Käy ylös torniin, uljas soturi,
ja katso, kuinka taisto kääntyvi.
SCHILLER: _Orleansin Neitsyt_.
Vaaran hetki on usein myös samalla se hetki, jolloin lempeys ja rakkaus
peittelemättä näyttäytyvät. Koko sydämen kuohuessa puhkeavat helpommin
ilmi mainitutkin tunteet, joita varovaisuus rauhallisimpina hetkinä
ainakin pitää salassa, jollei kykene niitä kokonaan tukahduttamaan.
Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeeksensä tunsi
sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta
ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja
tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään
tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen
äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen
kysymys: »Sinäkö se olet, tyttö hyvä?» herätti hänet huomaamaan, että
hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla
molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun
hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut
enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa
jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. »Siitä saan»,
hän lopetti, »kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta.»
»Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi», tuumi tyttö itsekseen, »mutta hän
sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomaila äänellä, joka huonosti
soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa -- hänen
metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!»
»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta
kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka
istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin
tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin
sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin
mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä
isääni?»
»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka
edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä
häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni
kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen
kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin
kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat
linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät
olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty
pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»
»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne,
Rebekka, jos voit -- sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä
hengellistä apua -- sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne
luokseni -- jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta
kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla
asiat ovat tuolla ulkona.»
Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti pyytämään valepukuista Cedrikiä
haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida,
joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi.
Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut
saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.
Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eikä liioin
ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta
kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmenen
vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet
kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia
käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille
varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat
miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja
sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi.
Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne
ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin
juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon
hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät, vaikka veri oli paennut
poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella
tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain
huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: »Viinit kalisevat
--keihäät ja kilvet kiiltävät -- kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen
hälinä!»
Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa
mainittu sotaorhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulista
halua päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. »Jospa edes»,
virkkoi ritari, »jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin,
miten uljas leikki alkaa käydä. -- Olisipa minulla edes jousi, jolla
voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden
ainoan kerrankin iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo
--turha toivo -- olen aseeton ja voimaton!»
»Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari», vastasi Rebekka, »melu on äkkiä
vaiennut -- kenties he eivät rupeakaan tappelemaan.»
»Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät», virkkoi Wilfred maltittomasti.
»Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan
muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli
vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen
raivoonsa. -- Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!»
»Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari», vastasi
hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi
lujalla äänellä: »Minä käyn itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki,
mitä ulkona tapahtuu.»
»Ei suinkaan -- sitä et saa tehdä!» huusi Ivanhoe; »jokainen ikkuna,
jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi
sattua...»
»Olkoon se tervetullut!» sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin
pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.
»Rebekka, -- Rebekka kulta!» huusi Ivanhoe. »Ei tämä ole tyttöjen
leikkiä, -- haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin
onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa
itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän
kuin mahdollista.»
Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti
ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi
jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin,
ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli tekeillä.
Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia paikkoja
katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten Rebekka ei
vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös pitää silmällä
ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä ensiksi oli
kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea eikä vahva,
suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen oli päästänyt
Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse, niin että, jos
se sattui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli vievä
lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä
valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä
linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva
hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti,
etteivät piiritetyt uskoneet sen voivan kestää kovempaa rynnäkköä.
Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän
ulkovarustuksen kohdalle, josta ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa
helppona valloittaa.
Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä:
»Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat
uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta.»
»Minkälainen lippu heillä on?» kysyi Ivanhoe.
»En minä voi nähdä mitään lippua», vastasi Rebekka.
»Sepä on kummallinen uusi tapa», mutisi ritari; »rynnätäänkö tämmöistä
linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! -- Voitko nähdä,
minkälaiset miehet heitä johtavat?»
»Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari», sanoi
juutalaistyttö; »hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin
varuksiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia.»
»Mikä vaakuna hänen kilvessään on?» kysyi taas Ivanhoe.
»Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä
kilven mustalle pohjalle.»
»Jalkarauta ja kahlelukko siniseksi maalattuna», arveli Ivanhoe. »En
tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt
minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?»
»Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa», vastasi Rebekka. »Mutta kun
päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat.»
»Eikö näy toisiakin päälliköitä?» huusi maltiton kysyjä.
»En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää», sanoi
Rebekka; »mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri
nyt he ryntäävät eteenpäin! -- Herra, Siionin Jumala, suojele meitä!
--Mikä peloittava näky! -- Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen
suuria kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut
seuraavat jäljestä, jouset vireessä. -- He kohottavat jousensa! --
Herra, Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!»
Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka torven
toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului
normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten
uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta koroitti
yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: »Pyhä Yrjänä
iloisen Englannin avuksi!» Normannilaiset vastasivat siihen: »_En avant,
de Bracy! -- Beau séant! Beau séant! -- Front-de-Boeuf à la
rescousse_!»[27] kaiuttaen päällikköjensä tunnussanoja.
Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien hurjaan
rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta. Jousimiehet,
jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi ampujiksi,
laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka, missä jonkun
linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt turvattuna.
Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja haavoitti
useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet lensivät
taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen erityiseen
maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista
rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan,
missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin
haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front-de-Boeufin ja
hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja
vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten,
että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä
muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet
pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, niin heitä
kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä
kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten
viuhinaa ilmassa; paitsi kun jommallekummalle riitapuolelle sattui
suurempi vahinko, kohosi vastustajain joukosta riemunhuutoja.
»Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki», valitti Ivanhoe,
»sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani!
-- Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi,
etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. -- Katso vielä kerran
ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön.»
Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet,
ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin,
ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.
»Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?» kysäisi haavoittunut ritari
kärsimättömästi.
»En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että
silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä
lennättävät.»
»Tätä ei voi iankaikkisesti kestää», sanoi Ivanhoe; »jolleivät he käy
väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä
muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukko-ritari on ja
mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.»
»Häntä en nyt näe», virkkoi Rebekka.
»Se kurja pelkuri!» huusi Ivanhoe. »Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun
myrsky on tuimimmillaan?»
»Ei hän väisty! Ei hän väisty!» sanoi Rebekka; »nyt näen taasen hänet.
Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin
edessä. -- He murtavat kirveillään hakulia maahan. -- Ritarin musta
kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutantereella
ruumiitten yllä liitelevä korppi. -- Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin
-- he ryntäävät sisään -- heidät syöstään takaisin! -- Front-de-Boeuf on
linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa
väentungoksen yli. -- He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään --siinä
taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. -- Herra Jaakobin Jumala!
Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain -- ikäänkuin kaksi
valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!»
Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.
»Katso taas ulos, Rebekka», sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta
väistyvän akkunasta, »nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut,
koska he ovat jo käsikahakassa. -- Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla
enää sinulle varsin vaarallista.»
Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: »Pyhät lain
profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään
muurin aukossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin
huudoin. -- Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi
sorrettujen vankien puolesta!» -- Nyt hän kovasti parahti: »Hän kaatui!
-- Hän kaatui!»
»Kuka kaatui?» huusi Ivanhoe; »pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen
--virka, kumpi heistä kaatui?»
»Musta ritari», vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas
iloisella kiireellä huusi: »Mutta ei -- eipäs sittenkään! Kiitos olkoon
Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! -- Hän on pystyssä jälleen ja tappelee,
kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. -- Hänen
miekkansa katkesi -- hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä -- hän
ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla -- jättiläinen
kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla -- hän
kaatuu -- hän kaatui jo!»
»Front-de-Boeufkö?» huusi Ivanhoe.
»Juuri hän!» vastasi tyttö. »Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän
temppeliherran johtamina. -- Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät
sankarin. -- He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle.»
»Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?» kysyi Ivanhoe.
»Niin ovat -- niin ovat!» huusi Rebekka -- »ja he ahdistavat tuimasti
ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Mitkä asettavat tikapuita muuria
vasten, mitkä yrittävät toistensa olkapäitä pitkin kavuta muurille.
--Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen
sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä
kahakkaan. -- Herra Jumalani! Siksikö loit ihmiset oman kuvasi mukaan,
että heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!»
»Älä niin ajattele», virkkoi Ivanhoe, »ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin
aikaa. -- Kumpi puoli peräytyy? -- Kumpi ryntää eteenpäin?»
»Tikapuut ovat syöstyt alas muurilta», vastasi Rebekka väristen;
»sotamiehet väänteleivät niiden alla niinkuin jaloin tallatut käärmeet.
-- Linnaväki on voitolla.»
»Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!» huusi ritari; »peräytyvätkö kurjat
talonpojat?»
»Ei!» huusi Rebekka. »He taistelevat niinkuin miehet ainakin. -- Musta
ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä -- kuuluuhan hänen iskujensa
pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. -- Kiviä ja pölkkyjä
vieritetään uljaan sankarin pään menoksi -- mutta hän ei huoli niistä
enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä.»
»St. Jean d'Acre!» huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; »enpä
olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen
miehen!»
»Portti horjahtaa», jatkoi Rebekka; »se rytisee -- se lentää säpäleiksi
hänen iskujensa alla -- he ryntäävät sisään -- ulkovarustus on heidän
käsissään. -- Voi, Herra Jumalani! -- He syöksevät puolustajat alas
muurilta -- he viskaavat heidät kaivantoon. -- Voi ihmishurjat, jos
todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää
voi tehdä vastarintaa!»
»Mutta silta -- ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta
--onko sekin tärkeä paikka valloitettu?» huusi Ivanhoe.
»Ei ole», vastasi Rebekka, »temppeliherra on hävittänyt lautaportaan,
jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon -- nuo huudot ja
parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtaloa. -- Voi, voi!
Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!»
»Mitä he nyt tekevät, tyttö?» kysyi taas Ivanhoe; »katso ulos jälleen
--ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.»
»Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut», vastasi Rebekka. »Meidän
ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on
heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin
lennättää sinne muutaman nuolen, pikemmin tehdäksensä kiusaa kuin
vahinkoa.»
»Eiväthän toki», sanoi Wilfred, »meidän ystävämme jättäne kesken näin
urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Ei suinkaan! Minä
luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi
portin tammipalkit ja rautasaranat. -- Kummapa kuitenkin», mutisi hän
sitten itseksensä, »voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät
tuommoisiin hurjantöihin! -- Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla
-- mitä se tarkoittanee? -- Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan
ritarin voisi tuntea?»
»En näe», vastasi juutalaistyttö. »Kaikki muu hänessä on mustaa kuin
korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. --Mutta
nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani
hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin
pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa -- näyttääpä siltä kuin
urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän
sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! -- On
peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja
voima voittaa kymmeniä.»
»Rebekka», virkkoi Ivanhoe, »sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan
he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat
silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. -- Sellaisen miehen johtaessa
rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei
voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta
eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja
vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voitonkunnia. Mielelläni
-- sen vannon sukuni kunnian kautta -- ja vannonpa sen ihanan lemmittyni
nimen kautta -- kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden
ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä tappelussa tuon
kelpo ritarin johdon alla!»
»Voi!» lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten
haavoittuneen ritarin vuodetta, »tämä malttamaton halu taisteluun --tämä
tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan
ehkäisevät teidän parantumistanne. -- Kuinka voitte ajatellakaan antaa
iskuja muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?»
»Rebekka», vastasi Ivanhoe, »sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen,
joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai
nainen, sillaikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa
kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin
jokapäiväinen leipä -- kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma
keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää
voitollisina ja kuuluisina. -- Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt,
joita olemme vannoneet pitää pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä
meille elämässä on kallista!»
»Voi!» virkkoi ihana juutalaistyttö, »mitä tämä on muuta, jalo ritari,
kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen
kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta
verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista
kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, -- mitä jää
silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut
hänen raisun sotaratsunsa?
»Mitäkö jääpi?» huusi Ivanhoe. »Kunnia, -- tyttö, -- ja maine! Ne
kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!»
»Kunnia ja maine?» jatkoi Rebekka. »Voi! Tuoko ruostunut rautapaita,
joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkävän haudan
yläpuolella -- tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota
oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle,
--niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki
lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne
tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin
tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden, hellän
lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin runossa,
jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille iltaoluen
ääressä?»
»Herewardin sielun kautta!» tuiskahti ritari kiivastuneena, »etpä
tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden
kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja
jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä
pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa
meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme
pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty,
Rebekka; sentähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa jalon
neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä
pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! -- sehän, tyttö, onkin puhtaan ja jalon
rakkauden synnyttäjä -- sehän on sorrettujen turva, poljettujen
kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman sitä olisi
pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa ritarin
peitsestä ja miekasta.»
»Olenpa kuitenkin», lausui Rebekka, »syntynyt kansasta, joka ennen
muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät
silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin Jumalan
käskystä tai vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta sotatorven
toitotus ei nyt enää herätäkään Juudan kansaa, ja Juudan halveksitut
lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa. Oikein olette
puhunut, herra ritari, -- ennenkuin Jaakobin Jumala nostaa valitulle
kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen, ei juutalaistytön
sovikaan puhua tappelusta eikä sodasta.»
Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja
ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa
halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä kipeämmin,
kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona, joka ei
voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa mitään
kunniallista eikä jaloa vaikutusta.
»Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee», lausui tyttö hiljaa itsekseen, »kun
hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta,
päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan minussa.
Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa sydänvereni
jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja mielelläni
antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni sekä hänen
hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty saisi silloin
nähdä, että Jumalan oman valitun kansankin tytär uskaltaa kuolla yhtä
urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka kerskaten johtaa
sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla, kylmillä
pohjanmailla.»
Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.
»Hän on nukahtanut», virkkoi tyttö; »tauti ja mielenliikutukset ovat
raukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin
tuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä
--onhan tämä kukaties viimeinen kerta! -- Vielä muutama hetki, niin
näissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista henkeä,
joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties sieraimien
ponnistus on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina -- ja
sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin polkea
tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä kohotetun
rautakoron tieltä! -- Ja isäni! -- voi minun isäni! -- Kurja on
tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun harmaat
hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan ilmaisua
luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen kuin oman
isänsä vankeutta? Lapsen joka vieraan ja pakanan kauneutta katsellen
peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon sydämestäni
riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki sydämeni
juuretkin vuotaisivat verta!»
Hän peitti kasvot huntuunsa ja kävi edemmäksi haavoittuneen ritarin
vuoteesta, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä,
--ei ainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia
kapinallisia tunteitansa vastaan.