Lakinsa joka valtakunnall' on:
kuningaskunnill' asetukset, säännöt;
vapauskirjansa on kaupungeilla;
ja metsäsissitkin ne keskenään
jotakin järjestystä noudattavat.
Siit' ajast' asti, konsa Aatami
tuon esiliinan vihreäisen keksi,
ei ihmisiä missään ole nähty
yhdessä asumassa, ellei siinä heillä
samalla laki ole sitehenä.
_Vanha näytelmä_.
Aamu koitti jälleen paistaen tammimetsän lakeiden kautta. Viheriät
lehvät kiilsivät kastehelmissä. Emähirvi kuljetti vasansa yökätköstä
korkean sanajalkaruohiston siimeksestä aukeammille paikoille. Eikä ollut
ampujaa missään väijymässä komeata uroshirveä, joka astui sarvipäisen
perheensä etunenässä.
Metsäsissit olivat kaikki koolla käräjäpuunsa ympärillä
Sarvasmäki-metsässä. Sillä paikalla he olivat yönsäkin viettäneet,
virkistäen itseänsä piirityksen vaivojen jälkeen, mitkä viinillä, mitkä
unella. Monet myös kertoivat tai kuuntelivat kertomuksia päivän
tapahtumista tai tekivät laskelmiaan saaliskasoista, jotka voitto oli
tuottanut päällikön käsiin kaikkien kesken jaettaviksi.
Saalista oli todellakin sangen runsaasti. Vaikka tulipalo oli paljon
hävittänyt, saatiin kuitenkin kosolta hopea-astioita, kalliita
sotavaruksia sekä koreita vaatteita pelastetuksi. Sillä sissit olivat
olleet hyvin rohkeat pelastustoimessaan; missä semmoinen saalis oli
tarjona, siinä ei suurinkaan vaara voinut heitä pidättää. Sittenkään ei
kukaan ollut ottanut pienintäkään esinettä omakseen, vaan kaikki oli
tuotu yhteiseen kasaan päällikön jaettavaksi. Niin ankara oli
keskinäisen lain kunnioitus heillä.
Kokouspaikka oli vanhan tammen juurella. Se ei kuitenkaan ollut sama
kohta, minne Locksley kerran ennen oli vienyt Gurthin ja Wamban. Nyt
oltiin vajaan puolen virstan päässä hävitetystä Torquilstonen linnasta,
keskellä ympyriäistä metsälakeutta. Siinä istui Locksley nyt
turveistuimellaan, joka oli laitettu jättiläistammen monihaaraisten
oksien suojaan; hänen seuraajansa seisoivat kaikki ympärillä. Hän
viittasi Mustaa ritaria istumaan hänen oikealle ja Cedrikiä vasemmalle
puolelleen.
»Älkää panko pahaksenne, jalot herrat», sanoi hän, »mutta näillä
saloilla minä olen hallitsija -- tässä on minun valtakuntani, ja näistä
metsäläisalamaisistani ei kukaan tottelisi valtaani, jos luovuttaisin
kertaakaan valtakuntani rajojen sisäpuolella ollessani kunniasijan
jollekulle toiselle kuolevaiselle. -- Mutta, veikkoset, onko teistä
kukaan nähnyt sotapappiamme? Missä kaljupää munkkini on? Kristittyjen
miesten kesken on parasta alkaa messulla ahkera päivätyö.» Mutta kukaan
ei ollut nähnyt Copmanhurstin erakkoa. -- »No, meitä taivaan pyhät
varjelkoot!» virkkoi sissipäällikkö, »pelkäänpä, että iloinen pappimme
on viipynyt liian kauan viiniankkurin ääressä. Kuka hänet viimeksi on
nähnyt senjälkeen kuin linna joutui käsiimme?»
»Minä», vastasi mylläri, »näin hänen häärivän kellarinovella. Hän
vannoskeli kaikkien allakan pyhimysten nimessä menevänsä maistamaan
Front-de-Boeufin gascognelaisia viinejä.»
»No sitten suokoon Jumala», virkkoi päällikkö, »ettei hän olisi ottanut
liian syviä siemauksia ja jäänyt sortuvan linnan raunioitten alle.
--Ylös, mylläri, ota kanssasi joukko miehiä ja lähde haeskelemaan siitä
paikasta, missä hänet viimeksi näit. Ottakaa vettä vallihaudasta ja
kastelkaa kuumia raunioita. Jokaisen kiven tahdon vääntää ylös,
ennenkuin jätän sinne kaljupään munkkini.»
Suuri miesjoukko riensi heti käskettyyn toimeen, vaikka kaikille niin
mieluisan jaon juuri piti alkaa. Siitä näkyi, kuinka kalliina sissit
pitivät hengellisen isänsä henkeä.
»Sillä välin alkakaamme me muut tämänaamuinen toimituksemme», sanoi
Locksley; »sillä kohta kun tieto uljaasta urotyöstämme leviää, lähtevät
de Bracyn, Malvoisinin sekä muiden Front-de-Boeufin liittolaisten joukot
liikkeelle meitä saalistamaan, ja silloin taitaisi henki-kullallemme
olla hyödyllisempää, että ennätämme siirtyä täältä vähän syrjemmäksi.
--Jalo Cedrik», hän jatkoi kääntyen saksilaisen puoleen, »saalis on
jaettu kahteen osaan. Valitkaa niistä kumman tahdotte palkinnoksi omille
miehillenne, jotka olivat tässä työssä meidän apunamme.»
»Urhea jousimies», sanoi Cedrik, »suru rasittaa minun sydäntäni.
Coningsburghin jalo Athelstan on kuollut -- pyhän Tunnustajan suvun
viimeinen jälkeläinen! Hänen kanssaan on minulta kadonnut kaikki toivo,
joka ei ikinä palaja! Hänen verensä on sammuttanut kipinän, jota ei
mikään ihmisen hengähdys enää saa uudestaan viritetyksi. Väkeni odottaa
vain tuloani kuljettaaksensa Athelstanin kalliin ruumiin viimeiseen
lepopaikkaan. Rowena-neiti haluaa palata Rotherwoodiin, ja hänellä pitää
olla vahva saattojoukko kanssansa. Olisin sen vuoksi jo aikaa sitten
lähtenyt täältä. Viipymiseen ei ole suinkaan ollut syynä se, että olisin
tahtonut osaa saaliista -- siitä en minä eikä kukaan miehistäni ota
ropoakaan, niin totta kuin luotan Jumalan ja pyhän Witholdin apuun!
--Viivyin vain saadakseni vielä lausua sulimmat kiitokset sinulle sekä
uljaille jousimiehillesi siitä, että pelastitte meidän henkemme ja
kunniamme.»
»Kaikkia vielä», virkkoi sissipäällikkö; »puolet vain, jos sitäkään, on
tässä työssä meidän ansiotamme. Ottakaa saaliista sen verran, että
voitte palkita omia miehiänne sekä naapureitanne.»
»Heitä voin palkita omillakin varoillani, ne siihen kyllä riittävät»,
vastasi Cedrik.
»Ja useimmat meidän miehistämme», pisti Wamba väliin, »taisivat olla
niin viisaita, että korjasivat itse palkintonsa. Eivät he täältä
suinkaan lähde tyhjin taskuin. Emme kaikki käy narrinvaatteissa.»
»Se olkoon heille mielellään suotu», sanoi Locksley; »meidän lakimme ei
sido muita paitsi meitä itseämme.»
»Mutta sinä, poika parkani», virkkoi Cedrik kääntyen narrin puoleen ja
syleillen häntä, »mitä voin antaa palkinnoksi sinulle, joka pelkäämättä
antauduit vangiksi ja hengenvaaraan minun tähteni? Narri oli minulle
uskollinen silloin, kun kaikki muut olivat hylänneet minut!»
Kyynel kiilsi karkeatapaisen taanin silmässä -- semmoista liikutuksen
merkkiä ei edes Athelstanin kuolokaan ollut puristanut hänen silmistään.
Mutta orjan puoleksi vaistomaisessa uskollisuudessa oli jotakin, mikä
vaikutti Cedrikin sydämeen syvemmin kuin itse suru.
»Ehei», sanoi narri irroittautuen isäntänsä syleilystä, »jos palkitsette
apuni silmävedellänne, niin narrin täytyy seuran vuoksi ruveta itsekin
itkemään, ja kenenkä tehtäväksi sitten narritteleminen jäisi? -- Mutta,
kuulehan, eno, jos todella tahdot tehdä minulle mielihyvän, niin anna
anteeksi leikkikumppanilleni Gurthille, joka varasti sinulta yhden
viikon palveluksen palvellaksensa sinun poikaasi.»
»Anteeksiko pyydät hänelle!» huusi Cedrik. »Minä tahdon antaa hänelle
anteeksi ja annanpa vielä palkinnonkin. Alas polvillesi, Gurth!»
--Sikopaimen töksähti kerkeästi polvilleen isäntänsä jalkojen juureen.
»Orjani ja omaisuuttani et tästä hetkestä ole enää oleva», lausui Cedrik
koskettaen häntä sauvallaan. »Vapaa mies olet nyt lain ja kansan edessä
kaupungista kaupunkiin, saloilla kuten kedoillakin. Tynnyrinalan maata
annan sinulle Walbrugham-tilaltani, itseni ja jälkeläisteni puolesta
sinulle ja jälkeläisillesi ikiajoiksi. Ja Jumalan kirous häneen, joka
sanoo tätä vastaan!»
Täten orjuudesta kirvoitettuna, vapaana miehenä ja talollisena Gurth
kavahti ylös jaloilleen ja hyppäsi kahdesti korkealle ilmaan.
»Seppä tänne viiloinensa!» hän huusi, »kaluamaan poikki orjanrenkaan
vapaan miehen kaulasta! Jalo herrani, kaksinkertaiseksi on voimani
kasvanut teidän lahjanne kautta, ja kahta uljaammin voin nyt taistella
teidän puolestanne! Vapaa henki asuu nyt rinnassani, -- toinen mies nyt
olen niin omissa kuin muidenkin ihmisten silmissä. -- Kuules, Fangs!»
jatkoi hän, kun hänen uskollinen koiransa nähdessään herransa niin
iloisena hyppäsi häntä kohti ja siten osoitti tahtovansa ottaa hänkin
osaa iloon, -- »tunnetko vielä isäntääsi?»
»Kyllä me Fangsin kanssa», tokaisi Wamba, »vielä tunnemme sinut, vaikka
meidän molempien täytyy edelleen pitää kahletta kaulassamme. Pikemmin
sinä mahtanet unhottaa sekä meidät että myös oman itsesi.»
»Totisesti olenkin silloin itseni unhottanut, jos unhotan sinut, kunnon
kumppanini», virkkoi Gurth, »ja jos vapaus sinulle olisi hyödyllinen,
niin tottapa herra sen sinullekin soisi.»
»Ei», sanoi Wamba, »älä luulekaan, että kadehdin onneasi,
Gurth-veikkoseni. Useinpa täytyy vapaan miehen lähteä tantereelle, mutta
orja saa aina istua hyvässä turvassa lämpimän takan ääressä. Kuinkas
Malmsburyn vanha viisas Oldhelm sanoikaan: -- 'Parempi narrina pidoissa
kuin viisaana surman suussa'.»
Nyt kuului hevoskavioiden kopinaa, ja Rowena-neiti ratsasti näkyviin;
hänen jäljessään oli useita ratsumiehiä ja kokonainen parvi jalkaväkeä,
jotka emäntänsä pelastuksesta riemuiten iloisesti heiluttelivat
keihäitään ja kalistelivat pertuskoitansa. Rowena itse istuen komeissa
vaatteissa mustanhallavan ratsun selässä näytti taas yhtä
majesteetilliselta kuin ennen; poskien tavaton kalpeus vain ilmaisi
kestettyjä tuskia. Hänen suloiset kasvonsa kuvastivat surua, mutta surun
alta paistoi myös harrasta kiitollisuutta pelastuksen johdosta sekä
uudestaan vironnutta tulevaisuudentoivoa. Hän tiesi Ivanhoen olevan
hyvässä turvassa, ja hän tiesi Athelstanin kuolleeksi. Edellinen tieto
täytti hänen sydämensä mitä hartaimmalla ilolla, -- toisesta tosiasiasta
hän ei tosin voinut iloitakaan, mutta sittenkään ei kukaan voine
paheksua, että hänestä tuntui elämä äärettömän paljon helpommalta. Sillä
nythän ei enää voinut olla puhettakaan tuosta hänen inhoamastaan
naimiskaupasta, -- ainoasta asiasta, jolla hänen kasvatusisänsä Cedrik
koskaan oli hänen mieltään pahoittanut.
Kun Rowenan ratsu läheni Locksleyn istuinpaikkaa, niin sissipäällikkö
kaikkine miehineen nousi seisomaan totellen luonnollista kohteliaisuuden
tunnettaan. Neidon posket lensivät punaisiksi; hän viittasi kohteliaasti
kädellään ja kumartui satulassaan niin syvään, että hänen ihanat
kiharansa hetkeksi sekaantuivat ratsun liehuvaan harjaan, ja lausui
harvoin, mutta valituin sanoin kiitoksensa Locksleylle sekä muille
vapauttajilleen. -- »Jumala siunatkoon teitä, uljaat miehet», näin
lopetti hän puheensa, »Jumala ja Pyhä Neitsyt siunatkoot ja palkitkoot
teitä, kun niin uljaasti panitte henkenne alttiiksi sorrettujen
puolesta! Jos kuka ikänä teistä joskus tuntee itsensä nälkäiseksi, niin
muistakaa, että Rowenalta saatte ruokaa. Janoonne on hänellä monta
tynnyrillistä viiniä ja ruskeaa olutta. Ja jos normannilaiset
karkoittaisivat teidät näiltä saloilta, niin Rowenalla on omat salonsa,
joissa hänen uljaat pelastajansa saavat metsästellä mielin määrin ilman,
että on metsänvartijaa kysymässä, kenenkä nuoli on sarvaan kaatanut.»
»Kiitos ja kunnia teille, jalo neito», vastasi Locksley, »niin omasta
kuin kumppanieni puolesta. Mutta jo se seikka, että saimme teidät
pelastetuksi, on itsessään kylliksi suuri palkinto. Me sinisen salon
vapaat kuljeksijat teemme monta hurjaa tekoa, mutta Rowena-valtiattaren
pelastus luettaneen kenties syntiemme lievitykseksi.»
Rowena kumarsi vielä kerran ja käänsi sitten hevosensa lähtöön. Mutta
hänen täytyi viipyä vielä sen aikaa, kun Cedrik otti jäähyväiset, ja
siten sattui, että hän ympärilleen katsoessansa huomasi de Bracyn olevan
aivan lähellä. Vangittu ritari seisoi puun juurella syvissä
mietteissään, käsivarret ristissä rinnalla; Rowena toivoi siis hänen
huomaamattansa voivansa kulkea ohitse. Mutta de Bracy sattui kuitenkin
luomaan silmänsä ylös. Häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoillensa,
kun hän huomasi neidon. Hetkisen aikaa hän näytti epäilevän, mutta astui
sitten lähemmäksi, tarttui hevosen suitsiin ja laskeutui toiselle
polvelleen.
»Tahtoisiko Rowena-neiti luoda silmänsä vangiksi joutuneeseen ritariin
-- häväistyyn soturiin?»
»Herra ritari», vastasi Rowena, »ainoastaan onnistuminen senlaatuisessa
yrityksessä kuin teidän olisi ollut häpeäksi, mutta ei suinkaan hankkeen
tyhjäksi meneminen.»
»Voiton pitäisi pehmentää sydämiä», virkkoi de Bracy; »pyytäisin vain
Rowena-neidiltä anteeksi väkivaltaista tekoa, johon kovaonninen intohimo
yllytti minut, ja lupaan, että te pian saatte kuulla de Bracyn kykenevän
palvelemaan teitä jalommallakin tavalla.»
»Minä annan teille anteeksi», lausui Rowena, »niinkuin kristityn
sopii...»
»Toisin sanoen», ehätti Wamba väliin, »ettei hän annakaan anteeksi.»
»Mutta koskaan en voi antaa teille anteeksi kaikkea tätä kurjuutta ja
hävitystä, jonka teidän hulluutenne on aiheuttanut», jatkoi Rowena.
»Päästäkää irti kätenne neidon ohjaksista», tiuskaisi Cedrik, joka
samassa tuli paikalle. »Niin totta kuin aurinko paistaa tuolla
taivaalla, minun tekisi mieleni naulita sinut maahan heittopeitselläni,
jollei olisi häpeällistä koskea vankiin. Mutta muistakaa se, Mauri de
Bracy, kyllä nahkanne on vielä usein kirvelevä tämän konnantyönne
seurauksista.»
»Hätäkö on uhata aseetonta vankia», vastasi de Bracy. »Mutta kukapa on
koskaan nähnyt saksilaisessa ritarillisuuden kipinääkään.»
Näin sanottuaan hän astui pari askelta syrjemmäksi ja salli neidon
ratsastaa ohitse.
Cedrik oli ennen lähtöänsä erittäin kiittänyt Mustaa ritaria ja
hartaasti pyytänyt häntä tulemaan heidän kanssaan Rotherwoodiin.
»Tiedän kyllä», hän sanoi, »että te vaeltavat ritarit mieluummin
kannatte onneanne peitsen kärjessä ettekä välitä maista ja mannuista.
Mutta sodan onnetar on rakkaudessansa sangen vaihtelevainen, ja omaa
kotiliettä ikävöi joskus sellainenkin urho, joka on ottanut vaeltamisen
virakseen. Teillä, jalo ritari, on tästä lähtien aina tietty kotipaikka
Rotherwoodin tuvassa. Cedrikillä on siksi runsaasti varoja, että hän
helposti voi korvata, mitä kenties onni teiltä on ryöstänyt, ja kaikki
hänen varansa ovat hänen pelastajallensa tarjona. Tulkaa siis
Rotherwoodiin, eikä vain vieraaksi, vaan pojakseni tai veljekseni!»
»Kelpo Cedrik», vastasi ritari, »siinä on jo minulle runsaasti
palkintoa, kun teistä opin tuntemaan saksilaista mieskuntoa.
Rotherwoodiin minä lupaan tulla, kelpo saksilais-ystäväni, ja tulen ehkä
piankin. Tätä nykyä tärkeät toimet kuitenkin estävät minua heti
noudattamasta kutsuanne; mutta kun tulen, niin kenties anon teiltä
palkintoa, joka on paneva teidän jalomielisyytenne äärimmäiselle
koetukselle.»
»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan», vakuutti Cedrik lyöden kätensä
Mustan ritarin hansikoituun kämmeneen, »se on jo myönnetty, vaikka se
veisi puolen omaisuuttani.»
»Älkää niin arvelematta antako sanaanne», nauroi Musta ritari; »mutta
onpa minulla nyt sentään hyvä toivo saavuttaa suostumuksenne. Siihen
asti jääkää nyt hyvästi!»
»Sen tahtoisin vain lisätä», jatkoi saksilainen, »että jalon Athelstanin
maahanpanijaisten aikana aion oleskella Coningsburghin linnassa. Sen
salit ovat avoinna kaikille, jotka haluavat tulla peijaispitoihin. Ja,
sen sanon kaatuneen herran äidin, Editha-rouvan nimessä, ne ovat aina
auki hänelle, joka taisteli niin urhoollisesti vaikka menestyksettä
pelastaaksensa Athelstanin normannilaiskahleista ja normannilaismiekan
alta.»
»Aivan niin», tokaisi Wamba, joka jälleen oli ruvennut vanhaan virkaansa
ja seisoi Cedrikin vieressä, »kelpo ruokaa siellä saadaankin. Paha vain,
ettei jalo Athelstan voi itse olla osallisena peijaispidoissaan. Mutta
hän», jatkoi narri luoden vakavana silmänsä taivaaseen päin, »syö nyt
aamiaistaan paratiisissa, ja epäilemättä ei hän sielläkään hyljeksi
jumalanviljaa.»
»Ole vaiti ja sui siitä matkaasi!» ärähti Cedrik, joka ei kuitenkaan
voinut ottaa täydellä todella suuttuakseen narrin sopimattomasta
pilapuheesta muistaessaan tämän eilispäiväistä alttiutta. Rowena ojensi
kohteliaasti kätensä jäähyvästiksi Mustalle ritarille, saksilainen
heitti hänet »Jumalan haltuun» ja he lähtivät matkaamaan avaraa
metsänlakeutta myöten.
Heidän juuri poistuttuaan näyttämöltä tuli metsiköstä hengellinen
saattojoukko poistuen samaan suuntaan kuin Rowena ja hänen
matkakumppaninsa olivat menneet. Läheisen luostarin munkit olivat
runsaan ruumisrahan toivossa tulleet saattamaan paaria, jolla
Athelstanin alustalaiset kantoivat isäntä-vainajaansa. Kantajat astuivat
hitaasti ja surullisina edeltä, ja munkit seurasivat veisaten virsiä.
Ruumis oli vietävä Coningsburghin linnaan, Hengistin hautakammioon,
josta entisajan urhosta vainaja johti sukuperänsä. Suuri joukko hänen
alustalaisiaan oli kokoontunut tänne saatuaan tiedon isännän kuolemasta,
ja kaikki osoittivat -- ainakin ulkonaisesti -- surua ja kaipausta.
Taaskin nousivat metsäsissit seisaalleen kunnioittaakseen kuoleman
majesteettia samalla yksinkertaisella, luonnollisella kohteliaisuudella,
jota he äsken olivat osoittaneet kauneudelle. Munkkien hidas astunta ja
surullinen veisuu johdatti heidän mieleensä ne kumppanit, jotka
eilispäivän kahakassa olivat saaneet surmansa. Mutta joille elämä on
yhtenäistä vaaraa ja taistelua, ne eivät malta kauan ajatella tämmöisiä
asioita. Ennenkuin poistuvan ruumisvirren säveleet olivat kokonaan
hälvenneet kuulumasta, olivat sissit jo täydessä saaliinjakohommassa.
»Uljas ritari», virkkoi Locksley Mustalle ritarille, »ilman teidän hyvää
sydäntänne ja väkevää käsivarttanne meidän hankkeemme tuskin olisi
onnistunut. Suvaitkaa siis ottaa saaliista, mitä mielenne parhaiten
tekee muistoksi tästä meidän käräjäpuustamme.»
»Minä otan tarjouksesi vastaan», vastasi ritari, »yhtä hartaasti kuin se
tehtiinkin. Pyydän saada menetellä ritari Mauri de Bracyn suhteen miten
hyväksi katson.»
»Hän on sinun vankisi», virkkoi Locksley, »ja kiittäköön onneansa siitä!
Sillä muuten tuo sortaja olisi saanut riippua koristuksena tämän tammen
korkeimmassa oksassa, ja niin monta hänen vapaajoukostaan kuin olisimme
käsiimme saaneet, riippuisi terhoina hänen ympärillään. Mutta itsehän
sinä hänet vangitsit ja se pelastaa hänet, vaikka hän olisi tappanut
minun oman isäni.»
»De Bracy», lausui ritari, »sinä olet vapaa -- mene tiehesi. Hän, jonka
vangiksi jouduit, ei huoli kostaa entisiä pahantekojasi. Mutta varo
itseäsi tästä lähtien, ettei toiste käy pahemmin. -- Mauri de Bracy,
minä sanon: _varo itseäsi_!»
De Bracy kumarsi syvään ja äänettömästi aikoen lähteä tiehensä, kun
jousimiesten joukosta äkkipäätä nousi pilkka- ja kiroushuutoja. Ylpeä
ritari pysähtyi kuin naulattu, käännähti ympäri, laski käsivarret
ristiin rinnallensa, suoristi vartensa ja huusi uhmaavasta: »Vaiti,
haukkuvat koirat! Nyt te uskallatte luskuttaa, mutta tuonoin, kun hirvi
piti puoltansa, ei kukaan teistä avannut suutaan. -- De Bracy välittää
yhtä vähän teidän haukkumisistanne kuin kiitoksistanne. Pois luoliinne
ja lymypaikkoihinne, lainsuojattomat rosvot! Ja tukkikaa suunne, kun
kuulette ritarillista ja jaloa sanaa lausuttavan puolenkin penikulman
päässä teidän ketunkoloistanne.»
Tämä sopimattomalla ajalla lausuttu soimauspuhe olisi epäilemättä heti
saanut kokonaisen nuolituiskun vastaukseksi, jollei sissipäällikkö olisi
kiirehtinyt väliin ja kieltänyt kaiken väkivallan. Ritari otti nyt
hevosen, joita oli saatu koko joukko Front-de-Boeufin tallista ja seisoi
täällä täydesti satuloituina, muodostaen hyvinkin kallisarvoisen osan
saaliista. De Bracy hyppäsi ratsun selkään ja läksi täyttä neliä ajamaan
metsän kautta.
Kun tästä seikasta noussut suuri melu jälleen oli asettunut, otti
sissipäällikkö kaulastaan sen kalliin metsästystorven kantimineen, jonka
hän oli äskeisessä kilpa-ammunnassa saanut palkinnoksi.
»Jalo herra», lausui hän Mustalle ritarille, »jollette pidä halventavana
itsellenne käyttää tätä torvea, joka on ollut englantilaisen jousimiehen
oma, niin pyydän teitä ottamaan sen muistoksi uljaasta taistelustanne.
-- Ja jos te milloinkaan, niinkuin uljaalle ritarille usein sattuu,
joudutte pahaan ahdinkoon Trent- ja Teres-jokien välisillä saloilla,
niin puhaltakaa kolme sanaa[32] tällä torvella, kas näin: _Wa -- sa
--hoa!_ -- niin voipi hyvinkin sattua, että apua ja auttajia tulee aivan
kerkeästi.»
Näin sanottuaan hän puhalsi muutamaan kertaan neuvomansa sävelen, kunnes
ritari sanoi sen muistavansa.
»Suuri kiitos lahjastasi, uljas jousimies», virkkoi ritari, »ja parempaa
apua kuin sinun ja sinun miestesi antamaa en huolisi pahimmassakaan
pulassani.» Näin sanottuaan hänkin vuorostaan puhalsi torveen, niin että
metsä raikui.
»Hyvin ja selvään puhallettu!» sanoi jousimies; »olettepa te, hitto vie,
yhtä taitava metsästäjä kuin soturikin! -- Olette maar aikananne ollut
pahanlaatuinen sarvasten hävittäjä, arvaan mä. -- Pojat, muistakaa näitä
kolmea säveltä -- ne ovat Mustan ritarin kutsu. Ja jos joku teistä, tuon
toitotuksen kuultuansa, ei heti riennä apuun, niin hänet pieksän omalla
jousenjänteellänsä pois joukostamme.»
»Eläköön päällikkömme!» huusivat jousimiehet, »ja eläköön Musta ritari!
Me soisimme, että hän piankin tarvitsisi apuamme, jotta näkisi, kuinka
mielellämme tulemme hänen luokseen.»
Locksley ryhtyi nyt saaliinjakoon, jonka hän toimitti kiitettävän
tasapuolisesti. Kymmenes osa kaikesta erotettiin ensiksi; se oli
lahjoitettava kirkkoihin tai käytettävä muihin laupeudentöihin. Toinen
osa saaliista pantiin sitten yhteiseen rahastoon. Vieläkin yksi osa
määrättiin kaatuneitten toverien leskille ja lapsille tai messuiksi
niiden kuolleiden puolesta, joilta ei ollut jäänyt perhettä. Tähteet
jaettiin sissien kesken, kunkin arvon ja ansion mukaan; ja jos jostakin
seikasta nousi riitaa, niin päällikkö suurella viisaudella julisti
päätöksensä, johon ehdottomasti tyydyttiin. Musta ritari kummastui
suuresti nähdessänsä, että näiden lain hylkäämien miesten keskuudessa
vallitsi sittenkin näin säännöllinen ja oikea hallitus; ja kaikesta,
mitä hän näki, hän sai yhä paremman käsityksen päällikön viisaudesta
sekä kunnollisuudesta.
Jokainen otti nyt omansa, ja rahanvartija, neljän muun hartevan miehen
kera, vei johonkin piilopaikkaan yhteiseen kassaan tulevat rahat.
Ainoastaan kirkon omaksi määrätty osa vielä oli paikallansa.
»Toivoisinpa», virkkoi päällikkö, »piankin saavamme tietoja iloisesta
sotapapistamme. Häntä ei muuten koskaan tarvitse kauan kaivata, kun
ruoka on siunattava tai saalis jaettava, ja hän ottaa aina talteensa
onnistuneen valloituksemme kirkonkymmenykset. Luulenpa, että tämä hänen
virkansa on pelastanut hänet monesta kirkonrangaistuksesta, jonka
alaiseksi hän muuten olisi joutunut papille muuten luvattomilla
kujeillansa. Sitäpaitsi on eräs hänen pyhä veljensä minulla vankina
täällä lähettyvillä ja minä soisin erakkoni pian joutuvan, jotta asiat
tuon hengellisen herran kanssa tulisivat sopivalla tavalla sovituiksi.
-- Pelkäänpä pahoin, että paksu pappini on hukassa.»
»Se minuakin suuresti surettaisi», virkkoi Musta ritari, »sillä hän
salli minun viettää sangen iloisen yön majassansa. Menkäämme takaisin
linnan raunioille; kukaties siellä saamme hänestä jotakin tietoa.»
Heidän vielä näitä puhellessansa ilmaisi äkkiä jousimiesten kovaääninen
hurraaminen, että kaivattu mies olikin tulossa. Samaa iloista viestiä
julisti myös munkin oma karkea ääni, joka kuului kauan edeltäpäin,
ennenkuin hänen ruhonsa tuli näkyviin.
»Pois tieltä, iloiset veikkoset!» huusi munkki, »antakaa tilaa
hengelliselle isällenne ja hänen vangillensa. Hurratkaa vielä kerran!
--Minä tulen, kunnon päämieheni, niinkuin kotka, jolla on saalis
kynsissänsä.» -- Ja raivaten itselleen tietä nauraa hohottavan
miesjoukon läpi hän astui näkyviin majesteetillisen voitonriemun
merkeissä. Toisessa kädessä hänellä oli vahva pertuskansa, toisessa
aasinpäitset, jotka olivat sidotut Iisak Yorkilaisen kaulaan. Tällä
lailla voittoisa pappi hinasi perässänsä onnetonta juutalaista, joka oli
kovan tuskan ja pelon vallassa. Ja nyt munkki huusi: »Missä on
Allan-a-Dale, jotta hän sepittäisi uroteoistani muistovirren tai edes
pienen veisunkin! Pyhä Hermangild auttakoon, aina se suupaltti
viulunvinguttaja on piilossa, kun hänellä olisi tilaisuutta ylistää
miehuullista tekoa!»
»Kuulepas, kaljupää pappi», virkkoi päällikkö, »oletpa sinä, näen minä,
jo ennättänyt pitää viinimessua tänä aamuna, vaikka on vielä näin
aikainen. Pyhän Nikolauksen nimessä, sano, kenenkä tuot tuossa?»
»Se on miekkani ja peitseni voimalla voittamani vanki, jalo päällikkö»,
vastasi Copmanhurstin erakko, »tai oikeammin puhuen jouseni ja
pertuskani voimalla. Ja kuitenkin olen hengellisillä aseillani
vapauttanut hänet vielä pahemmasta vankeudesta. Puhu juutalainen -- enkö
ole pelastanut sinua saatanan vallasta? -- Etkö ole oppinut minulta
_credon_, isämeidän ja _Ave Marian_? -- Enkö ole kaiken yötä juonut
terveydeksesi ja selitellyt sinulle uskontomme salaisuuksia?»
»Jumalan rakkauden tähden!» huusi juutalaisparka, »eikö kukaan tahdo
pelastaa minua tämän hul ... tarkoitin sanoa ... pyhän miehen käsistä?»
»Mitäs nyt, juutalainen?» tiuskaisi erakko uhkaavasti; »luovutko jälleen
pois uskostamme, juutalainen? Ajattele tarkoin -- sillä jos sinä palaat
uudelleen uskottomuuteesi, niin, vaikka lihasi ei liene yhtä pehmeää
kuin juottoporsaan -- ah jospa nyt semmoinen olisikin tässä
aamiaispalaksi! -- niin, sanon minä, et kuitenkaan ole liian sitkeä
tulella paistettavaksi! Ole vain kiltti poika, Iisak, ja matki sanojani:
_Ave Maria_! -- -- --»
»Seis, jumalansanaa et tässä saa pilkkanasi pitää, hullu pappi», kielsi
Locksley. »Anna meidän ennemminkin kuulla, mistä tuon vankisi löysit.»
»Pyhä Dunstan auttakoon», sanoi erakko, »löysinpä hänet etsiessäni
parempaa saalista! Menin alas kellariin katsomaan, mitä sieltä saisi
korjatuksi. Sillä vaikka tulella kiehautettu viinimalja, sopivasti
ryydeillä sekoitettuna, kelpaisi keisarillekin iltaryypyksi, niin oli
mielestäni kuitenkin tuhlausta jättää noin paljon jumalan luomaa hyvää
nestettä yht'aikaa kuumentumaan. Olinkin jo kopannut kainalooni yhden
viinipuolikon ja aioin juuri mennä kutsumaan avukseni muutamia noista
kuhnustelevista lurjuksista, kun silmäni äkkäsivät edessäni vahvan oven.
-- Ahaa! arvelin minä, tuossa salaisessa pesässä mahtaa piillä valituin
rypälemehu, ja kellarimestariparka, joka tuli häirityksi kesken
virantoimitustaan, on unohtanut avaimen ovelle. -- Sisään siis astuin,
mutta mitä löysinkään? En muuta kuin kasan ruostuneita kahleita ja tämän
kapisen juutalaiskoiran, joka vannoutui vangikseni, tulipa apua tai ei.
Viivyin vain sen verran, että sain ruumiini vähän virvoitetuksi kaiken
sen vaivan jälkeen, mikä minulla oli ollut tavoitellessani kiinni tätä
uskotonta koiraa. Sitten aloin kuljettaa vankiani pois, mutta samassa
--rompsis, kompsis! -- ikäänkuin kovalla ukkosen jyrirällä ja pitkäisen
välkähdyksellä räsähtää koko ulkotornin muuri maahan -- piru vieköön sen
rakentajan, kun ei kyhännyt sitä vahvemmaksi -- ja telkesi meiltä oven
kiinni. Ja sitten tornit toinen toisensa perästä romahtelemaan! -- Nytpä
ollaan satimessa, arvelin minä; ja kun mielestäni olisi ollut pyhän
säätyni häväistystä matkustaa tästä maailmasta yhdessä kehnon
juutalaisen kanssa, niin kohotin pertuskani ja aioin iskeä hänen aivonsa
ulos kallosta. Mutta tulipa kuitenkin sääli hänen harmaita hiuksiansa,
ja minä päätin parhaaksi laskea pertuskani maahan ja ruveta
käännyttämään häntä hengellisellä aseellani. Ja Pyhä Dunstan siunasikin
työni, niin että siemenet putosivat hyvään maahan. Mutta siitä, että
kaiken yötä selittelin hänelle uskonnon salaisuuksia ja siten tehdessäni
tavallani paastosin -- sillä niitä muutamia viinikulauksia, joita tuon
tuostakin otin älyni karaistukseksi, ei maksa vaivaa mainitakaan -- on
pääni nyt vähäisen pyörällä. Se työ minut aivan raukaisi, -- Gilbert ja
Wibbald hyvin tietävät, minkälaisessa tilassa olin, kun he minut
tapasivat -- aivan voimattomana.»
»Sen voimme todistaa», sanoi Gilbert. »Sillä kun olimme raivanneet
rauniokasaa edestämme ja Pyhän Dunstanin avulla löytäneet vankihuoneen
portaat, niin sisään astuessamme näimme viinipuolikkaan puoleksi
tyhjennettynä, juutalaisen puolikuolleena pelosta ja munkin enemmän kuin
puoleksi voimattomana hänen omilla sanoillaan puhuen.»
»Valehtelette, senkin lurjukset, valehtelette!» huusi munkki
suuttuneena. »Te itsepäs ja teidän ahneet kumppaninne sen joitte sanoen
tarvitsevanne aamuryyppyä! -- Haukuttakoon minua pakanaksi, jollen
säästänyt puoliskoa päällikön kurkun kastimeksi. Mutta mitäs näistä?
Juutalainen on kääntynyt meidän uskoomme ja käsittää kaikki, mitä
hänelle selitin, melkein -- jollei aivan yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
»Juutalainen», kysyi päällikkö, »onko tuo puhe totta? Oletko luopunut
väärästä uskostasi?»
»Niin totta kuin toivon löytäväni armon teidän silmienne edessä»,
vastasi juutalainen, »minä en käsittänyt yhtään sanaa kaikesta siitä,
mitä tämä arvoisa pappi minulle puheli viimeksikuluneena hirmuisena
yönä. Voi! Minä olin niin pyörryksissä pelosta ja surusta, että itse
pyhä isä Aabraham olisi saattanut saarnata minulle enkä sittenkään olisi
jaksanut kuunnella.»
»Se on valetta, juutalainen, ja itse tiedät sen olevan valetta»,
tiuskaisi munkki. »Tahdonpa vain muistuttaa mieleesi yhden ainoan
puheistamme -- lupasithan luovuttaa kaiken omaisuutesi meidän
munkistollemme.»
»Niin totta kuin uskon Jehovan lupaukseen, hyvät herrat», intti Iisak
vastaan vielä pahemmin pelästyneenä, »semmoisia sanoja ei ole ikänä
suustani tullut! Voi! minä olen perin köyhä vanha mies -- lapseton,
pelkään minä, -- armahtakaa minua ja sallikaa minun mennä menojani!»
»Ohoo!» sanoi munkki, »jos nyt peruutat, mitä lupasit pyhälle kirkolle,
niin pitääpä sinun saada rangaistuksesi.»
Näin sanoen hän kohotti pertuskaansa ja aikoi ruveta tanssittamaan sen
vartta juutalaisen selässä, mutta Musta ritari esti lyönnin ja suuntasi
siten pyhän erakon vihastuksen itseensä.
»Autuas Tuomas Kentiläinen auttakoon!» sanoi hän. »Maltas, kun saan
nuttuni kiinni, niin näytän sinulle, herra tyhjäntoimittaja, vaikka
päässäsi onkin tuo rautapytty, ettei käy laatuun sekaantua vieraisiin
asioihin!»
»No, no, älähän suutu», virkkoi ritari, »tiedäthän, että olen
vannoutunut ystäväksesi ja veikoksesi.»
»Semmoisesta liitosta en tiedä mitään», vastasi munkki; »sanonpa vain
sinua nenäkkääksi narriksi!»
»Ho, hoo», nauroi ritari, jota näytti huvittavan ärsytellä entistä
majaisäntäänsä, »oletko vallan unohtanut, miten sinä minun tähteni
--pullon ja piirakan kiusausvoimasta en hiiskukaan -- rikoit
paastolupauksesi?»
»Kuules, veikkonen», sanoi munkki kopristaen kokoon jättiläiskouransa,
»nyt saat korvapuustin.»
»Semmoisia en ota lahjaksi», virkkoi ritari; »mutta jos tahdot suoda
minulle korvapuustisi lainaksi, niin maksan sen sinulle takaisin
suuremmalla korolla, kuin mitä tuo vankisikaan laina-asioissaan olisi
vaatinut.»
»Saadaanpa heti nähdä», sanoi munkki.
»Mies hoi!» huusi päällikkö. »Mitä nyt teet, hullu pappi? Käytkö
tappelemaan tässä käräjäpuun juurella?»
»Tappelusta ei ole kysymys», huomautti ritari, »tämä on vain sellaista
kohteliasta sananvaihtoa ystävien kesken. -- Iske päälle, munkki, jos
uskallat -- kyllä minä otan vastaan lyöntisi, jos sinä sitten otat
vastaan minun läimäykseni.»
»Tuo rautapaita suojaa päätäsi», virkkoi munkki. »Mutta katso nyt
--pyllyllesi sinä menet, vaikka olisit itse Gathin Goliath
vaskikypärineen.»
Munkki paljasti jäntevän käsivartensa kyynärpäähän asti ja iskien koko
voimallaan läimähdytti ritarille korvapuustin, josta härkäkin olisi
kaatunut kumoon. Mutta vastustaja seisoi vankkana kuin kallio. Kovasti
hurrasivat kaikki ympärillä seisovat jousimiehet, sillä munkin
korvapuustit olivat kuuluisat heidän keskuudessaan, ja useapa heistä oli
joskus leikillä tai todenteolla saanut maistaa niiden voimaa.
»Ja nyt, pappiseni», virkkoi ritari vetäen rautakintaan kädestään,
»vaikka minulla oli suoja päässäni, eipä pidä kuitenkaan mitään
semmoista olla kädessäni -- seiso nyt niinkuin aika mies.»
»_Genam meam dedi vapulator_! -- minä annoin poskeni lyötäväksi»,
virkkoi munkki. »Ja jos saat minut liikahtamaan paikaltani, niin annanpa
sinulle mielelläni juutalaisen lunnasrahat.»
Näin kerskasi harteva pappi käyden uhka-ylpeästi seisomaan. Mutta kukapa
voi kiertää kohtaloansa? Ritari läimäytti korvapuustinsa semmoisella
hartaudella ja voimalla, että munkki pyörähti kuperkeikkaa tantereelle
katsojain suureksi huviksi. Mutta noustuaan hän ei kuitenkaan ollut
suutuksissa eikä masennuksissakaan.
»Veli-veikkonen», hän vain virkkoi ritarille, »olisitpa toki voinut
käyttää voimiasi vähän varovammin. Huono messunveisaaja minusta olisi
tullut, jos olisit rikkonut leukaluuni; sillä sellaisesta ei ole
pillinpuhaltajaksi, jonka aliset huulivärkit ovat vialla. Mutta yksi
kaikki. Tuossa on käpäläni ystävyyden merkiksi, etten huoli tämän
enempää vaihdella korvapuusteja sinun kanssasi, sillä siinä
vaihtokaupassa minä jäisin tappiolle. Tähän loppukoon kaikki viha,
--määrätkäämme nyt juutalaisen lunnaat, koska pantteri ei anna pestä
pois täpliä nahastaan eikä juutalainen anna tehdä itsestään ihmistä.»
»Eipähän pappi», tokaisi Klemetti, »olekaan nyt enää yhtä varma
juutalaisen kääntymisestä, kun sai itse korvansa lumpeen.»
»Huuti, senkin riiviö, mitä sinä lörpöttelet käännytyksistä? Mitä, eikö
mitään asiaa pidetä enää pyhänä? Ovatko kaikki herroja eikä kukaan
palvelija? -- Minä olin vähän pyöräpäinen, näet veikkonen, silloin kun
tältä kelpo ritarilta sain korvapuustin, muuten olisin kyllä pitänyt
paikkani. Mutta virkapas vielä sananenkin siitä, niin saat nähdä, että
osaan antaa yhtä hyvin kuin ottaa vastaankin.»
»Vaiti te molemmat!» käski päällikkö, »ja sinä, juutalainen, mieti nyt,
kuinka paljon voit antaa lunnaiksi. Tiedäthän sen sanomattanikin, että
sinun kansasi on inhoittava kaikille kristityille, emmekä mekään tahdo
tarpeettoman kauan kärsiä sinua täällä seurassamme. Ajattele siis,
kuinka paljon voit tarjota, sillä aikaa minä kuulustelen toisenlaista
vankia.»
»Otitteko te montakin Front-de-Boeufin miestä vangiksi?» kysyi Musta
ritari.
»Ei niissä ollut ainuttakaan, jolta olisi kannattanut vaatia lunnaita»,
vastasi päällikkö. »Saimmehan muutamia konnia kiinni, mutta päästimme ne
jälleen irti hakemaan itselleen toista isäntää. Me olimme muutenkin
saaneet tarpeeksi sekä kostoa että saalista, ja kokonainen kimpullinen
noita lurjuksia ei ole yhden äyrin arvoinen. Mutta se vanki, josta juuri
mainitsin, on parempi saalis. Hän on pahuksen korea munkkikeikari, joka
aikoi luultavasti vieraaksi kultalintunsa luokse, sen tahtoisin päättää
hänen komeista vaatteistaan ja ratsunkin koristuksista. -- Tuossapa se
arvoisa hengellinen herra tuleekin hypähdellen kuin harakka.» Kaksi
jousimiestä saattoi nyt sissipäällikön valtaistuimen eteen vanhan
tuttavamme Jorvaulx'in Aymer-abotin.