. -- »Kiitostahan minä ansaitsen
siitä, kun kidutin tuota uskotonta juutalaiskoiraa. Vai miksi sitten
pidetään niitä ritareita pyhinä miehinä, jotka tahraavat kätensä
saraseenien verellä? Ja kaikki saksilaiset sikopaimenet, jotka olen
aikoinani tappanut, olivat minun kansani, minun kuninkaani ja minun
sukuni vihollisia. -- Hohoo! Näethän, ettei rautapaidassani ole
pienintäkään rakoa, josta pääsisit sisälle minua pistämään. -- Joko
pakenit? Joko vaikenit?»
»En, sinä kurja isänmurhaaja!» vastasi ääni. »Muista isääsi! Muista
hänen kuolemaansa! Muista pitosalia, jonka lattialle hänen verensä
valahti -- ja muista, että hänen oman poikansa käsi sen vuodatti!»
»Haa!» huudahti paroni oltuaan kauan aikaa ääneti, »jos sinä sen tiedät,
niin olet todellakin itse pahuuden isä, ja olet todella kaikkitietävä,
niinkuin munkit sanovat! Tuon salaisuuden luulin kätketyksi minun ja
erään toisen ihmisen tietoon -- sen kurjan, joka minua yllytti siihen
hirmutekoon ja auttoi sitä toimeenpannessani. -- Pois, pois, perkele,
hae tänne tuo saksilainen noita-akka, Ulrika; hän yksin on voinut kertoa
sinulle, mitä minä ja hän yksin olemme nähneet. Mene, sanon minä, hänen
luoksensa, joka pesi haavat ja ojensi ruumiin ja laittoi kaikki niin,
jotta murhattu näytti kuolleen itsestään ja luonnollisella tavalla. Mene
hänen luoksensa; hän se on ollut yllyttäjäni, kirottu kiusaajani ja
vielä enemmän kirottu palkitsijani -- anna hänenkin maistaa samassa
määrässä kuin minun näitä tuskia, jotka ovat helvetin esimakua!»
»Hän jo maistaakin niitä», virkkoi Ulrika astuen Front-de-Boeufin
vuoteen eteen. »Hän on jo kauan juonut samasta maljasta, ja sitä
makeammalta sen katkeruus nyt maistuu hänestä, kun hän näkee, että
sinunkin täytyy siitä saada osasi. -- Älä kiristä hampaitasi Reginald
Front-de-Boeuf -- älä vääntele silmiäsi -- älä pudista nyrkkiäsi ja
uhkaile minua! Aikaisemmin olisit sinäkin, niinkuin kuuluisa esi-isäsi,
joka siitä teostaan sai sukunimensä, voinut yhdellä nyrkiniskulla lyödä
puhki härän kallon; mutta nyt sinun kätesi on rauennut ja on yhtä
voimaton kuin minunkin.»
»Kurja, verenhimoinen noita-akka!» vastasi Front-de-Boeuf; »inhoittava
tarhapöllö! Sinäkö siis tässä riemuitset turmiosta, jonka
toteuttamisessa olit osallinen?»
»Niin, Reginald Front-de-Boeuf», virkkoi akka. »Ulrika minä olen! --
Murhatun Torquil Wolfgangerin tytär! -- Hänen teloitettujen poikiensa
sisar! -- Minä se nyt vaadin sinulta ja isäsi huoneelta takaisin omaa
isääni ja sukuani, kunniatani ja kuntoani -- kaikkea sitä, minkä
Front-de-Boeufit ovat minulta ryöstäneet! -- Muista kaikkia pahoja
tekoja, joita minulle olette tehneet, ja kiellä sanani, jollen puhu
totta. Sinä olet ollut minun paha henkeni, ja samaa tahdon nyt olla
sinulle -- tahdon kiusata sinua kuolemanhetkeesi asti.»
»Inhoittava noita-akka», huusi Front-de-Boeuf, »sitä hetkeä et saa
koskaan nähdä. -- Hoi, Giles, Klemetti ja Eustakius -- Mauri ja Tapani!
Siepatkaa tämä kirottu noita-akka kiinni ja viskatkaa hänet
päinpäätimyksin alas muurilta -- hän on kavaltanut meidät saksilaisille!
-- Mauri ja Klemetti, hoi! Senkin petturit ja lurjukset, missä te
nahjustelette?»
»Kutsu vain, huutele heitä, urhoollinen paroni», ärsytteli ämmä julmalla
ivan-irvistyksellä; »kutsu palvelijoita luoksesi ja uhkaa piiskaa ja
vankeutta jokaiselle, ken viipyy. -- Mutta tiedäkin, mahtava herra», hän
jatkoi yht'äkkiä muuttaen ääntänsä, »että heiltä et saa vastausta etkä
apua. Kuuntele tuota hirveätä melua», -- uudestaan alkaneen taistelun
melske kuului nyt kauhistavan kovana muureilta -- »tuo sotahuuto
ennustaa sukusi häviötä. Front-de-Boeufin vallan rakennus, joka oli
viattomain verellä kokoonmuurattu, horjuu jo perustuksillaan, ja
halvimmat viholliset sen kaatavat! Saksilaiset -- kuule, Reginald! --
poljetut saksilaisraukat ne nyt ahdistavat rynnäköllä linnasi muuria!
Miksi makaat tässä niinkuin juoksusta uupunut emohirvi, kun saksilainen
jo alkaa päästä sisään?»
»Jumalat ja perkeleet!» karjaisi haavoitettu ritari. »Voi, olisipa
minulla edes hetkeksikin niin paljon voimaa, että jaksaisin ryömiä alas
tuonne kahakkaan ja saisin kuolla, kuten ritarin sopii!»
»Älä ajattelekaan semmoista, uljas urho», kiusoitteli ämmä. »Et sinä saa
kuolla soturin kuolemaa, vaan kuolet niinkuin kettu luolaansa, kun
talonpojat ovat sytyttäneet sammalikon sen ympäriltä.»
»Vimmattu velho, nyt valehtelet», huusi Front-de-Boeuf. »Mieheni pitävät
urhoollisesti puoliansa -- muurini ovat vahvat ja korkeat --
sotakumppanini eivät pelkää, vaikka tulisi koko armeija saksilaisia ja
itse Hengist ja Horsa niiden etunenässä! Kuulehan, kuinka temppeliherran
ja vapaajoukkolaisten sotahuudot kaikuvat melskeen keskeltä! Ja kun me
voitettuamme sytytämme riemukokon palamaan, niin on se polttava sinut
poroksi, luinesi, päivinesi. Ja minä saan vielä elävin korvin kuulla sen
sanoman, että sinä olet maallisen tulen kautta mennyt helvetin tuleen,
josta ei ole koskaan laskettu maailmaan pahempaa pirua kuin sinä.»
»Usko vain sellaista, jos tahdot», vastasi Ulrika, »kunnes näet, että
uskosi on pettänyt. -- Mutta ei!» keskeytti hän puheensa, »sinä saat
juuri nyt kuulla kohtalosi, jota et voi välttää oman voimasi, väkesi tai
uljuutesi ponnistuksella ja jonka yksistään tämä heikko, kuivettunut
käsi on sinulle valmistanut. Huomaatko tuota paksua, tukehduttavaa
savua, joka alkaa tupruilla mustina pilvinä sisään tähän kamariin?
Luulitko sen olevan vain pimenevän näkösi hämärtelyä? Luulitko, että
vain heikkenevä hengityksesi ahdistaa rintaasi? -- Ei, Front-de-Boeuf,
tuo savu tulee toisesta syystä. Muistatko halkopinoja, jotka ovat
talletettuina tämän kamarin alle?»
»Akka!» huusi ritari hirmustuneena, »oletko sytyttänyt ne puut? Jumala
auttakoon -- niin olet tehnyt, ja linna on ilmitulessa!»
»Pian se ainakin on ilmitulessa», virkkoi Ulrika peloittavan
huolettomasti. »Ja pian nostan merkin liehumaan kehoitukseksi
piirittäjille, että he ankaralla rynnäköllä estäisivät piiritettyjä
pääsemästä tulta sammuttamaan. -- Hyvästi nyt, Front-de-Boeuf! Tulkoot
Mista, Skogula ja Zernebock, vanhain saksilaisten jumalat -- tai
perkeleet, kuten papit nykyjään heitä nimittävät -- lohduttamaan sinua
kuolinvuoteellasi, kun Ulrika nyt jättää sinut. Mutta tiedä myös --
kenties se on oleva sinulle joksikin iloksi -- että Ulrikakin on menossa
samoille pimeyden rannoille kuin sinä. Hän tahtoo sielläkin olla
osallisena sinun rangaistuksestasi, niinkuin hän täällä ylhäällä on
ottanut osaa pahoihin tekoihisi. Ja nyt, isänmurhaaja, hyvästi! Soisin,
että jokaisella kivellä tässä huoneen kupulaessa olisi kieli ja että ne
yhä vain huutaisivat sitä sanaa korviisi!»
Näin manattuaan vaimovanhus lähti tiehensä. Front-de-Boeuf kuuli raskaan
avaimen narahduksen, kun Ulrika lukitsi kaksin kerroin oven jäljestään
riistäen siten kuolevalta viimeisenkin pelastuksen toivon. Tuskansa
vimmassa Front-de-Boeuf rupesi taas huutamaan palvelijoitaan ja
liittolaisiaan: »Tapani ja Mauri -- avuksi! -- -- Auttakaa, jalo
Bois-Guilbert ja uljas de Bracy! Front-de-Boeuf teitä kutsuu! --
Kuuletteko, herranne kutsuu, te petturipalvelijat! -- Teidän
liittoveljenne, teidän asetoverinne kutsuu, te uskottomat, valapattoiset
ritarit! -- Sattukoot kaikki kiroukset, joita petturi ansaitsee, teidän
päähänne, jos jätätte minut tällä kurjalla tavalla kuolemaan! -- He
eivät kuule minua -- he eivät voi kuulla minua -- ääneni katoo tappelun
melskeeseen. Savu sakenee sakenemistaan -- tuli on sytyttänyt lattian.
-- Voi, kunpa saisin vielä edes yhden ainoan kerran vetää rintaani
taivaan puhdasta ilmaa, olipa sen hintana sitten vaikka äkillinen
kuolema!» Ja tuskansa hurjassa vimmassa tuo kurja mies rupesi nyt
vuoroin yhtymään sotahuutoihin, vuoroin kiroilemaan itseään, koko
ihmiskuntaa ja itse Jumalaakin. -- »Punainen tuli pilkoittaa jo paksun
savun lävitse!» hän huusi; »perkele marssii vastaani, kantaen edessään
kirotun pesänsä tulista lippua. -- Pois täältä, paha henki! En tahdo
yksin lähteä kanssasi, jollet vie myös tovereitani samalla. Kaikki ovat
sinun omasi, jotka tässä linnassa asuvat. Luuletko, että Front-de-Boeuf
suostuu yksinänsä tulemaan? Ei -- myöskin jumalaton temppeliherra -- ja
irstainen de Bracy -- ja tuo ilkeä, verenhimoinen portto Ulrika -- ja
kaikki miehet, jotka ovat olleet osallisina vehkeissäni -- ja myöskin
saksilaiskoirat sekä kirotut juutalaiset, jotka istuvat linnassa vankina
-- kaikkien niiden pitää lähteä minun kanssani. -- Mokomata matkuetta ei
nähdäkään joka päivä helvetin tiellä! Ha, ha, haa!» hän nauroi hullussa
vimmassansa, niin että seinät kajahtivat. -- »Kuka siellä nauroi?» hän
huusi nyt muuttuneella äänellä, sillä taistelun melskekään ei voinut
estää häntä kuulemasta oman höperön naurunsa kaikua. »Kuka siellä
nauroi? -- Ulrika, sinäkö se olit? -- Puhu, sinä noita-akka, niin annan
sinulle anteeksi -- sillä ei kukaan muu paitsi sinä tai jokin helvetin
henki olisi voinut nauraa tällä hetkellä. Pois -- pois...»
Mutta synnillistä olisi, jos jatkaisimme kauemmin tätä kuvausta
jumalanpilkkaajan ja isänmurhaajan kuolinkamppailusta.