Laiskistuu ratsu raisukin
ja laiska tulistuu;
narritteleepa munkkikin,
ja narri viisastuu.
_Vanha laulu_.
Pianpa narri erakon mekkoon sekä kaapuun puettuna ja solmunuora vyönä
seisoi Front-de-Boeufin portin edustalla. Vartija kysyi häneltä, kuka
hän oli ja millä asialla.
»_Pax vobiscum_», vastasi narri, »olen köyhä fransiskaanimunkki. Tulen
ripittämään eräitä onnettomia, joita tässä linnassa pidetään
vankeudessa.»
»Oletpa aika rohkea munkki», virkkoi vartija, »kun uskallat
tähän linnaan. Täällä ei ole, jollen ota lukuun omaa juoppoa
kappalaisvainajaamme, pariin kymmeneen vuoteen kuulunut sinun karvaisesi
kukon kiekumista.»
»Ole kuitenkin hyvä ja sano asiani linnan isännälle», vastasi
valemunkki; »olen varma, että pyyntööni mieluisasti suostutaan, ja
sitten tämä kukko on kiekuva, jotta koko linna sen kuulee.»
»Suurkiitos!» sanoi vartija; »mutta jos minulle koituu pahaa siitä, että
jätän tämän paikan ja lähden asiallesi, niin tahdonpa koettaa, eikö
harmaan hanhen siivellä sulitettu nuoli pysty harmaan veljen mekkoon.»
Näin uhaten hän lähti kopistaan ja saattoi linnan valtasaliin sen
tavattoman sanoman, että portin takana seisoi munkki, pyytäen päästä
sisään. Miehen suureksi ihmeeksi isäntä käskikin, että pyhä mies oli
paikalla päästettävä sisään. Vartija täytti käskyn kauan aikailematta;
kuitenkin kutsui hän ensin muutamia sotamiehiä avukseen portin suulle
siltä varalta, että salainen rynnäkkö voisi olla hankkeissa. Mutta olipa
se hurja rohkeus, jonka innostamana Wamba-parka oli lähtenyt
vaaralliseen toimeensa, aivan masentumaisillaan, kun hän näki suuresti
pelätyn ja suuresti pelättävän Reginald Front-de-Boeufin edessään.
Tuntien pahempaa pelkoa ja epäilystä kuin vielä koskaan eläessään hän
lausui siis tervehdyksensä »_pax vobiscum!_», joka muka oli todistuksena
hänen pappiudestaan. Mutta Front-de-Boeuf oli tottunut siihen, että
kaikensäätyiset ihmiset häntä vavisten lähenivät; siksipä ei valepapin
pelko herättänyt hänessä epäluuloja. »Kuka ja mistä olet, pappi?» kysyi
hän.
»_Pax vobiscum_», tervehti narri vielä kerran, »olen köyhä pyhän
Franciskuksen palvelija, joka tämän salon kautta matkustaessani jouduin
rosvojen käsiin, tai Raamatun sanoilla puhuen '_quidam viator incidit in
latrones_'. Nämä rosvot nyt lähettivät minut tähän linnaan antamaan
hengellistä apuani kahdelle miehelle, jotka teidän korkea päätöksenne on
tuominnut hengiltä otettaviksi.»
»Aivan niin», virkkoi Front-de-Boeuf. »Ja voitko, pyhä isä, sanoa
minulle, kuinka paljon noita rosvoja on?»
»Jalo herra», vastasi narri, »_nomen illis legio_, se on: heidän nimensä
on legioona.»
»Virka minulle suorin sanoin, kuinka monta heitä on, pappi veitikka,
taikka saat nähdä, ettei tässä munkin mekko eikä nuoravyö paljonkaan
auta.»
»Voi!» sanoi valemunkki, »_cor meum eructavit_, se on: sydämeni kovasti
säikähtyi! Mutta taitaapa heitä arvatakseni olla -- jos luen mukaan
metsäsissit ja talonpojat -- vähintään viisisataa miestä.»
»Mitä?» virkkoi temppeliherra, joka juuri nyt astui saliin, »niin suurin
parvinko nuo vaapsahaiset lentelevät? Onpa aika hävittää koko tuo häijy
suku.» Sitten hän kuiskasi syrjään Front-de-Boeufille: »Tunnetteko tuota
miestä?»
»Hän on jostakin kaukaisesta luostarista», sanoi Front-de-Boeuf; »en
tunne häntä.»
»Älkää sitten uskoko hänelle asiaanne suullisesti», neuvoi
temppeliherra. »Antakaamme hänelle kirje vietäväksi de Bracyn
vapaakomppanialle, jolla heidät käsketään joutumaan tänne päällikkönsä
avuksi. Mutta jottei tämä kaljupää saisi mitään epäluuloa mieleensä,
sallikaa hänen vapaasti täyttää virkansa ja valmistaa nuo saksilaissiat
teurastukseen.»
»Tehkäämme niin», sanoi Front-de-Boeuf. Hän antoi heti eräälle
palvelijallensa käskyn, että Wamba saatettaisiin Cedrikin ja Athelstanin
vankihuoneeseen.
Vankeus oli pikemminkin yhä kiivastuttanut kuin masentanut Cedrikin
tulista mieltä. Hän asteli edestakaisin kamarissa niin kiihkeästi, kuin
olisi hän marssinut vihollisen sotarintamaa vastaan tai rynnännyt
piiritetyn linnan murtuneelle muurille. Näin tehden hän puheli välistä
itsekseen, välistä Athelstanille hajanaisia, kiivaita sanoja. Hänen
toverinsa sen sijaan odotteli vakaana ja huolettomana, minnepäin asia
kallistuisi. Sillä välin hän kuitenkin aivan rauhallisesti märehti
runsasta päivällisateriaansa eikä paljonkaan vaivannut päätään
mietteillä, miten pitkälliseksi hänen vankeutensa tulisi. Tottahan
siitäkin, hän arveli, niinkuin muista maallisista pahoista, kerran
Jumalan avulla oli loppu tuleva.
»_Pax vobiscum_», lausui narri astuessaan sisään. »Pyhän Dunstanin,
Dennisin, Duthocin ja kaikkein muiden pyhien miesten siunaus olkoon
teidän kanssanne ja teidän ympärillänne.»
»Astu sisään», vastasi Cedrik valemunkille; »mistä syystä tulet tänne?»
»Tulen kehoittamaan teitä valmistautumaan kuolemaan», sanoi narri.
»Se ei ole mahdollista!» huusi Cedrik kavahtaen pystyyn. »Ei heissä
tosin ole häpyä eikä pelkoa, mutta eiväthän he toki uskaltane ryhtyä
niin julkiseen ja tarpeettomaan murhatyöhön!»
»Voi!» virkkoi narri; »yhtä vähän voisi silkkinuora pidättää
pillastunutta hevosta kuin ihmistunto hillitä noita miehiä. Ajatelkaa
siis, jalo Cedrik, ja niin myös tekin, urhokas Athelstan, syntejänne,
joihin liha teidät on vietellyt; sillä tänäpäivänä teidän tulee seisoa
korkeamman tuomarin edessä.»
»Kuulitkos sen, Athelstan?» sanoi Cedrik. »Rohkaiskaamme siis sydämemme
tähän viimeiseen tekoon. Parempi onkin kuolla miehinä kuin elää orjina.»
»Minä olen valmis», vastasi Athelstan, »kärsimään kaikkein pahinta, mitä
he ilkeydessään keksinevät, ja aion astua mestauslavalle yhtä
huolettomana kuin menisin päivälliselleni.»
»Käykää siis pyhään toimeenne, hurskas isä», sanoi Cedrik.
»Maltahan vielä pikkuisen, eno-kulta», virkkoi narri luonnollisella
äänellä. »Parempi on pimeässä varoa ennenkuin harppaa.»
»Niin totta kuin olen kristitty», huusi Cedrik, »kuulostaapa tuo ääni
tutulta!»
»Onhan se uskollisen orjanne ja narrinne ääni», vastasi Wamba, riisuen
kaappunsa. »Jos olisitte ennen totellut hupsun neuvoa, niin ette olisi
tässä paikassa. Totelkaapa edes nyt hupsun neuvoa, niin pääsette pois.»
»Mitä tarkoitat, narri?» kysyi saksilainen.
»Juuri sitä mitä sanon», vastasi Wamba. »Ottakaa tämä mekko
vyönuorineen, niin olette yhtä hyvä vihitty pappi kuin minä, ja
marssikaa hyvässä turvassa ulos linnasta. Minä puen päälleni teidän
viittanne ja vyönne ja lähden teidän sijastanne tuolle pitkälle
matkalle.»
»Minäkö jättäisin sinut tänne sijaani!» sanoi Cedrik kummastuen tästä
ehdotuksesta. »Hirteenhän ne sinut ripustaisivat, hupsu-parkani.»
»Tehkööt vain mitä heidän omatuntonsa sallinee», virkkoi Wamba.
»Luulisinpa -- sillä suinkaan tahtomatta teidän sukunne arvoa häväistä
-- että Älyttömän pojan kaula tulee roikkumaan hirsinuorassa yhtä
suurella kunnialla kuin kultavitjat aikoinaan riippuivat hänen
esi-isänsä, pormestarin kaulassa.»
»Olkoon sitten niin», vastasi Cedrik; »yhdellä ehdolla tahdon suostua
tarjoukseesi, nimittäin että minun sijastani tahdot vaihtaa vaatteet
herra Athelstanin kanssa.»
»Enkä, pyhä Dunstan minua auttakoon!» vastasi Wamba; »siihen ei ole
mitään syytä. Oikein on, että vanhan Älyttömän poika pelastaa hengellään
Herewardin pojan. Mutta sulaa hullutusta olisi, jos menisin surman
suuhun miehen puolesta, jonka esi-isillä ei ole ollut mitään tekemistä
minun esi-isieni kanssa.»
»Konna», lausui Cedrik, »ovathan Athelstanin esi-isät olleet Englannin
kuninkaita!»
»Olkoot he mitä ikinä tahansa», vastasi Wamba; »mutta min'en vain anna
vääntää suoraa niskaani nurin heidän tähtensä. Sentähden,
isäntä-kultani, käyttäkää te tarjoustani itse tai sallikaa minun lähteä,
yhtä vapaana kuin tulin, tästä vankihuoneesta.»
»Anna vanhan puun kaatua», jatkoi Cedrik, »kunhan metsän uhkea toivo
pysyy pystyssä. Pelasta jalo Athelstan, uskollinen Wambani! Se on
jokaisen kelpo miehen velvollisuus, jolla on saksilaisverta suonissansa.
Me molemmat jäämme tänne häijyjen vihollisten vimman alaisiksi, ja hän
menköön vapaana ja eheänä rohkaisemaan kansalaisiamme kostotyöhön.»
»Ei suinkaan, isä Cedrik!» sanoi Athelstan tarttuen hänen käteensä.
Hänen tunteensa ja tekonsa eivät näet olleetkaan häpeäksi hänen jalolle
suvulleen, niin pian kuin vain pakko oli herättänyt hänet toimeen ja
ajatteluun. »Ei suinkaan! Ennen minä istuisin tässä kamarissa kokonaisen
viikon vedellä ja leivällä kuin käyttäisin omaksi hyödykseni tuota
pelastuskeinoa, jonka orjasi sydämellinen kiintymys on varannut
sinulle.»
»Täysijärkisiä miehiä te molemmat olette olevinanne, hyvät herrat»,
virkkoi narri, »ja minua sanotaan mielipuoleksi hupsuksi. Mutta tässäpä
asiassa, eno Cedrik ja serkku Athelstan, hupsu aikoo tehdä päätöksen, ja
te saatte säästää kilpailevat kohteliaisuutenne. Minä olen niinkuin
John-a-Duckin hevoskoni, joka ei huolinut ketään muuta selkäänsä paitsi
John-a-Duckin. Minä tulin tänne pelastamaan isäntääni, ja jos hän ei
siitä huoli -- olkoon menneeksi -- sitten palaan jälleen kotiin. Ystävän
apua ei käy heittäminen kädestä käteen, niinkuin palloa. Minä en mene
hirteen kenenkään muun kuin oman perintöherrani puolesta.»
»Lähde nyt, jalo Cedrik», virkkoi Athelstan, »älä hylkää tätä
pelastuskeinoa. Tuolla ulkona sinun läsnäolosi voi kiihoittaa ystäviemme
rohkeutta meitä auttamaan. Jos tänne jäät, olisi se meille kaikille
turmioksi.»
»Onko sitten jotakin toivoa saada ulkoapäin apua?» kysyi Cedrik
narrilta.
»Toivoako? Onpa maar!» vastasi Wamba. »Uskokaa minua, -- kun panette
minun mekkoni päällenne, niin olette armeijan päällikön haarniskassa.
Viisisataa miestä on koolla tuolla ulkona, ja minä olin tänä aamuna yksi
heidän ylipäälliköitään. Narrinlakkini oli sotakypäränä ja puinen
miekkani komentosauvana. -- No niin, saadaanpa nähdä, tuleeko heille
siitä etua, kun saavat viisaan miehen hupsun sijaan. Pelkään tosiaan,
että sen kautta lisääntyy kyllä varovaisuus, mutta uljuus vähenee. -- Ja
nyt, herra, menkää Herran haltuun, ja olkaa hyvä Gurth-paralle sekä
hänen koirailleen. Ja ripustakaa kukonharjani Rotherwoodin salin seinään
muistoksi hänestä, joka isäntänsä pelastukseksi heitti henkensä niinkuin
uskollinen -- hupsu.»
Viimeistä sanaa lausuessaan hänen äänensä värisi todenteosta. Kyynelet
nousivat Cedrikinkin silmiin.
»Sinun tekoasi tullaan muistamaan», hän sanoi, »niin kauan kuin
uskollisuutta ja rakkautta maan päällä pidetään arvossa. Jollei minulla
olisi toivoa, että ulos päästyäni voin hankkia pelastuksen Rowenalle ja
sinulle, Athelstan, ja myöskin sinulle, Wamba-parkani, niin et saisi
minua houkutelluksi tähän tekoon.»
He olivat jo vaihtaneet pukua, kun uusi epäilys äkisti johtui Cedrikin
mieleen.
»Enhän minä osaa mitään muuta kieltä kuin omaa saksilaistemme ja
muutamia sanoja tuosta normannilaisesta leperryksestä. Kuinka minä voin
käydä hengellisestä miehestä?»
»Koko taika riippuu vain kahdesta sanasta», vastasi Wamba. -- »_Pax
vobiscum_ kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin. Yhdentekevää,
syöttekö vai juotte, siunaatteko vai soimaatte, _Pax vobiscum_ toimittaa
aina asian. Se lause on munkille yhtä tarpeellinen kuin noita-akalle
luuta tai loitsijalle riimusauva. Lausukaa vain nuo sanat tällä tavalla,
syvällä juhlallisella äänellä: _Pax vobiscum_! Se auttaa kaikesta
pulasta -- vahdit ja vartijat, ritarit ja asemiehet, jalkaväki ja
ratsumiehet, kaikki tottelevat näitä taikasanoja. Aionpa, jos he
huomenna vievät minut hirtettäväksi, mitä en kuitenkaan ota vielä oikein
uskoakseni, koettaa, miten tämä lauselma vaikuttanee pyöveliin.»
»Jos siinä on koko temppu», virkkoi Cedrik, »niin olen pian
täysinoppinut pappi. -- _Pax vobiscum_! Toivonpa, etteivät nämä
taikasanat minulta unohdu. Hyvästi nyt, jalo Athelstan, jolla sydän on
vahvemmin varustettu kuin pää. Minä yritän pelastaa teidät tai tulen
tänne takaisin teidän kanssanne kuolemaan. He eivät saa vuodattaa
saksilaista kuningasverta, niin kauan kuin minun suonissani vielä veri
juoksee. Eikä myöskään hiuskarvaakaan saa varista sen uskollisen orjan
päästä, joka herransa pelastukseksi antautui hengenvaaraan, -- jos
Cedrik vain oman henkensä vaaralla voi sen estää. -- Jääkää hyvästi!»
»Hyvästi, jalo Cedrik», sanoi Athelstan, »ja muista, että oikean munkin
luontoon kuuluu ryypyn kunnollinen kulauttaminen, jos semmoista sinulle
tarjotaan.»
»Hyvästi eno», lisäsi Wamba, »ja muista _Pax vobiscum_.»
Näine kehoituksineen Cedrik lähti matkalleen. Pianpa hän saikin koettaa
noiden taikasanojen tehoa, joita narri oli kehunut kaikkivoipaisiksi.
Matalassa, pimeässä käytävässä, jonka kautta hän koetti päästä linnan
saliin, tuli nainen häntä vastaan.
_Pax vobiscum_! virkkoi valemunkki ja yritti kiireesti pujahtaa
sivuitse. Mutta lempeä ääni vastasi: »_Et vobis -- quaeso, domine
reverendissime, pro misericordia vestra_.» (Ja niin myös teille -- minä
rukoilen, arvoisa herra, teiltä laupeutta.)
»Minä olen hiukan kuuro», vastasi Cedrik selvällä saksinkielellä ja
mutisi sitten itsekseen: »saakeli vieköön tuon hupsun ja hänen _Pax
vobiscuminsa_! Menipä minulta nyt peitseni hukkaan heti ensi heitolla.»
Mutta siihen aikaan oli sangen tavallista, että papin latinankielenkorva
oli kuuro. Sen tiesi nainenkin, joka Cedrikiä puhutteli.
»Jumalan tähden, arvoisa isä», hän vastasi munkin omalla kielellä,
»olkaa niin armollinen ja tulkaa Jumalan sanalla lohduttamaan
haavoitettua vankia, joka makaa tässä linnassa. Armahtakaa häntä ja
meitä, niinkuin pyhä virkanne käskee. -- Saattepa siitä paremman
palkinnon luostarinne hyväksi kuin mistään muusta avusta, jonka vielä
eläessänne olette tarvitseville antanut.»
»Tyttäreni», sanoi Cedrik pahasti hämillänsä, »minulle on sallittu niin
lyhyt aika tässä linnassa ollakseni, etten jouda täyttämään kaikkia
velvollisuuksia -- minun täytyy paikalla lähteä pois -- elämä ja kuolema
riippuu minun joutumisestani.»
»Mutta, arvoisa isä», intti anoja, »sen valan kautta, jonka olette
vannonut, minä rukoilen teitä! Älkää jättäkö sorrossa ja vaarassa olevaa
ihmisveljeä avutta ja lohdutuksetta!»
»Paholainen periköön minut ja vieköön Ifriniin minut, Odinin ja Thorin
sielujen seuraan», äyskähti Cedrik harmissaan. Luultavasti olisi hän
jatkanutkin samaan tapaan, mikä peräti poikkesi hengellisen miehen
puheesta; mutta samassapa Urfridan, tornissa asuvan vanhan ämmän ääni
keskeytti puheen.
»Mitä, lintuseni», virkkoi hän naiselle, »tälläkö tavalla sinä osoitat
kiitollisuuttasi hyvyydestäni, kun sallin sinun lentää ulos häkistäsi?
-- Niinkö rohkenet, mitätön juutalaistyttö, vaivata pyhää miestä, jotta
hänen täytyy puhjeta sopimattomiin sanoihin?»
»Juutalaistyttö!» sanoi Cedrik, keksien sen syyn päästäkseen pois.
--»Anna minun mennä, vaimo! Älä uskalla estää minua. Minä tulen juuri
pyhästä toimesta enkä tahtoisi tulla saastutetuksi.»
»Tulkaa tänne, isä», virkkoi ämmä, »te olette outo tässä linnassa ettekä
löytäisi oppaatta ulos. Tulkaa tänne, minulla olisi puhumista teille.
--Ja sinä, kirotun kansan tytär, mene takaisin sairaan miehen luokse ja
hoida häntä siksi, kunnes palaan. Ja kavahda itseäsi, jos vielä kerran
lähdet ulos minun luvattani!»
Rebekka lähti. Hartailla pyynnöillään hän oli saanut luvan päästä ulos
tornista, ja Urfrida oli käyttänyt häntä apunaan haavoitetun Ivanhoen
hoitamisessa, joka toimi olikin juutalaistytölle erittäin rakas.
Kuultuansa Urfridalta, että pappismies oli tullut tähän jumalattomien
asuntoon, oli Rebekka, joka yhä vain mietti heidän vaarallista tilaansa
ja kaikenlaisia pelastuskeinoja siitä, toivonut saavansa häneltä apua.
Sentähden hän oli mennyt valemunkkia vastaan puhuaksensa hänelle ja
pyytääksensä häntä vangin avuksi. Mutta miten tämä hurskas hanke meni
myttyyn, sen lukija on juuri saanut kuulla.