»Mitäpä, raukka, sull' ois kertoa
kuin häpeän ja synnin tekoja?
Vikas' on tietyt -- tehty tuomios --
kuitenkin kerro -- kerro kohtalos.»
»Ei, toinen suru mua painavi;
raskaampaa vielä kuormaa kantaa saan.
Oi helpottaa mun salli mieltäni,
maltilla valitustain kuule vaan;
jos ystävän vaan sais, ken kuulisi,
en apua hältä anoiskaan.»
CRABBE: _Oikeustupa_.
Ajettuansa huudoillaan ja uhkauksillaan Rebekan takaisin haavoitetun
Wilfredin kamariin vei Urfrida vastahakoisesti seuraavan Cedrikin
toiseen huoneeseen, jonka oven hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän
otti kaapista viinikannun ja kaksi pikaria, pani ne pöydälle ja sanoi
sävyyn, joka enemmänkin kuului toteavalta kuin kysyvältä: »Sinä olet
saksilainen, isäni -- älä sitä kiellä.» Ja kun Cedrik ei näyttänyt
olevan halukas siihen vastaamaan, lisäsi hän: »Lapsuuteni kielen sävelet
ovat suloiset korvilleni, vaikka täällä en useinkaan ole saanut kuulla
niitä, paitsi kurjien, halpojen orjien suusta, joilla ylpeät normannit
teettävät halvimmat talon askareet. -- Sinä olet saksilainen, isäni
--vapaa saksilainen, et ole kenenkään kuin Herran Jumalasi orja. Äänesi
soi suloiselta minun korvissani.»
»Eikö saksilaisiakin pappeja käy tässä linnassa?» vastasi Cedrik.
»Pitäisipä minun mielestäni heidän velvollisuutenaan olla tämän maan
omien poljettujen ja hylättyjen lasten lohduttaminen.»
»Eivät ne käy -- tai jos käyvätkin, niin mieluummin ne mässäilevät
valloittajien pöytäkumppaneina», vastasi Urfrida. -- »Se on heistä
hauskempaa kuin omien kansalaistensa huokausten kuunteleminen -- näin
ainakin kerrotaan -- itse minä siitä vähän tiedän. Kymmeneen vuoteen ei
tähän linnaan ole päässyt yksikään pappi, lukuunottamatta tuota
normannilaista kappalaisjuoppoa, joka yökaudet mässäili Front-de-Boeufin
kanssa; ja hänkin on jo aikoja sitten lähtenyt tiliä tekemään
huoneenhallituksestaan. -- Mutta sinä olet saksilainen -- saksilainen
pappi, ja minä tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.»
»Saksilainen kyllä olen», vastasi Cedrik, »vaikka totta puhuen en
ansaitsisi papin nimeä. Anna minun nyt lähteä -- minä vannon, että tulen
takaisin tai lähetän toisen veljistäni, joka on kelvollisempi kuulemaan
rippiäsi.»
»Viivy vielä vähän», pyysi Urfrida. »Kalma on minulta pian peittävä
kuulumattomaksi tämän äänen, enkä minä tahtoisi luontokappaleena vaipua
hautaan, niinkuin olen aikani elänyt. -- Mutta juo, isäni, niin jaksat
paremmin kuulla hirveää kertomustani.» Hän kaatoi viiniä pikariin ja joi
itse sen peloittavan ahnaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada
viimeisenkin tipan kuiville. »Tämä ei anna minulle iloa», sanoi hän
selitykseksi katsahtaen ylöspäin, kun pikari oli tyhjennetty, »mutta se
huumaa kuitenkin. -- Juo sinäkin, isä, niin kykenet kuulemaan
kertomustani inhosta maahan vaipumatta.»
Cedrik olisi mielellään ollut ottamatta osaa näihin kamaliin
juominkeihin, mutta ämmä viittasi hänelle malttamattomasti ja hurjasti.
Valepappi teki sen vuoksi niinkuin toinen käski ja tyhjensi suuren
pikarin pohjaan. Tästä myöntyväisyydestä ämmä tuntui tulevan mieliinsä
ja aloitti nyt kertomuksensa.
»Minä en ollut, isä», hän sanoi, »syntyessäni sama kurja olento, jonka
nyt näet edessäsi. Olin vapaa, onnellinen ja kunnioitettu, minä rakastin
ja olin rakastettu. Nyt olen orja, kurja ja halpa -- olin herrojen
himojen uhrina, niin kauan kuin kauneuttani kesti -- nyt, kun se on
kadonnut, olen ylenkatsottu, hylätty ja poljettu. -- Kummeksitko siis,
isäni, että minä vihaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmän niitä,
jotka ovat saattaneet minut tällaiseksi. Voisiko tämä edessäsi seisova
ryppyposkinen, horjahteleva akka, jonka viha voi puhjeta vain
voimattomiksi kirouksiksi, unhottaa, että hänen isänsä muinoin oli jalo
Torquilstonen taani, jonka kulmakarvojen rypistys vapisutti tuhansia
alustalaisia.»
»Sinäkö olisit Torquil Wolfgangerin tytär!» huusi Cedrik peräytyen;
»sinä -- sinäkö tämän jalon saksilaisen, minun isäni ystävän ja
sotakumppanin tytär!»
»Sinun isäsi ystävän!» toisti Urfrida. »Sittenhän edessäni seisoo
Cedrik, liikanimeltä Saksilainen, sillä jalolla Herewardilla,
Rotherwoodin herralla, oli vain yksi poika, jonka nimi on hyvin tuttu
hänen kansalaistensa kesken. Mutta jos olet Cedrik, niin mitä tuo
hengellisen miehen puku tarkoittaa? -- Oletko sinäkin ruvennut
epäilemään maasi pelastusta ja paennut väkivallan tieltä luostarin
muurien suojaan?»
»Yhdentekevää, kuka lienenkin», sanoi Cedrik; »jatka, onneton vaimo,
kertomusta hirveästä kohtalostasi ja rikoksistasi! -- Sillä rikosta
siinä varmaankin on -- rikostahan on jo se, että elävänä seisot tässä
kertomassa.»
»Rikosta siinä onkin», vastasi kurja nainen, »häijy, musta, kadotusta
tuottava rikos -- rikos, joka painaa niinkuin vuori minun sieluani
--rikos, jota eivät kiirastuletkaan koskaan voi valkeaksi polttaa!
--Näissä samoissa saleissa, joiden permannolle isäni ja veljieni jalo,
puhdas veri vuoti -- näissä samoissa saleissa minä elin heidän
murhaajansa jalkavaimona, samalla kertaa hänen orjanaan ja
ilokumppaninaan -- ja kirottua rikosta on näin ollut jokainen
hengenvetoni!»
»Kurja vaimo!» huusi Cedrik. »Sinun isäsi ystävät -- jokainen uskollinen
saksilaissydän, rukoillessaan hänen sielunsa ja hänen urhokasten
poikiensa sielujen puolesta, aina myös muisteli murhattua Ulrikaa -- ja
sillä aikaa kuin me kaikki itkimme ja kunnioitimme sinua kuolleena, sinä
olet elänyt niin, että sinua olisi pitänyt inhota ja kirota -- elit
yhteydessä sen häijyn rosvon kanssa, joka oli murhannut lähimmät,
rakkaimmat sukulaisesi -- joka vuodatti lapsenkin veren, jottei eloon
jäisi ainoatakaan miespuolta Torquil Wolfgangerin jalosta suvusta. -- Ja
hänen kanssaan sinä olet elänyt yhteydessä, luvattoman rakkauden
siteissä!»
»Luvattomissa kyllä, mutta en rakkauden siteissä», vastasi akka;
»rakkaus saisi ennemminkin sijan ikuisen lohdutuksen mailla kuin näissä
jumalattomissa saleissa. -- Ei, siitä kumminkaan en ansaitse moitetta
--niinäkin hetkinä, kun suostuin Front-de-Boeufin luvattomaan lempeen,
riehui tulinen viha häntä ja hänen sukuansa vastaan aina minun
sydämessäni.»
»Sinä vihasit häntä ja kuitenkin pysyit elossa», lausui Cedrik; »sinä
kurja olento! Eikö sinulla ollut tikaria, asetta -- edes neulaa käsillä!
Kiitä onneasi -- koska sellainen elämä oli sinulle kallis -- että
normannilaisen linnan salaisuudet ovat yhtä lujasti lukitut kuin haudan.
Sillä jos vain olisin voinut aavistaa, että Torquilin tytär eli täällä
häpeällisessä yhteydessä isänsä murhaajan kanssa, niin totta totisen
saksilaisen miekka olisi löytänyt sinut, vaikkapa itse armaasi sylistä!»
»Olisitko todella tahtonut näin huuhtoa pois tahran Torquilin nimestä?»
sanoi Ulrika, sillä voimmehan nyt jättää pois hänen valenimensä; »sitten
oletkin se totinen saksilainen, joksi sinua maine kehuu! Sillä onpa
tännekin, näiden kirottujen muurien taakse, missä -- niinkuin oikein
sanoit -- rikos on läpi pääsemättömän salaisuuden verholla peitetty,
--onpa tännekin Cedrikin nimi kuulunut, -- ja minä, kurja, häpeällä
tahrattu olento, olen riemuinnut tietäessäni, että vielä yksi mies oli
olemassa, joka kenties voisi kostaa kansamme onnettomuuden. -- Mutta
koston riemuhetkiä on minulla itsellänikin ollut -- minä olen
kiihdyttänyt vihollistemme riitoja, ärsyttänyt juopuneita peuhaajia
tappeluun ja murhaan -- minä olen nähnyt heidän verensä virtaavan --minä
olen kuullut heidän rintansa korisevan kuolemanteossa! -- Katsele minua,
Cedrik -- eikö näissä rumissa, kurttuisissa kasvoissa vielä näy jotakin
jälkeä Torquilin muodosta.»
»Älä kysy semmoista, Ulrika», vastasi Cedrik tuntien surua, joka oli
inhon sekainen; »nuo jäljet muistuttavat minulle isäsi muotoa, mutta
sillä tavalla kuin näkisin haudasta nousseen ruumiin, jolle paha henki
on antanut elävän näön.»
»Olkoon niin», vastasi Ulrika; »mutta piilipä tämä perkeleellinen muoto
taivaan enkelin kauneuden takana, koska sillä kuitenkin oli voimaa
sytyttää riitaa molempien Front-de-Boeufien, isän ja pojan välillä!
Helvetin pimeydellä pitäisi sitä seuraava tapaus oikeastaan peittää
--mutta kosto ei voi olla nostamatta sitä peittoa ja hämärillä sanoilla
ilmoittamatta asiaa, joka peloittaisi kuolleetkin hereille haudoistaan,
jos sitä kovalla äänellä julistaisin. Kauan aikaa oli eripuraisuuden
kipinä kytenyt tyranni-isän ja hänen julman poikansa välillä -- kauan
aikaa minä olin lietsonut tätä luonnotonta vihaa -- ja viimeinpä se
eräänä viinavimman hetkenä leimahti ilmituleksi, ja oman pöytänsä
ääressä sai sortajani surmansa oman poikansa kädestä! -- Sentapaisista
salaisuuksista nämä seinät tietäisivät puhua! -- Haljetkaa, hajotkaa, te
kirotut kattokaaret», hän huusi katsahtaen ylös lakeen, »ja haudatkaa
raunioittenne alle kaikki, jotka tietävät siitä inhoittavasta
salaisuudesta!»
»Ja sinä, kurja, syyllinen olento», kysyi Cedrik, »mikä sinusta tuli
ryöstäjäsi kuoltua?»
»Arvaa, mutta älä kysy. -- Täällä -- täällä minä elin, kunnes vanhuus,
ennenaikainen vanhuus muutti muotoni näin kalman kaltaiseksi --ylenkatse
ja soimaukset tulivat nyt minun osakseni, joka olin tottunut käskemään
-- ja kostoni, joka ennen oli niin korkealle ylettynyt, kutistui
tyytymättömän palvelijan pikkumaiseksi kiusanteoksi tai kykenemättömän
akan turhiksi kirouksiksi, joista ei kukaan pitänyt lukua. -- Minun
kohtalonani on ollut istua yksin tornikamarissa ja kuunnella mässäämisen
melua, jossa ennen sain olla osallisena, tai uusien uhrien huutoja ja
huokauksia.»
»Ulrika», lausui Cedrik, »kuinka sinä uskallatkaan puhua tähän pyhään
pukuun puetulle miehelle, kun sydämesi, pahoin pelkään, yhä vielä
kaipailee menettämääsi palkintoa rikostesi johdosta sekä niitä tekoja,
joilla tuon palkinnon saavutit? Ajattele, kurja nainen, mitäpä voisi
itse pyhä Edwardkaan tehdä sinun huojennukseksesi, jos hän nyt seisoisi
täällä ilmielävänä? Sillä kuninkaallisella Tunnustajalla oli valta
parantaa ruumiin paiseita,[22] mutta Jumala yksin taitaa parantaa sielun
pitalitautia.»
»Älä kuitenkaan käänny pois minusta, sinä ankara vihan profeetta», huusi
vaimo, »vaan virka minulle, mikä lopuksi syntyy noista uusista ja
hirveistä tunteista, jotka ahdistelevat minua yksinäisyydessäni? --Miksi
nuo kauan aikaa sitten tehdyt teot nyt kohoavat uudestaan eteeni
vereksessä, pyörryttävässä kauheudessaan? Mikä mahtaneekaan haudan
tuolla puolella tulla sen osaksi, jonka kohtalo maan päällä on ollut
niin sanomattoman kurja? Tahtoisinpa kääntyä Odinin, Herthan ja
Zernebockin, Mistan ja Skogulan, -- kaikkien noiden vanhain jumalien
puoleen, joita kastamattomat esi-isämme palvelivat -- sekin olisi
parempi kuin tuntea kauemmin sitä hirvittävää tulevaisuudenpelkoa, joka
viime aikoina ei ole suonut minulle rauhaa päivin eikä öin!»
»Minä en ole pappi», sanoi Cedrik kääntäen inhon väristyksellä silmänsä
pois tästä viheliäisestä olennosta, jossa syyllisyys, onnettomuus ja
omantunnontuskat raivosivat; »minä en ole pappi, vaikka olen papin
puvussa.»
»Olitpa pappi tai maallikko», vastasi Ulrika, »niin kaikista ihmisistä,
joita näinä kahtenakymmenenä vuotena olen nähnyt silmieni edessä, olet
sinä ainoa Jumalaa pelkäävä, ihmistä säälivä; ja sinä syökset minut nyt
toivottomuuteen!»
»Minä kehoitan sinua katumukseen», sanoi Cedrik. »Rukoile ja tee
parannus, niin Jumala kenties on ottava sinut armoihinsa! Mutta minä en
voi, en tahdo kauemmin viipyä täällä sinun luonasi.»
»Viivy vielä hetkinen!» rukoili Ulrika. »Älä jätä minua, isäni ystävän
poika, jotta ei paholainen, joka on koko elämääni ohjannut, kiusaisi
minua kostamaan armotonta hylkäämistäsi! -- Luuletko kauankin saavasi
pysyä hengissä, jos Front-de-Boeuf saisi tietää, että Cedrik on hänen
linnassaan tämmöisessä puvussa? -- Hän iski jo äsken silmänsä sinuun,
niinkuin haukka iskee kyntensä saaliiseen.»
»Tapahtukoon niin», virkkoi Cedrik. »Ennen annan hänen raadella
ruumistani nokallaan ja kynsillään, kuin että sallisin kieleni puhua
ainoatakaan sanaa, jota ei sydämeni tiedä todeksi. Saksilaisena tahdon
kuolla -- suorana sanoissani, suorana teoissani -- pois tieltä, sen
käsken! -- Älä koske minuun, älä estä minua! -- Ei Front-de-Boeufkään
ole silmissäni niin inhoittava kuin sinä, häpeän ja kadotuksen orja!»
»Tapahtukoon niin», sanoi Ulrika väistyen pois hänen edestään; »mene
matkaasi ja unhota ylpeänä omasta kunnostasi, että tämä kurja olento oli
isäsi ystävän tytär. -- Mene matkaasi! -- Jos olen onnettomuuteni kautta
erotettu ihmiskunnasta -- erotettu niistäkin, joiden apua suurimmalla
syyllä olisin saattanut toivoa osakseni -- niin tahdon myös
kostotyössäni olla yksin, erilläni kaikista ihmisistä! -- Ei kukaan saa
auttaa minua, mutta kaikkien korviin on kuuluva sanoma siitä teosta,
jonka minä uskallan tehdä! -- Jää hyvästi! -- Sinä olet hylännyt minut;
sen vuoksi on ratkennut viimeinenkin side, joka vielä tuntui liittävän
minut kaltaisteni yhteyteen -- se toivo, että onnettomuuteni herättäisi
oman kansani sääliä.»
»Ulrika», lausui Cedrik näistä sanoista liikutettuna, »tahdotko sinä,
joka olet jaksanut elää niin raskaan kurjuuden ja rikoksen kuorman alla,
tahdotko sinä vaipua epätoivoon juuri nyt, kun silmäsi ovat auenneet
näkemään syyllisyyttäsi ja kun olisi katumukseen otollisin aika?»
»Cedrik», vastasi Ulrika, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä. Niihin
tekoihin, jotka minä tein, niihin ajatuksiin, joita minä ajattelin, ei
ihmistä voi saattaa muu kuin huumaavin huvituksen halu, johon sitten
liittyy mitä hurjin kostonhimo ja ylpein oman voiman tunto; nämä kolme
ominaisuutta ovat liian väkeviä juomia, jotta ihmissydän voisi
pyörtymättä niitä nauttia. Mutta niiden voima on nyt jo aikaa sitten
väljähtynyt -- vanhuus ei tuota huvitusta, poskien rypyt eivät tuota
valtaa, ja kosto itsekin riutuu voimattomiksi kirouksiksi. Sitten
rupeavat omantunnon kaikki kyyt kalvamaan, ja kilpaa niiden kanssa
kalvaa menneen ajan kaipaus ja tulevan ajan pelko! -- Sitten, kun kaikki
voimakkaat mielen yllyttimet ovat laimistuneet, tulee ihminen helvetin
pahojen henkien kaltaiseksi, jotka saattavat tuntea omantunnon vaivaa,
mutta eivät kykene katumaan. -- Mutta sinun sanasi herättivät minussa
uuden sielun; -- oikein sanoit, kun lausuit, että kaikki on sille
mahdollista, joka uskaltaa kuolla! -- Sinä olet minulle neuvonut
kostokeinon, ja minä aion sitä käyttää, ole varma siitä! Tähän asti on
kostonhalun täytynyt kärsiä rinnallaan muitakin himoja minun sydämessäni
-- tästä lähtien se on oleva sydämeni ainoana asukkaana, ja sinäkin saat
kerran vielä tunnustaa, että kuinka kurja Ulrikan elämä on ollutkin,
hänen kuolemansa sittenkin oli sellainen kuin jalon Torquilin tyttäreltä
sopii odottaa. Tuolla ulkona on miehiä, jotka piirittävät tätä kirottua
linnaa -- joudu, johda ne rynnäkköön, ja kun näet punaisen lipun
liehuvan tuolta tornin itäiseltä kulmalta, rynnätkää silloin
miehuullisesti päälle -- silloin he saavat tarpeeksi puuhaa täällä
linnan sisässä, ja te voitte kiivetä muurille pelkäämättä heidän
jousiaan tai heittokoneitaan. -- Mene nyt, minä rukoilen -- käy tietäsi
ja jätä minut käymään omaani!»
Cedrik olisi tarkemmin tiedustellut tuota aietta, jonka Ulrika näin
hämärin sanoin oli ilmaissut, mutta samassa kuului Front-de-Boeufin
ankara ääni huutavan: »Missä tuo pappinahjus viipyy? Suonpa hänelle
marttyyrin kunnian, sen vannon Compostellan monikoukeroisen arkun
kautta, jos hän täällä viipyy houkutellakseen väkeäni pettureiksi!»
»Aika totinen profeetta», sanoi Ulrika, »onkin paha omatunto! Mutta älä
välitä hänestä -- joudu ulos väkesi luokse. -- Antakaa te saksilaisen
sotahuutonne kaikua, ja laulakoot nämä, jos tahtovat, Rolfin[23]
sotalaulua; koston soitto on heitä pian pauhinallaan säestävä.»
Näin lausuttuaan hän katosi salaovesta, ja samassa Reginald
Front-de-Boeuf astui sisään. Cedrik pakotti väkisin niskansa nöyrään
kumarrukseen ylpeälle paronille, joka ei vastannut tähän
kohteliaisuuteen muulla kuin vähäisellä päännyökkäyksellä.
»Pitkäpä sinun katuvaisten syntistesi rippi olikin -- mutta sitä parempi
heille, koska se oli heille viimeinen tilaisuus syntiensä
tunnustamiseen. Oletko valmistanut heidät kuolemaan?»
»He odottivat jo pahinta», virkkoi Cedrik kooten kaiken ranskankielen
taitonsa, »samasta hetkestä lähtien, jolloin he saivat tietää, kenen
valtaan he olivat joutuneet.»
»Mitäs tämä on, munkkiseni», sanoi Front-de-Boeuf, »murtaahan puheesi
luullakseni saksiksi?»
»Olen saanut kasvatukseni pyhän Witholdin luostarissa Burtonissa»,
selitti Cedrik.
»Vai niin», sanoi paroni. »Parempi olisi sinulle, jos olisit
normannilainen, ja paremmin sopisi se myös minun tuumiini, mutta hädässä
ei saa hyljeksiä keinoja. Tuo Witholdin luostari Burtonissa on
huuhkajainpesä, joka olisi hävitettävä. Pianpa se päivä koittaneekin,
jolloin munkinmekkokaan ei enää suojele saksilaista paremmin kuin
rautahaarniskakaan.»
»Jumalan tahto tapahtukoon!» virkkoi Cedrik vihastuksesta vapisevalla
äänellä, jonka värinän Front-de-Boeuf luuli kuitenkin pelosta johtuvan.
»Johan sinä, näen mä», sanoi hän, »taidat olla näkevinäsi meidän
soturimme ruoka-aitoissasi ja olutkellareissasi. Mutta anna minulle nyt
hiukan apua, niin lupaan, että sinä -- kuinka muille käyneekin -- saat
maata kammiossasi yhtä turvallisena kuin etana kovassa kuoressaan.»
»Käskekää, mitä tahdotte», virkkoi Cedrik hilliten suuttumustansa.
»Seuraa minua siis tätä käytävää myöten, niin päästän sinut linnan
pienestä portista ulos.»
Ja astuessaan edellä Front-de-Boeuf selitti, mitä valemunkin piti tehdä.
»Näetkös, munkkiseni, tuon saksilaisen sikolauman tuolla, joka on
uskaltanut piirittää tämän Torquilstonen linnan. Kerro heille niin
paljon kuin vain osaat valehdella linnan rappiotilasta, tai mitä muuta
hyvänsä, joka voi pidättää heidät täällä vuorokauden ajan. Sillä välin
viet tämän paperin -- mutta maltas -- osaatko lukea, pappiseni?»
»En sanaakaan», vastasi Cedrik, »paitsi messukirjaani, ja siitä minä
tunnen kirjaimet, koska näet osaan koko pyhän messun ulkoa, kiitos ja
kunnia olkoon Pyhälle Neitsyelle ja Pyhälle Witholdille!»
»Sitä paremmin sovit sanansaattajakseni. -- Vie siis tämä paperi Filip
de Malvoisinin linnaan. Sano sen tulevan minulta ja olevan kirjoitetun
temppeliritari Brian de Bois-Guilbertin kädellä; sano, että minä pyydän
toimittamaan sen Yorkiin niin kiireesti kuin hevosen kaviot sen voivat
sinne saattaa. Sillä aikaa olkoot huoleti, sano se heille; he tapaavat
meidät eheinä ja terveinä muuriemme takaa. -- Kirottu häpeä se onkin,
että meidän näin täytyy piillä karkulaislauman tähden, joka tavallisesti
heti pötkii pakoon, nähtyänsä vilahduksen meidän lipustamme ja
kuultuansa hevostemme kavioiden kopinan. Kuulepas, pappi, laita jos
jollakin koukullasi, että nuo lurjukset pysyvät täällä paikallansa,
kunnes ystävämme tuovat peitsensä meille avuksi. Kostonhimoni on
herännyt, ja se on haukka, joka ei nuku, ennenkuin sen kupu on mätetty
täpötäyteen.»
»Auttakoon minua suojeluspyhimykseni», lausui Cedrik kiivaammalla
innolla kuin mitä hänen virkaansa olisi sopinut, »ja auttakoot minua
kaikki muutkin pyhät miehet, jotka Englannissa ovat eläneet ja kuolleet,
-- minä kyllä käskynne täytän! Ei yhdenkään saksilaisen pidä liikahtaa
näiden muurien edustalta, jos minussa lienee taitoa ja voimaa
pidättämään heitä.»
»Haa!» virkkoi Front-de-Boeuf, »muuttuipa jo äänesi, pappi veikkoseni.
Sinähän puhut tulisesti ja rohkeasti, aivan kuin olisi tuon
saksilaislauman teloitus sinulle mieleen. Ja itsepä kuitenkin olet
noiden sikojen sukua?»
Cedrik ei juuri ollut harjaantunut valehtelija, ja hyvin hän tällä
hetkellä olisi tarvinnut avukseen kuiskutusta alati kekseliäältä
Wambaltaan. Mutta hätä, niinhän vanha sananlasku sanoo, keksii neuvon.
Hän mutisi siis luukkonsa alta muutamia sanoja vastaukseksi selittäen,
että puheenalaiset karkurit olivat yhtä paljon kirkon kuin
valtakunnankin yhteydestä suljetut.
»_Despardieux_!» kirosi Front-de-Boeuf, »totta siinä sanoit -- enpä
muistanutkaan, että nuo lurjukset osaavat ryöstää lihavan abotin
paljaaksi yhtä taitavasti kuin heidän virkaveljensä tuolla puolen
suolaisen ojan. Eikös se ollut Pyhän Ivesin abotti, jonka he sitoivat
tammipuun tyveen kiinni ja pakottivat heille messua veisaamaan, sillä
aikaa kun he tyhjensivät hänen kirstujansa ja konttejansa? -- Ei, Pyhä
Neitsyt auttakoon! Sen sukkelan tempunhan teki Gualthier
Middletonilainen, eräs meidän omista sotakumppaneistamme. Mutta
saksilaisiahan toki olivat ne rosvot, jotka Pyhän Besin kappelikirkosta
ryöstivät kalkin, kynttilänjalat sekä öylättilautasen, eikö niin?»
»He olivat jumalattomia miehiä», vastasi Cedrik.
»Niin kai, ja joivat kuiviin kaikki teidän kelpo viininne ja oluenne,
jotka olivat säästetyt yöllisiä juominkejanne varten, jolloin te muka
olette täydessä yö- ja aamurukousten veisaamisen touhussa. -- Pappi,
kuules, sinun velvollisuutesi on kostaa noille kirkonryöstäjille!»
»Kosto on todellakin velvollisuuteni», mutisi Cedrik; »Pyhä Withold
tuntee sydämeni ajatukset.»
Heidän näin puhuessaan Front-de-Boeuf oli saattanut valemunkin
takaportille. He astuivat yksinäistä lautaa myöten kaivannon yli ja
tulivat pieneen ulkovarustukseen, josta vahvasti varustetun
hyökkäysportin kautta voitiin päästä ulos kedolle.
»Mene siis! Ja jos tehtyäsi, mitä käskin, tahdot palata tänne, saatpa
nähdä saksilaislihaa yhtä huokeassa hinnassa kuin sianlihaa Sheffieldin
teurastushuoneessa. Ja kuules, sinä näytät olevan noita iloisia
rippi-isiä -- tulehan luokseni teurastuksen jälkeen, niin saat juoda sen
verran Malvoisier-viiniä, että koko luostarikuntasi voisi siihen
hukkua.»
»Minä lupaan varmasti palata takaisin», vakuutti Cedrik.
»Kas, tässä on sinulle vähän käsirahaa», lisäsi normannilainen. Näin
sanoen hän pisti Cedrikin vastahakoiseen käteen byzantilaisen
kultarahan. »Ja muistakin», hän virkkoi vielä lopuksi, »jollet toimita
kunnolla asiaani, niin minä nyljen yltäsi sekä nuttusi että nahkasi!»
»Aivan mielelläni sallin sinun niin tehdä», vastasi Cedrik astuen
portista ulos ja rientäen kepein askelin lakealle kedolle, »jollen taas
kerran tavatessamme ole parempaa ansainnut sinulta.» -- Kääntyipä hän
vielä kerran linnaan päin ja paiskasi kultarahan antajalle takaisin
huutaen: »Kavala normannilainen, hukkukoon rahasikin yhdessä sinun
kanssasi!»
Front-de-Boeuf ei enää voinut kuulla sanoja, mutta teko herätti hänen
epäluulonsa. -- »Jousimiehet», hän huusi vartijoille, jotka seisoivat
ulkomuurin päällä, »lennättäkää nuoli tuon munkin mekon läpi! -- Tai,
eipäs!» hän lisäsi, kun miehet jo virittivät jousiansa, »se ei käy
laatuun -- meidän täytyy luottaa häneen, koska meillä ei ole muutakaan
neuvoa. Eipä hän toki uskaltane pettää minua -- ja jos niin hullusti
kävisi, niin onhan minulla toki nuo saksilaiskoirat tässä koppelissani,
joiden kanssa voin rauhaa hieroa. -- Hoi, Giles, vanginvartija, tuopas
tänne Cedrik, Rotherwoodin herra, ja se toinenkin talonpoikais-lurjus,
-- tuo Coningsburghilainen -- tuo Athelstan, vai mikä hänen
nimensä lieneekään? Heidän nimensäkin ovat sitä laatua, ettei
normannilaisritarin kieli tahdo taipua niitä lausumaan, ja aivan kuin
sianläskiltä ne maistuvat suussa. -- Tuokaa minulle tuopillinen viiniä,
jotta saan sen maun pois huuhdotuksi, niinkuin meidän hauska
Juhana-prinssimme kerran sanoi. -- Viekää viini asesaliin ja saattakaa
vangitkin sinne.»
Hänen käskynsä täytettiin. Astuessaan puheenalaiseen, goottilaistyyliin
rakennettuun saliin, missä riippui monta hänen itsensä tai jo hänen
isänsä väkevän käden anastamaa asetta, hän näki paksulla, tammisella
pöydällä tuopillisen viiniä, ja lähellä pöytää seisoivat myös molemmat
saksilaiset vangit, neljän soturin vartioimina. Front-de-Boeuf otti
syvän siemauksen ja rupesi sitten haastelemaan vangeillensa. Wamba näet
oli vetänyt vaipan kasvojensa peitoksi, salissa oli hämärää eikä paroni
tarkoin tuntenut Cedrikin kasvoja -- sillä tämä yleensä karttoi
normannilaisia naapureitaan ja muutenkin liikkui ani harvoin omain
tilustensa rajojen ulkopuolella. Siitä syystä Front-de-Boeuf ei heti
huomannutkaan, että arvokkaampi hänen molemmista vangeistaan oli päässyt
pakoon.
»No, te uljaat Englannin urhot», virkkoi hän, »kuinka viihdytte tässä
Torquilstonen linnassa? -- Huomaatteko nyt, mitä seurasi teidän
hävyttömyydestänne ja uhkarohkeudestanne, kun uskalsitte tehdä pilaa
Anjoun-sukuisesta prinssistä hänen oman pöytänsä ääressä? -- Vieläkö
muistatte, minkälaista kiitollisuutta te osoititte kuninkaallisen armon,
Juhana-herttuan kohteliaisuudesta? Jumala ja Pyhä Dionysius auttakoon!
Jollette nyt maksa kelpo lunnaita, niin panetan teidät noiden ikkunoiden
rautaristikkoihin jaloistanne riippumaan, siksi kunnes haukat ja
häkkiset ovat nokkineet kaikki lihat irti luistanne! -- Puhukaa, te
saksilaiskoirat -- paljonko tahdotte maksaa halvasta hengestänne? --Mitä
sinä sanot, Rotherwoodilainen.»
»Enpä äyriäkään», vastasi Wamba-parka, -- »ja mitä tuohon jaloista
ripustamiseen tulee, niin ovat aivoni olleet nurin narin aina siitä
asti, kun narrin lakki ensi kertaa sidottiin päähäni. Kenties ne nyt
tulevat paikoilleen, kun minut pannaan ylösalaisin riippumaan.»
»Pyhä Genoveva!» huusi Front-de-Boeuf, »kuka tuo lurjus onkaan?»
Kämmenellään hän veti luukon narrin päästä ja vetäisi kauluksen auki,
jolloin orjuuden tunnusmerkki, hopeinen kaularengas tuli näkyviin.
»Giles -- Klemetti -- te koirat ja konnat!» tiuskaisi vimmastunut
normannilainen, »kuka on tämä mies, jonka olette eteeni tuoneet?»
»Luulenpa voivani sen sanoa», virkkoi de Bracy, joka samassa astui
saliin. »Tämä on Cedrikin narri, joka turnajaisissa niin urhoollisesti
taisteli Iisak Yorkilaisen kanssa kunniasijasta.»
»Sen riidan minä pian aion ratkaista», vastasi Front-de-Boeuf; »minä
panen heidät molemmat riippumaan samaan hirsipuuhun, jollei Cedrik ja
tuo Coningsburghin sika maksa kelpo hintaa heidän hengestään. Paljas
raha ei tässä nyt riitäkään. Hajoittakoot he tuon vaapsahaisparven, joka
linnani ympärillä surisee, allekirjoittakoot sopimuskirjan, jossa
luopuvat kaikista kehumistaan vapauksista ja etuoikeuksista, ja
suostukoot elämään minun orjinani ja vasalleinani. Ja kiittäkööt
onneansa, jos heille siinä uudessa maailmassa, joka nyt on alkava,
sallitaan sen verran ilmaa, että saavat sieraimensa täyteen. -- Menkää»,
hän virkkoi kahdelle miehistään, »tuokaa oikea Cedrik tänne, niin tällä
kertaa annan erehdyksenne anteeksi, varsinkin kun se ei ollut sen
suurempi kuin että te luulitte saksilaista hupsua saksilaiseksi
vapaatilalliseksi.»
»Saattepa, jalo ritari», tokaisi Wamba, »nähdä, että meitä täällä on
useampia hupsuja kuin vapaatilallisia.»
»Mitä se konna tarkoittaa?» tiuskaisi Front-de-Boeuf katsahtaen
miehiinsä, jotka vapisten ja vastahakoisesti sammaltaen ilmoittivat,
etteivät he tienneet, mihin Cedrik oli joutunut, jollei tämä mies ollut
tarkoitettu.
»Taivaan autuaat pyhät!» huudahti de Bracy; »hän on varmaankin päässyt
pakoon munkin puvun turvin!»
»Helvetin perkeleet!» kirosi Front-de-Boeuf; »Rotherwoodin karjun minä
siis itse saatoin portille asti ja päästin omin käsin ulos! -- Mutta
sinut», karjahti hän Wamballe, »joka narrinkujeillasi olet petkuttanut
meitä viisaita miehiä, niin että olimme sinua vielä hupsummat -- sinut
minä tahdon vihkiä papiksi -- tahdonpa ajaa päälakesi oikein munkin
tavoin! Tänne, miehet, nylkekää tukka nahkoineen pois hänen päästään ja
syöskää lurjus sitten päistikkaa muurilta alas. -- Leikin puhuminenhan
on sinun virkasi, osaatko nytkin vielä laskea leikkiä?»
»Te suotte minulle suuremman kunnian, jalo herra, kuin sanoin voin
selittääkään», valitti Wamba-parka, jonka leikinintoa ei uhkaava
kuolemakaan voinut masentaa. »Jos suotte minulle punaisen lakin,
niinkuin lupaatte, niin teettehän siten minusta kardinaalin ettekä vain
halpaa munkkia.»
»Tuo narri-parka tahtoo narrina kuoliakin», virkkoi de Bracy.
--»Front-de-Boeuf, älä huoli tappaa häntä. Anna hänet minulle
vapaakomppaniani huvitukseksi. -- Mitäs arvelet, veitikka? Otatko
vastaan anteeksiannon ja lähdetkö kanssani sotaan?»
»Miksikäs ei, jos herrani sen sallii», vastasi Wamba, »sillä näettehän,
etten minä ilman hänen lupaansa saa pujahtaa ulos kaularenkaastani», hän
osoitti kaulassaan olevaa rengasta.
»Ohoo, pianpa normannilaissaha puree saksilaisen kaularenkaan poikki»,
arveli de Bracy.
»Aivan niin, jalo herra», tokaisi Wamba, »ja siitähän tuleekin
sananlasku:
»Normannin lusikka Englannin puurossa,
normanni kenossa, Englanti kuurassa,
normanni iloisna, Englanti suree,
normannin saha sen tammea puree.
Hiisi jos kaikki ne neljä veis,
siitäpä Englanti riemuitseis!»
»Hupsupa olet itsekin, de Bracy», sanoi Front-de-Boeuf; »tässä seisot ja
kuuntelet hupsun jaarituksia, kun surma kita ammollaan odottaa
saadakseen niellä meidät. Etkö näe, että he ovat olleet meitä
viekkaammat ja että tämä kirjava herra, jonka sinä tahtoisit ottaa
aseveikoksesi, on tehnyt tyhjäksi toivomme saada sana saatetuksi
ystävillemme. Mitähän meillä on nyt odotettavana muuta, kuin että he
kohta rupeavat ryntäämään?»
»Lähtekäämme muureille sitten!» vastasi de Bracy. »Milloin olet nähnyt
minun murehtivan taistelukutsua? Kehoita temppeliritaria, että hän oman
henkensä puolustukseksi käyttäisi edes puolta siitä taistelutaidosta,
jota hän on säätynsä palveluksessa osoittanut. Aseta itse muurille
jättiläisruhosi -- salli minunkin ponnistaa vähät voimani -- niin
saavatpa nuo saksilaisrosvot nähdä, että yhtä helppoa olisi rynnäköllä
kiivetä pilviin kuin tähän Torquilstonen linnaan. Tai jos tahtonet
ruveta karkurien kanssa rauhanhieromisiin, niin miksi et sitten ota
sovitusmieheksi tätä arvoisaa vapaatilallista, joka katselee niin
syvämietteisesti viinipulloa? -- Hei, saksilainen», hän lisäsi ojentaen
pikarin Athelstanille, »huuhdo kurkkusi tällä kelpo juomalla ja herätä
uinuvaa älyäsi, niin että voit sanoa, mitä tahdot tehdä päästäksesi
vapaaksi.»
»Tahdonpa tehdä, mitä syntinen ihminen voi», vastasi Athelstan, »jos se
vain soveltuu kelpo miehelle. Päästäkää minut kumppaneineni vapaaksi,
niin maksan tuhannen markkaa lunnaiksi.»
»Ja lupaatko sen lisäksi viedä pois tuon roistoväen, joka linnani
ympärillä pauhaa vasten Jumalan ja kuninkaan rauhaa?» kysyi
Front-de-Boeuf.
»Jos minulla on siihen valtaa», vastasi Athelstan, »niin lupaan viedä
heidät pois. Ja toivonpa, että myöskin Cedrik-isä on voimiansa myöten
auttava minua siinä.»
»Asia on siis sovittu», sanoi Front-de-Boeuf, »sinä pääset joukkoinesi
vapaaksi, ja rauha tulkoon vallitsemaan meidän välillämme tuhannen
markan hinnasta. Se on huokea lunnasmaksu, saksilainen, ja saat kiittää
minua, kun siihen tyydyn enkä enempää vaadi hengestäsi. Mutta huomaa,
tämä sopimus ei ulotu Iisak Juutalaiseen.»
»Eikä myöskään Iisak Juutalaisen tyttäreen», virkkoi temppeliherra, joka
samassa astui sisään.
»Ei kumpikaan», lisäsi Front-de-Boeuf, »kuulu tämän saksilaisen
seurueeseen.»
»Enpä ansaitsisi kristityn nimeä, jos he siihen kuuluisivat», vastasi
Athelstan; »tehkää heille, mitä tahdotte.»
»Eikä sopimus koske myöskään Rowena-neitiä», virkkoi de Bracy. »Älköön
minusta koskaan sanottako, että olen miekan lyönnittä luopunut kelpo
saaliista.»
»Eikä myöskään», lisäsi Front-de-Boeuf, »tuo narri-lurjus pääse
mainituilla lunnailla. Hänet pidän varoittavana esimerkkinä kaikille
narreille, jotka tahtovat tehdä leikistä totta.»
»Rowena-neiti», sanoi Athelstan vakavasti, »on minun kihlattu
morsiameni. Mieluummin annan hurjien hevosten repäistä rikki ruumiini
kuin luovun hänestä. Ja Wamba-orja pelasti tänäpäivänä isä Cedrikin
hengen. -- Ennen annan oman henkeni kuin sallin koskettaa hiuskarvaakaan
hänen päästään.»
»Sinun kihlattu morsiamesiko! -- Rowena-neitikö sinun kaltaisesi
talonpojan kihlattu morsian?» ivasi de Bracy. »Hourailetko, saksilainen,
ja oletko unissasi näkevinäsi Seitsemän Kuningaskunnan[24] ajan
palanneeksi? Anjoun suvun kuninkaat, huomaa se, eivät lahjoittele
naitettaviansa sinun sukuisillesi miehille.»
»Minun sukuni», vastasi Athelstan, »on paljoa puhtaampaa ja vanhempaa
alkujuurta kuin sinun kaltaisesi ranskalaisen mieronkävijän, joka elätät
itseäsi sillä, että kenelle hyvänsä ensiksi tarvitsevalle myyt
lippurepaleesi alle kokoontuneitten rosvojen veret. Kuninkaita on ollut
minun esi-isieni joukossa, sankareita sodassa, nerokkaita neuvoissa,
joiden saleissa joka päivä nähtiin sata sen verta seuralaisia
aterioimassa kuin sinun komppaniassasi on miehiä. Heidän nimensä ovat
mainitut ministrelien lauluissa, ja heidän säätämänsä lait vahvistetut
_Wittenagemoteissa_.[25] Kun heidän luunsa laskettiin maahan, seisoi
pyhiä miehiä vieressä rukoilemassa ja tuomiokirkkoja on rakennettu
heidän hautojensa yli.»
»Sattuiko, de Bracy?» virkkoi Front-de-Boeuf hyvillään sivalluksesta,
jonka hänen toverinsa sai; »antoipa saksilainen sinulle oikein miehen
tavalla.»
»Niin miehuullisesti kuin vanki voi iskeä», vastasi de Bracy
teeskennellyn välinpitämättömästi. »Sille, jonka kädet ovat köytetyt,
olkoon sallittua kielen pieksäminen. -- Mutta sukkelilla sanoillasi,
veikkonen», lisäsi hän Athelstanin puoleen kääntyen, »et kuitenkaan
vapauta Rowena-neitiä meidän käsistämme.»
Mutta Athelstan, joka oli pitänyt pitemmän puheen kuin hänellä koskaan
muulloin oli tapana, ei nyt vastannut tähän sanaakaan. Kinastelu
keskeytyikin samalla, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että taaskin eräs
munkki seisoi portilla pyrkien sisään. »No, Pyhä Benediktus, noiden
keppikerjäläisten kuningas meitä auttakoon!» huusi Front-de-Boeuf; »onko
siellä nyt tosi-munkki vaiko taaskin tekopyhä? Katsokaa häntä tarkkaan,
orjat -- sillä jos annatte toisenkin valehtelijan kääntää silmänne, niin
puhkaisutan ne teiltä ja panetan tyhjiin kuoppiin kuumia hiiliä sijaan.»
»Rangaiskaa minua vaikka ankarimmallakin tavalla, ankara herra»,
vakuutti Giles, »jollei tämä ole totinen kaljupää. Teidän asemiehenne
Jocelyn on vanha tuttu hänen kanssaan ja takaa, että hän on veli
Ambrosius, Jorvaulx'in abotin palvelijamunkki.»
»Päästäkää hänet siis sisään», käski Front-de-Boeuf; »luultavasti hän
tuo meille sanomia iloiselta herraltansa. Mahtaapa tänään perkele
viettää pyhäpäivää ja papit saavat siis olla jouten, koska heitä on näin
paljon kuljeksimassa. Viekää vangit pois; ja sinä saksilainen, ajattele
tarkoin itseksesi, mitä me juuri puhelimme.»
»Minä vaadin», sanoi Athelstan, »kuninkaallista vankeutta, ja että
ravinnostani sekä vuoteestani pidetään huolta säätyni ja arvoni mukaan
ja niinkuin sopii miehelle, jonka kanssa lunnaista kauppaa hierotaan.
Sen lisäksi vaadin sitä teistä, ken pitää itseänsä joukkonne parhaana
miehenä, kanssani miekkasille vapauteni ryöstämisestä. Tämän vaatimuksen
lähetin jo sinulle hovimestarisi kautta; olet siis velvollinen minulle
vastaamaan. -- Tuossa on kintaani!»
»Minä en ota haastetta vastaan vangilta», vastasi Front-de-Boeuf; »etkä
saa sinäkään, Mauri de Bracy, tehdä sitä. -- Giles», lisäsi hän,
»ripusta saksilaisen kinnas seinälle sarvaan sarviin; siellä se saa
riippua siihen saakka, kunnes hän on jälleen vapaa mies. Jos hän sitten
uskaltaa vaatia sitä takaisin tai väittää, että minä olen vääryydellä
hänet vanginnut, niin hän on, sen vannon Pyhän Kristofferin vyön kautta,
tapaava minussa miehen, joka ei koskaan ole kieltäytynyt taistelemasta,
jalkaisin tai ratsain, yksinään tai vasallijoukkoineen!»
Saksilaiset vangit vietiin pois juuri samassa, kun Ambrosius-munkki,
joka näytti olevan suuren pelon vallassa, saatettiin sisään.
»Tämä on oikea _Pax vobiscum_», tiesi Wamba astuessaan hengellisen
miehen ohitse; »me muut olimme vain valekuvia.»
»Pyhä Jumalan Emo!» huokasi munkki kääntyen ritarien puoleen, »olenpa
nyt viimeinkin taas hyvässä turvassa ja kristittyjen ihmisten seurassa!»
»Hyvässä turvassa olet tosiaankin», vastasi de Bracy; »ja mitä
kristillisyyteen tulee, niin onpa tässä uljas paroni Reginald
Front-de-Boeuf, joka sydämestään inhoo juutalaista. Ja onpa tässä vielä
kelpo temppeliherra, Brian de Bois-Guilbert, jonka virkana on
saraseenien tappaminen. -- Jolleivät nämä kristillisyyden tunnusmerkit
sinulle kelpaa, niin enpä sitten tiedä muita.»
»Te olette minun arvoisan isäni Aymerin, Jorvaulx'in abotin, ystäviä ja
liittoveljiä», sanoi munkki de Bracyn pilkasta piittaamatta; »ja
ritarivalanne sekä kristillinen rakkauden velvollisuus vaativat teitä
häntä auttamaan. Sillä näinhän lausuu autuas Pyhä Augustinus kirjassaan
_De civitate Dei_ (Jumalan valtakunnasta) -- -- --»
»Mitä perkele lausuu!» keskeytti hänet Front-de-Boeuf röyhkeästi,
»taikka pikemminkin, mitä sinä lausut, pappi? Ei meillä ole tässä aikaa
kuulla otteita kirkkoisistä.»
»_Sancta Maria_!» huusi isä Ambrosius, »ovatpa nämä pyhittämättömät
maallikot kerkeät suuttumaan! -- Mutta tahdonpa ilmoittaa teille, uljaat
ritarit, että moniaat murhaajat ja korpinruoat, hyläten kaiken
jumalanpelon ja kirkon kunnioituksen ja huolimatta pyhän paavin
bullasta: _Si quis, suadente Diabolo_ (jos joku perkeleen yllytyksestä)
-- -- --»
»Pappi veikkoseni», virkkoi temppeliherra, »kaiken tuon me tiedämme tai
arvaamme; puhu meille suorin sanoin, onko herrasi abotti joutunut
vankeuteen ja kenenkä kynsiin?»
»Valitettavasti», sanoi Ambrosius, »hän on joutunut Belialin miesten ja
metsäsissien käsiin, jotka eivät pidä lukua näistä Raamatun sanoista:
'Älä koske minun voideltuuni äläkä tee mitään pahaa profeetoilleni'.»
»Tässä on meillä siis vielä yksi syy lisää paljastaaksemmo miekkamme,
hyvät herrat», lausui Front-de-Boeuf kääntyen kumppaniensa puoleen:
»Jorvaulx'in abotti anoo siis apua meiltä, juuri kun me tarvitsisimme
hänen apuansa? Sen verran on hyötyä näistä pappi-laiskureista hädän
hetkenä! -- Mutta puhu suusi puhtaaksi, munkki, ja sano meille
viimeinkin, mitä apua herrasi meiltä haluaa?»
»Koska niin sallitte», virkkoi Ambrosius. »Väkivaltaiset kädet ovat
tarttuneet kiinni arvoisaan abottiini vastoin äskenmainitsemaani pyhää
Raamatun sanaa; Belialin miehet ovat riistäneet hänen kirstunsa ja
konttinsa ja ryöstäneet häneltä kaksisataa naulaa selvää kultaa; ja
vieläpä vaativat suuria lunnaita lisäksi, ennenkuin päästävät hänet irti
ympärileikkaamattomista käsistään. Siitä syystä arvoisa isäni Jumalassa
rukoilee teitä, kalliita ystäviänsä, että te auttaisitte häntä joko
maksamalla vaaditut lunnaat tai vapauttamalla hänet miekallanne, miten
itse parhaaksi näette.»
»Paholainen kuristakoon tuon papin!» tiuskaisi Front-de-Boeuf; »onpa hän
tainnut ottaa aika syvän aamuryypyn! Milloinka herrasi on kuullut
mokomaa, että joku normannilaisparoni olisi hellittänyt kukkaronsa
nauhoja auttaaksensa hengellistä herraa, jonka raha-arkut ovat kymmentä
vertaa raskaammat? -- Ja mitä me pystymme miekan voimallakaan auttamaan
häntä, -- me, joita satakertainen vihollisjoukko juuri ahdistaa ja jotka
joka hetki itse odotamme hyökkäystä niskaamme?»
»Sitähän minä juuri aioin selittääkin teille», ehätti munkki, »mutta
tuittupäissänne ette suoneet minulle aikaa. Minä olen, Jumala paratkoon,
vanha, ja nämä hirmuiset verityöt hämmentävät vanhoja aivoja. Sittenkin
on selvä tosi, että he pystyttävät leiriä ja rakentavat piiritysvallia
tätä linnaa vastaan.»
»Ylös muureille!» huusi de Bracy, »ja katsokaamme, mitä nuo lurjukset
toimittavat.» Näin puhuen hän aukaisi rautaristikolla varustetun ikkunan
ja astui sen edessä olevalle pienelle parvekkeelle. Sieltä hän heti
huusi salissa olijoille: »Pyhä Dionysius auttakoon! Onpa tuo
munkki-vanhus tuonut todet sanomat! -- He lähenevät, kantaen
lautavarjostimia sekä hyökkäyskilpiä,[26] ja metsän reunassa liikkuu
jousimiesparvi sakeana kuin musta raepilvi.» -- Reginald Front-de-Boeuf
katsahti myöskin ulos, ja sen tehtyään hän sieppasi heti torven
käteensä. Pitkään ja kovaan hän puhalsi sitä komentaen miehensä
muureille.
»De Bracy, vartioi sitä itäkulmaa, missä muuri on matalin. -- Jalo
Bois-Guilbert, olettehan virkaanne toimittaessanne hyvin oppinut sekä
ryntäämään että ryntäystä torjumaan, pitäkää te länsikulmasta huoli.
Minä itse käyn etuvarustusta puolustamaan. Mutta älkää, hyvät ystävät,
kuitenkaan rajoittako huolenpitoanne vain yhteen paikkaan! -- Meidän
pitää tänäpäivänä olla joka paikassa, ja jokaisen, mikäli mahdollista,
olla useampana miehenä, niin että aina joudumme avuksi tulisimpaan
kahakkaan. Meitä on pieni joukko, mutta ripeys ja miehuus korvaavat ehkä
sen vaillinaisuuden, koska olemme tekemisissä vain talonpoikalurjusten
kanssa.»
»Mutta, jalot ritarit», parkui isä Ambrosius kesken sitä melua ja
hälinää, joka syntyi vastarinnan hankkeista; »eikö kukaan tahdo kuulla
sanomaa, jonka minun arvokas isäni Jumalassa, Aymer, Jorvaulx'in abotti
on lähettänyt? -- Kuulkaa minua, minä rukoilen teitä, jalo ritari
Reginald!»
»Mene ja lörpöttele rukouksiasi taivaan asukkaille», tiuskaisi
tuittupäinen normannilainen, »meillä täällä maan päällä ei ole nyt
aikaa. -- Hoi, Anselm, kuules! Laita kiehuvaa pikeä ja öljyä valmiiksi,
jolla voimme kaltata noiden röyhkeiden petturien päät! -- Pidä huolta,
että jousipyssyjen varalle on tarpeeksi nuolia! -- Nostakaa lippuni,
vanhoine sonninpäineen, tornin huipusta heilumaan! -- Saavatpa nuo
perkeleet pian nähdä, kenenkä kanssa ovat tänäpäivänä leikkiin käyneet!»
»Mutta, jalo herra», jatkoi munkki, joka ei hevillä tahtonut luopua
yrityksestään; »muistakaa, että olen vannonut kuuliaisuutta, ja minun
täytyy täyttää abottini antama käsky.»
»Viekää pois tuo äijän-hupakko!» huusi Front-de-Boeuf. »Lukitkaa hänet
kappeliin; lukekoon hän siellä helminauhaansa, siksi kunnes meteli on
asettunut. Kummastunevatpa tosiaan pyhäin miesten kuvat tämän
Torquilstonen seinillä, kun taas saavat _ave'ja_ ja isämeidän rukouksia
kuulla. Sellaista kunniaa ei heille ole tapahtunut muistaakseni hamasta
siitä ajasta, kun heidät kivestä hakattiin.»
»Älä puhu pilkkaa pyhistä miehistä, Reginald», varoitti de Bracy;
»kylläpä me tänäpäivänä hyvinkin tarvitsemme heidän apuansa, ennenkuin
saamme nuo lurjukset lyödyksi hajalleen.»
»Vähän minä heiltä apua luulen tulevan», nauroi Front-de-Boeuf,
»jollemme kukaties viskaa heitä muureilta alas noiden konnien päähän.
Onpa minulla täällä muun rojun seassa myös aika iso Pyhän Kristofferin
jänkäle, joka voisi musertaa mäsäksi kokonaisen komppanian.»
Temppeliherra oli sillä aikaa pitänyt vihollisen toimia silmällä paljon
tarkemmin kuin raaka Front-de-Boeuf tai hänen löyhämielinen kumppaninsa.
»Säätyvalani kautta!» sanoi hän nyt; »lähenevätpä nuo miehet linnaa
taitavammin kuin olisi luullut, -- mistä kummasta sen lienevät
oppineetkaan. Katsokaa, kuinka varovasti he käyttävät suojanaan jokaista
puuta ja pensastakin ja kuinka he karttavat joutumasta avoimelle, missä
jousimiestemme nuolet heihin paremmin sattuisivat! En huomaa heidän
joukossaan minkäänlaista lippua, mutta panisinpa kuitenkin kultavitjani
vetoon, että heitä on johtamassa joku ritari tai sotataitoon
harjaantunut herra.»
»Minä näen hänet», virkkoi de Bracy; »minä näen ritarin liehuvan
kypäränharjan sekä hänen haarniskansa loisteen. Katsokaa, tuo kookas
mies se on, yllään musta rautapuku, hän järjestää rynnäkköön
talonpoika-lurjusten etumaista parvea. -- Pyhän Dionysiuksen kautta,
onpahan se sama mies, jolle me keksimme liikanimen Musta
tyhjäntoimittaja; sama mies, joka sinut, Front-de-Boeuf, iski maahan
Ashbyn tantereella.»
»Sitä parempi», vastasi Front-de-Boeuf, »että hän nyt antaa minulle
koston tilaisuuden. Joku kunniaton kelmi se mahtaa olla, koska ei
uskaltanut viipyä ja ottaa vastaan palkintoa, jonka sattuma oli hänelle
suonut. Turhaanpa olisinkin hakenut häntä niistä paikoista, mistä
ritarit ja aatelismiehet hakevat vastustajiansa; iloinen olen siis, kun
hän nyt itsestään on uudestaan tullut näkyviin kehnon talonpoikaisjoukon
keskellä.»
Tähän puhe heiltä keskeytyi, sillä vihollinen näytti nyt täydellä
todella aikovan käydä toimeen. Ritarit riensivät kukin määräpaikalleen
vieden kanssaan ne harvat seuralaisensa, joita ei ollut likimainkaan
tarpeeksi koko linnan puolustukseksi. Sittenkin he lujalla miehuudella
odottivat uhkaavaa rynnäkköä.