Minä kosin häntä, niinkuin leijona
kosiipi kumppania itselleen.
_Douglas_.
Sillä aikaa kuin edellä kerrotut tapaukset sattuivat, sai juutalaistyttö
Rebekka odottaa kohtaloansa syrjäisessä, yksinäisessä tornissa. Sinne
oli hänet vienyt kaksi rosvoa, joiden kasvot yhä olivat naamioiden
peitossa. Pienessä kammiossa, johon hänet työnnettiin, Rebekka tapasi
vanhan akan, joka itsekseen hyräili saksinkielistä laulua, ikäänkuin
olisi tahtonut antaa tahtia lattialla pyörivän kuontalonsa tanssille.
Ämmä kohotti päätään, kun Rebekka astui sisään, ja silmäsi häneen sillä
ilkeällä, kateellisella katseella, jolla vanhat, rumat, kurjuuteen
joutuneet naiset tavallisesti katselevat sukupuolensa nuoria ja kauniita
edustajia.
»Pois täältä, vanha kiuassirkka», sanoi yksi miehistä, »niin on jalon
herramme käsky. -- Sinä saat luovuttaa tämän kamarin kauniimmalle
asukkaalle.»
»Hohoo», mutisi ämmä, »sehän on uskollisen palveluksen palkka. Muistanpa
kuitenkin ajan, jolloin minun suustani lähtenyt sana olisi syössyt
parhaankin henkivartijan satulastaan ja virastaan. Ja nyt minun pitää
'pois täältä' jokaisen sinunkaltaisen tallirengin käskystä.»
»Kuulepas, Urfrida-rukka», sanoi toinen miehistä, »älä tässä seiso ja
lörpöttele, vaan korjaa luusi joutuin täältä. Herramme käskyjä tulee
kuulla herkällä korvalla. Paistoi sinunkin päiväsi aikoinaan,
muija-riepu, mutta se on jo aikaa sitten painunut mailleen. Oletpa nyt
aivan samassa tilassa kuin vanha karulle kankaalle karkoitettu sotaratsu
-- osasit tosin aikoinasi tepastella sinäkin, mutta nyt ei siitä ole
enää muuta jäljellä kuin linkis, lonkis! -- Kuuletko, lonkutapas nyt,
jotta saat luusi pian pois täältä!»
»Koira vieköön teidät molemmat!» äyskähti vanha vaimo, »ja koirankoppeli
tulkoon teille hautakammioksi! Silpokoon paha henki Zernebock[17]
minulta kaikki jäseneni toisen toisensa perästä, jos lähden omasta
kamaristani, ennenkuin tästä kuontalosta hamput ovat loppuun kehrätyt.»
»Vastaa sitten itse teoistasi herralle, senkin vanha tonttu», sanoi mies
ja läksi tiehensä. Rebekka jäi siis nyt yksin vanhan ämmän kanssa, jonka
seuraan hän vasten tahtoaan oli tunkeutunut.
»Mitä pirun vehkeitä niillä nyt taasen lienee?» mutisi ämmä itsekseen
luoden aika ajoin karsaan, pahansuovan katseen Rebekan puoleen. »Mutta
helppohan tuo on arvata. Kirkkaat silmät, mustat hiukset ja iho valkea
kuin paperi, jota ei pappi vielä ole ehtinyt tahria mustalla
voiteellansa. -- Niin, niin, helppohan tuo on arvata, miksi ne ovat
lähettäneet hänet tähän syrjäiseen torniin, josta huuto ei kuulu
maailmalle paremmin kuin maan povestakaan, viidensadan sylen syvyydestä.
-- Täällä saat nyt seurustella tarhapöllöjen kanssa, kaunokaiseni;
niiden kiljumisesta pidetään juuri yhtä paljon lukua kuin sinun
huudoistasi. -- Ulkomaan lajia tuo onkin», hän lisäsi huomattuaan
Rebekan puvun ja turbaanin; -- »mistä maasta olet? -- Saraseeniko? --Vai
egyptiläinen? -- Miksi et vastaa? -- Osaathan itkeä, etkö osaa siis
puhuakin?»
»Älkää suuttuko, hyvä muori», sanoi Rebekka.
»Ei tarvitsekaan pitempää puhetta», vastasi Urfrida, »jäljestä kettu,
juutalainen kielestä tunnetaan.»
»Herran Jumalan tähden», sanoi Rebekka, »sanokaa minulle, mikä lopulta
tullee minun osakseni, koska he väkisin ovat kuljettaneet minut tänne?
Tahtovatko he ottaa henkeni rangaistukseksi siitä, etten kuulu heidän
uskoonsa? Sen minä ilolla antaisin.»
»Sinun henkesikö, hempukkani?» vastasi ämmä; »mitä huvia heillä olisi
sinun henkesi ottamisesta? -- Usko minua, ei henkesi ole vaarassa. Sama
kohtalo vain tulee sinun osaksesi, joka kerran katsottiin soveliaaksi
jalosukuiselle saksilaisneidollekin. Mitä syytä siis olisi
sinuntapaisellasi juutalaistytöllä valittaa? Katsele minua -- minä olin
nuori ja kahta vertaa kauniimpi sinua, kun Front-de-Boeuf, tämän
Reginaldin isä, normannilaisineen valloitti tämän linnan. Isäni ja hänen
seitsemän poikaansa puolustivat perintöänsä kerros kerrokselta,
kamarista kamariin. -- Jokainen kamari, jokainen porrasten astinlauta
oli liukkaana heidän verestään. He kaatuivat -- he kaatuivat joka mies.
Ja ennenkuin heidän ruumiinsa olivat kylmiksi kontistuneet ja ennenkuin
heidän verensä olivat kuivuneet, olin minä joutunut valloittajan
saaliiksi ja pilkaksi!»
»Eikö tässä siis ole apua? -- Eikö tästä pääsisi jollakin keinolla
pakoon?» tiedusteli Rebekka -- »runsaasti, runsaasti maksaisin apusi.»
»Älä semmoista ajattelekaan», vastasi ämmä; »tästä ei pääse pois muuta
tietä kuin kuoleman portin kautta. Ja myöhään, myöhään», lisäsi hän
pudistaen harmaata päätään, »se portti meille aukeaa. -- Mutta
lohduttavaahan kuitenkin on tietää, että meidän jälkeemme tänne maan
päälle jää toisia, jotka vuorostaan saavat kärsiä yhtä suurta kurjuutta.
Jää hyvästi, kaunis juutalaistyttö! -- Oletpa juutalainen tai pakana,
kohtalosi kuitenkin on sama, sillä täällä olet tekemisissä semmoisten
ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä mitään omastatunnosta eikä armosta.
Jää hyvästi, sanon minä! Minun lankani on nyt loppuun kehrätty; sinun
työsi vasta alkaa.»
»Pysy täällä, pysy täällä, Jumalan tähden!» huusi Rebekka; »pysy täällä,
vaikka koko ajan kiroilisit ja haukkuisit minua! -- Onhan sinun
läsnäolostasi kuitenkin vähäisen turvaa.»
»Itse Pyhän Neitsyenkään läsnäolosta ei olisi sinulle mitään turvaa»,
vastasi ämmä. »Tuolla hän seisoo», hän viittasi kömpelösti veistettyyn
Neitsyt Maarian kuvaan; »katso, voiko hän varjella sinua kohtalostasi!»
Näin puhuttuaan hän läksi ulos kamarista suu irvellänsä ilkkuvasta
naurusta, joka teki hänen muotonsa vielä inhottavammaksi kuin sen
tavallinen vihainen jörömäisyys. Hän lukitsi oven jäljestään, ja Rebekka
kuuli, miten hän, hitaasti ja vaivalloisesti astuessaan tornin rappusia
alas, kiroili jokaisen portaan jyrkkyyttä.
Rebekka näki nyt edessään kohtalon, joka oli vielä peloittavampi kuin
Rowenan. Sillä hän, sorretun kansan tytär, ei voinut toivoa mitään
lempeyttä tai kohteliaisuutta, jollaista ehkä olikin saksilaisneidolle
osoitettu jossakin määrässä. Sen sijaan oli juutalaistytöllä se suuri
etu, että hän oli tottunut puolestansa ajattelemaan ja oli
mielenlaadultaan lujempi, joten hän paremmin taisi vastustaa häntä
uhkaavia vaaroja. Lapsuudestansa asti oli hän ollut lujatahtoinen ja
tarkkahuomioinen. Komeus ja rikkaus, jota hän näki isänsä kodissa tai
muiden varakasten juutalaisten taloissa, eivät olleet lumonneet hänen
silmiänsä niin sokeiksi, ettei hän olisi huomannut, miten epävakavalla
kannalla koko heidän onnensa seisoi. Samoinkuin Damokles mainioissa
pidoissaan näki Rebekkakin aina kesken kaikkea loistoa ja komeutta
miekan, joka väikkyi hänen kansalaistensa pään yläpuolella, riippuen
hienon hiuskarvan varassa. Nämä ajatukset olivat hillinneet ja johtaneet
järjelliseen väylään hänen luonteensa, joka muuten kenties olisi
paisunut ylpeäksi, röyhkeäksi ja itsepäiseksi.
Isänsä esimerkistä ja neuvoista oli Rebekka oppinut huomaavaisesti
kohtelemaan kaikkia, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Isän matelevaa
imartelua ei tytär kuitenkaan matkinut, sillä juutalaisukon
halpamielisyyttä sekä alinomaista pelkoa, joista ominaisuuksista liika
nöyryys saa alkunsa, ei ollut Rebekan sydämessä. Mutta hän käyttäytyi
jalolla nöyryydellä. Hän ikäänkuin nöyryytti itseänsä sen halvan arvon
tähden, joka hänelle, ylenkatsotun kansan tyttärenä, oli tullut osaksi,
ja ikäänkuin hän samassa olisi kuitenkin tuntenut mielestään
ansaitsevansa paremmankin arvon, kuin mitä uskonnollinen
suvaitsemattomuus ja mielivaltaisuus hänelle soivat.
Näin tottuneena aina odottamaan vastoinkäymisiä hän oli saanut sen
mielenlujuuden, joka onnettomuudenkin ahdistaessa antaa ihmiselle voimaa
tehdä tehtävänsä. Rebekan nykyinen tila oli sellainen, että se vaati
mielen koko neuvokkuutta, ja hän kokosikin sentähden nyt kaikki henkensä
voimat.
Hänen ensimmäisenä toimenaan oli tarkastella vankityrmänsä läpikotaisin;
mutta siitäkään eivät paon eikä turvan toiveet juuri enenneet. Huoneessa
ei ollut mitään salaovea eikä lattialuukkua, ja sen pyöreä seinä näytti
samalla olevan tornin ulkoseinänäkin, paitsi missä ovi, jonka kautta
hänet oli tuotu sisään, liitti tornin linnan päärakennukseen. Ovessa ei
ollut sisäpuolella lukkoa eikä teljintä. Ainoan ikkunan edessä näkyi
olevan muurisakaroilla varustettu, tornista ulkoneva paikka; siitä
Rebekka ensi silmäyksellä luuli pääsevänsä pakoon. Mutta pian hän näki,
että tämä paikka ei ollut lainkaan yhteydessä linnan muiden rakennusten
kanssa. Se oli vain yksinäinen parveke, jota tavallisuuden mukaan
rintavarustus ja ampumareiät suojelivat. Se oli rakennettu sen vuoksi,
jotta moniaat jousimiehet, siinä seisoen, voisivat ampumalla puolustaa
tornia sekä senpuoleista ulkomuuria.
Rebekan viimeinen toivo nojautui siis nyt hänen omaan lujuuteensa sekä
siihen horjumattomaan luottamukseen, jolla jalot, suuret sydämet aina
turvaavat Jumalaan. Rebekkaa oli tosin väärällä tavalla opetettu
käsittämään Raamatun lupauksia Herran valitulle kansalle. Siinä
suhteessa hän ei kuitenkaan ollut väärässä, että hän piti nykyaikaa
Siionin lasten koetus- ja rangaistusaikana, jonka kestäessä heidän
velvollisuutensa oli kärsiä vaivaa ja välttää syntiä. Tällä tavoin hän
oli tottunut pitämään itseänsä välttämättömän onnettomuuden uhrina ja
oppinut kärsivällisesti vastaanottamaan niitä vaaroja, joiden alaiseksi
hän luultavasti oli joutuva.
Hänen sydämensä säpsähti kuitenkin ja hänen poskensa vaalenivat, kun
rappusilta alkoi kuulua astuntaa ja sitten tornikamarin ovi hitaasti
aukeni. Sisään astui pitkä mies, verhottuna samanlaiseen pukuun kuin
rosvotkin, jotka olivat saattaneet matkalaisemme tähän tukalaan tilaan.
Hän astui verkalleen huoneeseen ja työnsi oven perästään kiinni. Otsalle
vedetty lakki peitti silmät, ja viittaansa piti mies sillä tavalla,
ettei kasvojen alipuoltakaan voinut nähdä. Tällä tavoin peitettynä,
ikäänkuin valmiina tekoon, joka häntä itseäänkin hävetti, hän seisoi
pelästyneen vangin edessä. Mutta vaikka hän puvusta päättäen olikin
rosvo, ei hän kuitenkaan näyttänyt oikein rohkenevan lausua ilmi
aikomustansa. Rebekka kerkisi siis, kooten kaiken rohkeutensa,
ensimmäiseksi aloittaa puheen. Hän oli jo irroittanut yltään kaksi
kallista rannerengasta ja kaulavitjansa. Ne hän nyt kiireesti ojensi
otaksumalleen rosvolle, toivoen tällä tavalla, tyydyttäen toisen
ahneutta, voivansa taivuttaa miehen mielen suosiolliseksi.
»Ota tämä, hyvä mies», sanoi Rebekka, »ja ole, Jumalan tähden,
armollinen minulle ja vanhalle isälleni! Nämä korut ovat
kallishintaisia, mutta eivät ne ole mitään siihen palkintoon verrattuna,
jonka isäni antaisi, jos pääsisimme vapaasti ja eheinä tästä linnasta.»
»Ihana Palestiinan kukkanen!» vastasi rosvo; »itämaalta ovat nämä
helmetkin, mutta eivät ne loista niin valkeina kuin sinun hampaasi.
Kirkkaasti välkkyvät nämä timantit, mutta eivät niin kirkkaasti kuin
sinun silmäsi. Ja samana hetkenä, kun rupesin nykyiseen
metsäläisvirkaani, minä vannoin valan semmoisen, että aina pitäisin
kauneutta kalliimpana kuin rikkautta.»
»Älä tee itsellesi niin suurta vahinkoa», sanoi Rebekka; »ota lunnaat ja
armahda meitä! -- Kullalla voit ostaa huvitusta -- mutta jos meille teet
pahaa, niin siitä ei koidu sinulle muuta kuin omantunnonvaivoja. Isäni
tyydyttäisi mielellään suurimmatkin vaatimuksesi. Voisitpa, jos tahdot
olla viisas, meiltä saaduilla rahoilla päästä takaisin rehellisten
ihmisten seuraan, -- voisit ostaa itsellesi anteeksiantokirjan ennenkin
tekemistäsi pahoista teoista, ja sinulle jäisi vielä sen verran
jäljellekin, ettei puute sinua enää pakottaisi uusiin rikoksiin.»
»Koreasti puhut», vastasi rosvo ranskankielellä; hänen oli luultavasti
käynyt vaikeaksi jatkaa keskustelua saksinkielellä, jolla Rebekka oli
sen aloittanut. »Mutta kuulepas nyt, mitä minä sanon, sinä Bakan laakson
valkoinen liljankukka! Isäsi on jo taitavan alkemistin[18] käsissä, joka
vankihuoneen ruostuneesta rautaristikostakin voisi puristaa kultaa ja
hopeata. Kunnon Iisak on jo pantu semmoiseen tislaus-astiaan, missä
hänestä siivilöidään kaikki, mikä hänelle on rakasta. Siihen ei tarvita
minun vaatimusteni eikä sinun kehoitustesi apua. Mutta sinun lunnaasi
ovat maksettavat rakkaudella ja kauneudella, enkä minä huoli mitään
muuta sen sijaan.»
»Etpä siis olekaan metsäsissi», sanoi Rebekka samalla kielellä, jolla
häntä oli puhuteltu; »ei kukaan sissi hylkäisi tämäntapaista tarjousta.
Eikä kukaan metsäsissi tässä maassa puhu sitä kieltä, jota nyt käytit.
Et ole metsäsissi, olet normannilainen -- kenties jalosukuinenkin
normannilainen. -- Ah, ole sitten myös jalo teoissasi ja heitä päältäsi
tuo väkivallan ja häväistyksen hirvittävä verho!»
»Ja sinä, joka olet näin terävä arvaamaan», virkkoi Brian de
Bois-Guilbert laskien viitan alas, niin että se ei enää peittänyt hänen
kasvojaan, »sinäkään et ole oikea Israelin tytär, vaan kaikin puolin,
paitsi kauneudessa ja nuoruudessa, itse Endorin noita. Minä en olekaan
metsäsissi, sinä ihana Saaronin ruusu. Minä olen mies, joka tahdon
varustaa kaulasi ja ranteesi täyteen helmiä ja timantteja -- siinähän
niiden oikea paikka onkin -- enkä suinkaan riistä niitä sinulta.»
»Mitä sitten minulta tahdotte», sanoi Rebekka, »joll'ette rikkauttani?
-- Mitä meillä voisi olla tekemistä toistemme kanssa? -- Te olette
kristitty -- minä juutalainen. -- Meidän avioliittomme olisi vastoin
sekä synagogan että kristityn kirkon sääntöjä.»
»Niinpä tosiaan olisikin», vastasi temppeliherra naurahtaen; »minäkö
naisin juutalaistytön? _Despardieux»!_[19] -- »Enpä, vaikka hän olisi
itse Saaban kuningatar! Ja sitä paitsi täytyy minun sanoa sinulle,
suloinen Siionin tytär, etten voisi solmia avioliittoa, vaikkapa
kristillisin kaikista kuninkaista[20] tarjoaisi minulle kristillisimmän
tyttärensä ja Languedocin maakunnan myötäjäisiksi. Valani ei salli minun
rakastaa ketään tyttöä, paitsi _par amours_,[21] niinkuin minä sinua
rakastaisin. Temppeliherrahan minä olen. Etkö näe pyhän säätyni ristiä
tässä?»
»Sitäkö uskallat mainita», virkkoi Rebekka, »tämmöisessä tilanteessa?»
»Ja vaikka uskallankin», sanoi temppeliherra, »niin eihän se sinuun
koske, joka et usko meidän vapautuksemme pyhään merkkiin.»
»Minun uskoni on semmoinen kuin olen sen esi-isiltäni oppinut», sanoi
Rebekka, »ja Jumala suokoon minulle anteeksi, jos se on väärä! Mutta
mikä sitten, herra ritari, on teidän uskonne, koska te pelkäämättä
mainitsette teille pyhimmän asian samalla kuin olette rikkomaisillanne
pyhimmän valan, jonka olette vannonut ritarina ja hengellisenä miehenä?»
»Tuo oli korea ja ytimekäs saarna, sinä Syrakin tytär!» vastasi
temppeliherra. »Mutta, suloinen pappini, ahdasmielinen juutalaisoppisi
estää sinua näkemästä meidän suuria etuoikeuksiamme. Olisi tosin raskas
rikos, jos joku temppeliherra menisi naimisiin; mutta mitä hetkellisiä
erehdyksiä tehnenkin, niin niistä saan helposti synninpäästön heti ensi
kerralla, kun meidän ritaristomme johtokunta kokoontuu. Me Siionin
temppelin köyhät soturit olemme näet palkinnoksi miehuudestamme saaneet
vielä laajemmat vapaudet, kuin mitä viisain kaikista kuninkaista tai
hänen isänsä vaativat itselleen -- ja heidän esimerkkinsä, sen sinäkin
myöntänet, ovat sangen painavat. Salomon iloinen elämä on hyvä esikuva
Salomon temppelin puolustajille.»
»Sinä tunnut», sanoi juutalaistyttö, »lukevan Raamattua ainoastaan
siinä mielessä, että löytäisit siitä tukea irstaudellesi ja
hekumallisuudellesi. Ja se on yhtä suuri rikos, kuin jos kaikkein
terveellisimmistä, hyödyllisimmistä ruohoista keittäisit myrkkyä.»
Temppeliherran silmät tulistuivat tästä moitteesta. -- »Kuule, Rebekka»,
virkkoi hän, »tähän asti olen puhunut sinulle mesikielin; mutta saatpa
nyt kuulla sanoja valloittajan suusta. Sinä olet vanki, jonka olen
jousellani ja keihäälläni anastanut -- sinä olet minun omani kaikkien
kansojen lakien mukaan. Siitä oikeudesta en luovu tuumankaan vertaa. Ja
otanpa väkisin, mitä en saa pyytämällä.»
»Älä koske minuun», sanoi Rebekka, »älä koske minuun, ja kuule minua,
ennenkuin rupeat semmoiseen ankaraan kuolemansyntiin! Voimani kenties
eivät riittäne sinua vastustamaan; sillä Jumala on luonut naiset
heikoiksi ja uskonut ne miesten jalomielisyyden suojaan. Mutta minä aion
kuuluttaa häijyä tekoasi ympäri koko kristikunnan. Sinun säätyveljiesi
taikauskon avulla minä saan sen koston, jota he pelkästä
sääliväisyydestä kenties eivät soisi minulle. Jokaiselle säätysi
preceptoriolle, jokaiselle kapitelille minä saatan tiedoksi, että sinä
olet uskonheittiönä tehnyt syntiä juutalaistytön kanssa. Nekin, joita ei
itse rikoksesi inhoittaisikaan, tulevat kuitenkin kiroamaan sinua siksi,
että olet häväissyt ristiäsi antautumalla erään minun kansani tyttären
pariin.»
»Oletpa todella sukkela älyltäsi, juutalaistyttö!» vastasi
temppeliherra, joka hyvin tiesi, että Rebekka puhui totta. Sillä hänen
säätynsä säännöt kielsivät mitä ankarimmin sanoin ja kaikkein kovimpien
rangaistusten uhalla tämmöisiä vehkeitä, ja olipa sellaisia syyllisiä
joskus erotettu ritarikunnasta. »Sinä olet viekas! Mutta kovalla äänellä
sinun pitääkin valittaa, jotta se kuuluisi tämän linnan paksujen muurien
ulkopuolelle. Näiden muurien takana haihtuu voivotus ja valitus,
oikeudenpyyntö ja avunhuuto aivan kuulumattomaksi. Yksi pelastuskeino
sinulla vain on, Rebekka. Alistu kohtaloosi -- käänny meidän uskoomme,
niin pääset tästä linnasta, ja harvapa normannilaisnainen on pukujensa
komeudella ja kauneudellaan voittava sitä naista, jonka temppelin
peitsimiehistä paras on valinnut kullakseen.»
»Minäkö alistuisin kohtalooni!» sanoi Rebekka -- »vanhurskas Jumala
--minkälaiseen kohtaloon! -- Ja minäkö kääntyisin sinun uskoosi! Mikähän
uskokunta tunnustaa omaksensa sinuntapaisesi konnan? -- _Sinäkö_ olisit
muka paras peitsimies temppeliritaristossa! -- Sinä pelkuriritari!
--valapattopappi! Minä syljen päällesi enkä pelkää sinua! -- Aabrahamin
Jumala on suonut pelastuskeinon tyttärellensä -- tästäkin ilkeyden
pesästä.»
Näin sanoen hän työnsi ikkunan rautaristikon auki, eikä aikaakaan, niin
hän jo seisoi rintavarustuksen äärimmäisellä reunalla, missä ei ollut
vähintäkään seinää hänen ja hirvittävän syvyyden välillä. Tätä hurjaa
harppausta ei Bois-Guilbert ennättänyt estää, koska se tapahtui niin
äkkiarvaamatta, sillä siihen saakka tyttö oli seisonut aivan
liikkumatta. Ja heti kun ritari liikahti seurataksensa jäljestä, tyttö
huusi: »Pysy paikallasi, ylpeä temppeliherra, tai jos tahdot, niin tule
vain! Mutta jos astut askelenkaan lähemmäksi, niin heittäydyn tästä
alas. Murskaantukoon ruumiini muodottomaksi pihan kiviin; -- parempi
sekin kuin joutua sinun petomaisen himosi uhriksi!»
Näin sanottuaan hän löi kätensä ristiin ja ojensi ne taivasta kohti,
ikäänkuin anoen armoa sielullensa, ennenkuin hyppäisi alas kuoleman
kitaan. Temppeliherra hämmästyi. Armosta tai säälistä hän ei vielä
koskaan ollut peruuttanut päätöstään; mutta tytön pelottomuus sai nyt
hänen mielensä muuttumaan. »Tule alas», sanoi hän, »hurja tyttö! -- Minä
vannon maan ja meren ja taivaan kautta, etten tee sinulle mitään pahaa.»
»En usko sinua, temppeliherra», virkkoi Rebekka; »sinun takiasi olen
oppinut antamaan säätysi rehellisyydelle sen ansaitseman arvon. Lähin
preceptoriohan vapauttaisi sinut valastasi, jonka rikkominen ei
loukkaisi suurempiarvoista asiaa kuin kurjan juutalaistytön kunniaa.»
»Sinä tuomitset minua väärin», huusi temppeliherra innokkaasti, »minä
vannon säätyni kautta -- ristin kautta, jonka näet rinnassani -- miekan
kautta, joka vyölläni riippuu -- minä vannon esi-isieni vanhan
aateliskilven kautta, etten tee sinulle mitään pahaa! Kuule minua,
jollet oman itsesi, niin ainakin isäsi tähden! Minä tahdon olla hänen
turvanansa, ja tässä linnassa hän totisesti on voimallisen turvaajan
tarpeessa.»
»Voi!» sanoi Rebekka, »sen tiedän liiankin hyvin -- mutta voinko uskoa
sinua?»
»Käännettäköön aseeni nurin ja julistettakoon nimeni kaikkialla
kunniattomaksi», vakuutti Bois-Guilbert, »jos koskaan saat syytä moittia
tekoani. Monta lakia, monta sääntöä olen rikkonut, mutta sanaani -- en
koskaan!»
»Tahdon siis uskoa sinua», virkkoi Rebekka, »tämän verran» -- hän astui
alas muurin reunalta, mutta pysyi aivan lähellä ampumareikää. --»Tässä»,
sanoi hän, »tässä tahdon seisoa. Pysy sinä paikallasi. Sillä jos yrität
astua askeltakaan lähemmäksi, niin saat nähdä, että juutalaistyttö antaa
mieluummin sielunsa Jumalan kuin kunniansa temppeliherran valtaan!»
Näin Rebekka lausui. Hänen rohkea, luja päätöksensä, joka niin hyvin
soveltui hänen kasvojensa jaloon kauneuteen, oli nyt kirkastanut hänen
katseensa ja koko ulkomuotonsa tavattomalla loistolla. Silmä ei
värähtänyt, poski ei vaalennut, vaikka niin hirveä kuolema oli aivan
edessä. Päinvastoin tunne siitä, että hänellä nyt oli kohtalonsa omassa
vallassaan ja että hän, jos tahtoi, kuoleman avulla saattoi pelastua
häpeästä, oli kohottanut vielä kirkkaammaksi posken punan ja silmän
säihkyn. Bois-Guilbert. joka itsekin oli ylpeä ja rohkea, tunnusti
mielessään, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt näin jaloa, näin
majesteetillista naista.
»Olkoon sovinto välillämme, Rebekka», sanoi hän.
»Sovinto, jos niin tahdot», vastasi Rebekka -- »sovinto -- mutta näin
paljon maata välillämme.»
»Sinun ei tarvitse enää pelätä minua», virkkoi Bois-Guilbert.
»En sinua pelkääkään», vastasi tyttö. »Kiitos olkoon hänelle, joka
rakensi tämän tornin näin pyörryttävän korkeaksi, ettei kukaan, joka
syöksyy täältä alas, voi elävinä päästä maahan. -- Kiitos olkoon hänelle
ja Israelin Jumalalle -- minä en pelkää sinua.»
»Sinä tuomitset minua väärin», sanoi temppeliherra; »sinä tuomitset
minua väärin, sen vannon maan ja meren ja taivaan kautta! Luonteeltani
en ole alkujaan ollut semmoinen, jollaisena nyt olet minut nähnyt
--itsekäs, kova, armoton. Nainen on tehnyt minut kovasydämiseksi, ja
naisille on sentähden sydämeni kova, mutta ei sinun kaltaisillesi
naisille. Kuule mitä sanon, Rebekka -- ei ollut peistä kantavaa ritaria,
jonka sydän olisi hartaammin rakastanut valittua neitoansa kuin Brian de
Bois-Guilbertin. Tämä tyttö, jonka isällä -- pienellä paronilla -- ei
ollut enempää, mitä kehua omaksensa, kuin tällainen tornin raunio, huono
viinimäki ja muutamia Bordeaux'n rantamaan karuja kankaita, tuli
kuuluisaksi joka paikassa, missä sankaritöitä tehtiin, tuli
kuuluisammaksi monta korkeata neitoa, jotka perivät koko kreivikunnan.
-- Niin», jatkoi hän, astellen edestakaisin parvekkeella, niin
innoissaan, ettei hän näyttänyt muistavankaan Rebekan läsnäoloa, »niin,
minun urotyöni, kokemani vaarat, uhitellen vuodattamani veri tekivät
Adelaida de Montemaren nimen kuuluisaksi hamasta Kastilian
kuningashovista Bysantiumin keisaripalatsiin asti. Ja minkä palkinnon
minä voitinkaan! -- Kun palasin takaisin kalliisti ostetun, työllä ja
verellä ansaitun maineeni kanssa -- tapasin hänet naimisissa
gascognelaisen maamoukan kanssa, jonka nimi ei ollut koskaan kuulunut
ulommaksi hänen omien mitättömien tilustensa rajoja! Tulisesti olin
häntä rakastanut, tulinen oli myös kostoni hänen petoksensa johdosta!
Mutta kostoni kilpistyi omaan itseeni. Siitä päivästä alkaen erosin
elämästä ja sen siteistä -- miehuuteni iällä en saa nauttia kodin iloa
-- en saa kuulla rakastavan puolison lohduttavaa ääntä -- vanhana en saa
istua hauskan takan äärellä -- hautani on oleva yksinäinen, eikä
ainutkaan poika ole jäävä jälkeeni Bois-Guilbertin vanhan suvun
jatkajaksi. Päällikköni jalkojen juureen olen laskenut vapauteni,
--vallan saada itse päättää teoistani. Temppeliherra on orja kaikin
puolin, ainoastaan orjan nimeä vailla. Hän ei saa omistaa maata eikä
mantua, hän elää, liikkuu ja hengittää aina vain toisen miehen käskyn ja
tahdon mukaan.»
»Voi!» sanoi Rebekka, »mitkä edut voivat korvata näin suurta uhria?»
»Koston voima, Rebekka», vastasi temppeliherra, »ja kunnianhimon
kuvittelema vastainen korkeus.»
»Halpa korvaus», sanoi Rebekka, »sille, jonka on täytynyt luopua ihmisen
rakkaimmista oikeuksista.»
»Älä puhu niin, tyttö», vastasi temppeliherra; »kosto on taivaallisten
herkkua! Ja jos he, niinhän papit väittävät, ovat pitäneet kostoa
yksinoikeutenaan, niin he ovat tehneet tämän juuri sen vuoksi, että sen
suoma nautinto heidän mielestään on liian suloinen kuolevaisille. --Entä
kunnianhimo? Sen virittämä houkutushan on niin voimallinen, että se
saattaisi häiritä taivaankin autuutta.» -- Tähän hän hetkeksi vaikeni,
ja lisäsi sitten: »Rebekka! Se, joka mieluummin valitsee kuoleman kuin
häpeän, on jalo ja voimallinen hengeltänsä. Omakseni minä tahdon sinut!
-- Ei, älä säikähdä, tämä on tapahtuva sinun vapaalla suostumuksellasi
ja omilla ehdoillasi. Suostu ottamaan osaa toiveisiini, jotka loistavat
kirkkaampina kuin kruunatun kuninkaan mieliteot! -- Kuule, mitä sanon,
ennenkuin vastaat, ja punnitse, ennenkuin kiellät. -- Temppeliritari,
niinkuin sanoit, tosin menettää ihmisoikeutensa, vapaan tahtonsa. Mutta
hän pääsee jäseneksi mahtavaan veljeskuntaan, joka vapisuttaa yksin
kuninkaitakin. Hän on yksinäinen sadepisara, joka putoaa mereen. Se
häviää siihen erottamattomaksi osaksi, mutta se häviää valtamereen, joka
tyrskyjensä vastustamattomalla voimalla murtaa kallioita ja hukuttaa
kuninkaallisia sotalaivastoja. Tämmöiseen paisuvaan luode-aaltoon voi
verrata meidän mahtavaa veljeskuntaamme. Ja tässä mahtavassa
veljeskunnassa minä en ole pelkkä halpa jäsen. Minua pidetään jo nyt
yhtenä päälliköistä, ja saattaapa koittaa se päivä, jolloin kädessäni
nähdään suurmestarin komentokapula. Temppelin köyhät soturit eivät
silloin tyydy siihen, että saavat jaloillaan polkea kuningasten niskaa
-- tekeehän samoin paljasjalkainen munkkikin. Ei, vaan meidän
rautakenkämme on astuva ylös heidän valtaistuimelleen -- meidän
rautakintaamme on tempaava valtikan heidän käsistään. Ei edes teidän
Messiaanne valta, jota kansasi hajonneet heimot turhaan odottavat, voisi
tulla niin suureksi kuin se, joka loistaa minun kunnianhimoni edessä.
Minulta on vain puuttunut vertaiseni henki, joka voisi olla siinä
osallisena -- ja sinä olet se, jota kaipasin!»
»Juutalaistytöllekö näin puhut?» vastasi Rebekka. »Muistathan -- -- --»
»Älä puhu minulle», lausui temppeliritari, »uskontojemme erilaisuudesta.
Salaisissa kokouksissamme me nauramme tuommoisille ämmien loruille. Älä
usko, että me kauankaan olemme seuranneet sokeasti säätymme perustajien
joutavaa hulluutta. Suojellakseen muka karua hietikkoa, joka vain
taikauskoisten hupsujen silmissä voi olla minkään arvoinen, he luopuivat
kaikista elämän nautinnoista ja pitivät suurena autuutena saada surmansa
nälän tai janon tai ruttotaudin tai villi-ihmisten miekan kautta. Mutta
pianpa säätymme näköpiiri laajeni avarammaksi ja rohkeammaksi, ja me
keksimme parempia palkintoja uhrauksistamme. Äärettömät rikkaudet, joita
me omistamme kaikilla kristikunnan kulmilla, loistava sotamaineemme,
joka houkuttelee veljeskuntaamme parhaat ritarit kaikista kristityistä
maista -- ne ovat vain välikappaleita. Niiden avulla me valmistamme
asioita, jommoisia säätymme pyhät perustajat eivät ole unissaankaan
nähneet; eikä niistä myöskään anneta mitään tietoa niille
heikkohenkisille, jotka vanhaan tapaan pyrkivät säätyymme ja jotka
silmittömässä uskossaan tulevat meidän tottelevaisiksi palvelijoiksemme.
Mutta en tahdo nyt tämän enempää vetää syrjään esirippua, joka peittää
meidän salaisuutemme. Tuo torventoitotus ilmoittaa kenties asian, jossa
tarvitaan minuakin. Mieti siis sitä, minkä minulta kuulit. -- Jää
hyvästi! -- En pyytele anteeksi, että uhkasin tehdä sinulle väkivaltaa;
sillä sen kauttahan vasta oikein opin jaloutesi tuntemaan. Kultaa ei voi
tuntea kullaksi, ellei siihen kosketa tunnuskivellä. Pian palaan
takaisin puhelemaan enemmän sinun kanssasi.»
Ritari palasi tornikamariin ja astui porraskäytävää alas. Rebekka jäi
taas yksikseen. Hän oli suuresti pelästynyt kuullessaan, mitä kaikkea
tuo rohkea, häijy mies, jonka valtaan hän kovaksi onnekseen oli
joutunut, uskalsi ajatella hurjassa kunnianhimossaan; hän olisi siitä
kenties vielä enemmän pelästynyt, jollei hän vähää ennen olisi nähnyt
kuolemaa edessänsä. Astuttuansa alas tornikamariin hän siis ensi
työkseen lausui Jaakobin Jumalalle kiitoksen saamastaan suojeluksesta ja
rukoili edelleenkin varjelusta sekä itselleen että isällensä. Livahtipa
vielä lisäksi eräs nimi hänen rukoukseensa -- sen haavoittuneen
kristityn nimi, joka myös oli joutunut verenhimoisten vihollisten
käsiin. Rebekan sydän säpsähti samassa, kun hänen puheeseensa Jumalan
kanssa, hänen hartaaseen rukoukseensa siten oli sekaantunut muisto
miehestä, jonka kanssa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä
--muisto nasarealaisesta, juutalais-uskonnon vihollisesta. Mutta rukous
nuorukaisen puolesta oli jo hiljaisena henkäyksenä kohonnut Rebekan
huulilta, eikä hänen sydämensä -- huolimatta kaikista uskontonsa
ahdasmielisistä opeista -- olisi suonutkaan, ettei se olisi tullut
lausutuksi.