Jos mieli lempeä ja sana hellä
ei voi sun sydäntäsi pehmittää,
soturin lailla kosin käsivoimin,
ja vastoin lemmen tapaa lemmen valtaan.
_Kaksi Nuorta Veronalaista_.
Siinä huoneessa, mihin Rowena-neiti oli viety, näkyi hiukan koristelun
ja loiston alkua. Erityisenä kunnioituksena hänen arvoaan kohtaan,
jommoista ei muille vangeille suotukaan, oli siis pidettävä sitä, että
hänet suljettiin tähän paikkaan. Alkujaan oli tämä huone ollut
Front-de-Boeufin puolison asuinkamarina ja tämä sen oli aikanansa
koristanut. Mutta nyt lepäsi rouva jo aikoja sitten haudassa, ja ajan
hammas sekä huolenpidon puute olivat turmelleet hänen kauneusaistinsa
muistomerkkejä. Useasta kohdasta olivat seinäverhot jo kokonaan
pudonneet pois, ja missä ne olivat vielä säilyneet, siinäkin ne
riippuivat puoleksi mädäntyneinä repaleina tai olivat päivänpaisteessa
menettäneet värinsä ja mustuneet. Tätä huonetta, niin rappiolla kuin se
olikin, pidettiin sopivimpana rikkaalle saksilais-neidolle. Siihen hänet
jätettiin miettimään kohtaloansa, niin kauan kuin ryöstäjät
neuvottelivat, mikä osa kunkin heistä nyt oli suoritettava. Pitkä ja
tulinen oli ollut väittely Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran
välillä, ennenkuin he saattoivat sopia keskenään niistä erityisistä
eduista, joita itsekukin vaatisi palkkioksi osallisuudestaan yhteisessä
uskaliaassa yrityksessä. Viimein kuitenkin oli vankien kohtalo tullut
ratkaistuksi.
Keskipäivän aikana siis de Bracy, jonka eduksi koko juoni alunperin oli
keksitty, lähti kosimaan Rowenan kättä ja rikkauksia. Liittolaistensa
kanssa pidetyn neuvottelun jälkeen hänellä oli vielä ollut aikaa
koristaa itseänsä kaikilla senaikaisen muodin narrikoruilla. Vihreän
nutun sekä naamion hän oli nyt viskannut nurkkaan. Hänen pitkä, tuuhea
tukkansa valui koreina kiharoina alas viitalle, joka oli päärmätty
kalliilla nahalla. Partakin oli huolellisesti siivottu. Hänen takkinsa
ulottui keskisääriin asti, ja vyö, joka piti sitä kiinni ja samassa myös
kannatti raskasta miekkaa, oli täynnä koruompeleita ja kultaisia
silauksia. Ennenkin on jo ollut puhetta senaikaisten jalkineiden
eriskummallisesta kuosista; niinpä myös de Bracyn kenkien kärjet
törröttivät ylöspäin kierrettyinä kuin pässin sarvet. Tällainen oli
siihen aikaan nuorten aatelisherrojen juhlapuku. Tässä tilaisuudessa se
näytti tavallista kauniimmalta, koska itse miehen ulkomuoto oli pulska
ja koska hänen liikkeensä samalla kertaa ilmaisivat hoviherran siroutta
ja sotilaan reimaa ryhtiä.
Rowenaa tervehtien hän otti pois päästään lakkinsa, jonka kultainen
rivan kuva esitti pyhää Mikaelia tallaamassa pimeyden ruhtinasta.
Tervehdittyänsä ritari kohteliaasti viittasi neitoa istumaan, ja kun
tämä kuitenkin pysyi seisoallansa, veti hän hansikkaan oikeasta
kädestään ja astui lähemmäksi aikoen taluttaa hänet istuimelle. Mutta
Rowena myös käden viittauksella kieltäytyi tarjotusta avusta ja vastasi:
»Jos te, herra ritari, olette vanginvartijani -- ja mitä muuta
voisinkaan teistä luulla -- niin sopii parhaiten, että vanki seisoo,
siksi kunnes hänen tuomionsa on langetettu.»
»Ah, ihana Rowena!» sanoi de Bracy; »teidän edessänne seisoo vanki eikä
suinkaan vanginvartija. Teidän kauniista silmistänne de Bracy on saava
tuomion, jota te suosiollisesti odotatte häneltä.»
»En tunne teitä, herra», sanoi neito oikaisten päätään loukatun
aatelisnaisen ja kaunottaren ylpeimmällä ylpeydellä; »en tunne teitä,
--ja hävytön rohkeutenne laususkella minulle trubaduurin loruja ei ole
parhain keino puolustella väkivaltaista rosvoustanne.»
»Sinä itse, ihana neito», vastasi de Bracy jatkaen entiseen tapaan
puhettaan, »juuri sinun oma ihanuutesi on ollut syynä kaikkiin
tekoihini, joilla olen loukannut sydämeni valittua kuningatarta ja
silmieni johtavaa tähteä.»
»Minä sanon teille vielä kerran, herra ritari, etten tunne teitä ja
ettei kenenkään, jolla on oikeus kantaa kultavitjoja sekä
kultakannuksia, sovi tällä tavalla väkisin tunkeutua turvattoman
aatelisneidon kamariin.»
»Se, että olen teille tuntematon», sanoi de Bracy, »on kyllä minulle
pahaksi onneksi. Mutta toivonpa kuitenkin, että de Bracyn nimi ei ole
jäänyt mainitsematta, milloin ministrelit tai airuet ovat ylistelleet
sankaritekoja, olivatpa ne suoritetut turnaustantereella tai
tosisodassa.»
»Heittäkää sitten urheutenne ylisteleminen airueitten ja ministrelien
toimeksi, herra ritari», vastasi Rowena; »paremmalta se heidän suussaan
soi kuin teidän omassanne. Ja sanokaapa, kuka heistä on lauluissa tai
turnajaiskirjoissa säilyttävä muiston siitä uroteosta, jonka te viime
yönä suorititte? Mokomasta uroteosta, kun voititte vanhan miehen ja
hänen harvat, pelkurimaiset orjansa ja kun veitte saaliiksi saadun,
onnettoman neidon väkisin rosvolinnaanne?»
»Te olette minulle kovin ankara, Rowena-neiti», sanoi ritari purren
hiukan hämmästyneenä huultansa ja kääntäen puheensa ladulle, joka
hänelle oli tutumpi kuin ensin valittu teeskentelevän kohtelias; »te
itse ette rakasta ja sentähden ette voi käsittää minun silmitöntä
rakkauttani, vaikka se on teidän oman kauneutenne sytyttämä.»
»Pyydän teitä, herra ritari», sanoi Rowena, »jo herkeämään tästä
lepertelemisestä. Sellaista saa niin usein kuulla kuljeksivain
lauluniekkojen suusta, että se on liian halpaa ritarille ja
aatelismiehelle. Täytyypä minun kuitenkin käydä istumaan, koska rupeatte
laskettelemaan ikäloppuja loruja, joita jokaisella kurjalla
viulunvinguttajallakin on varattuna niin runsaasti, että niitä piisaisi
tästä päivästä jouluun asti.»
»Ylpeä neiti», sanoi de Bracy suutuksissaan siitä, ettei hän saanut
koreitten puheittensa palkaksi muuta kuin pilkkaa, -- »ylpeä neiti,
aionpa vastata sinulle yhtä ylpeästi. Tiedä siis, että mielestäni olen
kosinut sinua juuri sillä tavalla, joka sinulle parhaiten sopii. Näin
ylpeää kenokaulaa kosiessa ovat miekka ja jousi paremmat keinot kuin
nöyrä käytös ja ritarilliset puheet.»
»Ritarilliset puheet», vastasi Rowena, »jos niillä tahdotaan peittää
halveksittavia tekoja, muistuttavat raa'an talonpojan miehustalla
riippuvaa ritarivyötä. Enpä yhtään kummastele, että tällainen luontonne
hillitseminen on teille kiusallista ja vaikeaa. -- Paljon
kunniallisempaa olisi, jos olisitte pitänyt edelleen metsäsissin puvun
ja puheet, kuin että nyt koettelette kullata rosvon tekoja ritarin
ulkomuodolla ja sanoilla.»
»Tahdonpa sitten noudattaa neuvoasi, kaunokaiseni», sanoi
normannilainen, »ja sanon nyt sinulle rohkein sanoin, jotka parhaiten
soveltuvat rohkeihin tekoihin, että et ikinä pääse tästä linnasta, ellet
tahdo lähteä täältä Mauri de Bracyn puolisona. Minä en ole tottunut
luopumaan päätöksistäni. Ja mitäpä normannilaisherran tarvitseekaan niin
kovin tarkasti selittää käytöstänsä saksilaistytölle, jolle hän
kosinnallaan osoittaa niin suuren kunnian. Sinä olet ylpeä, Rowena. No
niin, sitä paremmin sovitkin minulle puolisoksi. Mikä muu keino voisi
kehoittaakaan sinua korkeaan kunniaan ja melkein kuninkaalliseen arvoon,
jollei avioliitto minun kanssani? Mikä muu keino voisi päästää sinut
pois talonpoikaisesta savupirtistä, jossa saksilaiset ja heidän sikansa,
heidän ainoa rikkautensa, asustavat yksillä pahnoilla? Ainoastaan minun
kauttani voit saada ja saat kunniapaikan Englannin kauneimpien ja
korkeimmanarvoisten naisten rinnalla.»
»Herra ritari», vastasi Rowena, »tuo pirtti, jota te halveksitte, on
lapsuudesta asti ollut kotini. Ja sen vakuutan teille -- kun siitä
lähden -- jos semmoinen päivä koskaan koittaa -- niin lähden sellaisen
miehen kumppanina, joka ei ylenkatso minun lapsuuteni kotia ja tapoja.»
»Kyllä arvaan, ketä tarkoitatte, neiti», sanoi de Bracy, »vaikka
luulette, ettei minun älyni pysty sitä arvoitusta ratkaisemaan. Mutta
turhaan te toivotte Rikhard Leijonamielen palaamista valtaistuimelleen,
ja vielä turhempi teidän on toivoa saavanne hänen suosittunsa, Wilfred
Ivanhoen, morsiamena kuulla kuninkaan tervehdyssanoja. Minun sijassani
olisi toinen mies kenties mustasukkainen puhuessaan tästä asiasta; mutta
minun päätökseni on siksi luja, ettei sen tarvitse pelätä tuota
lapsellista ja toivotonta rakkautta. Tietäkää, neiti, että kilpakosijani
on tässä linnassa ja että minä, milloin vain tahdon, voin ilmoittaa
hänen täälläolonsa Front-de-Boeufille, jonka kiistaveljeys saattanee
tulla hänelle turmiollisemmaksi kuin minun.»
»Wilfredkö täällä?» virkkoi Rowena. »Siinä on yhtä paljon totuutta kuin
että Front-de-Boeuf muka on hänen kanssansa riidassa.»
De Bracy katsoi kiinteästi häneen hetken aikaa. »Etkö siis todellakaan
tietänyt, että Wilfred Ivanhoeta kuljetettiin juutalaisen kantotuolissa?
-- Sangen sopiva matkaseura se muuten olikin ristiretkeläiselle, joka
oli uhannut väkevällä käsivarrellaan valloittaa Pyhän haudan!» Ja hän
naurahti pilkallisesti.
»Vaikka hän olisikin täällä», sanoi Rowena pakottaen äänensä
huolettomaksi, vaikka hän vapisi hillitsemättömästä, ahdistavasta
pelosta, »niin millä tapaa hän olisi Front-de-Boeufin tiellä? Ja mitä
hänelle voisi sattua, paitsi että hän saa vähän aikaa istua vankina ja
maksaa kunnialliset lunnaat vapaudestaan ritarisuuden lakien mukaan?»
»Rowena», sanoi de Bracy, »pettääkö sinuakin naisten tavallinen
turhamainen luulo, että muka vain heidän kauneutensa voi nostattaa
kiistaa? Etkö tiedä, että miehet kiistelevät vallasta ja rikkaudesta
yhtä paljon kuin rakkaudesta. Älä uskokaan, että tämän linnan isäntä,
Front-de-Boeuf, säästäisi sitä miestä, joka vaatisi häneltä ihanata
Ivanhoen paronikartanoa takaisin. Raivaisipa hän semmoisen miehen
tieltään aivan yhtä kiireesti, yhtä kiivaasti ja armottomasti, kuin jos
tämä olisi sinisilmäistä neittä kosiessa onnellisempi kilpaveli. Suostu
tarjoumukseeni, neiti, niin tuo haavoitettu sankari saa minusta lujan
suojelijan Front-de-Boeufiä vastaan. Tai valmista itsellesi
suruvaatteet, sillä armaasi on semmoisen miehen hallussa, jonka sydän ei
tiedä armon tunteesta.»
»Pelastakaa hänet, Jumalan tähden!» rukoili Rowena, jonka lujuuden oli
masentanut pelko rakastetun nuorukaisen puolesta.
»Sen voin -- sen tahdon -- se onkin aikomukseni», sanoi de Bracy. »Kun
Rowena on suostunut tulemaan de Bracyn vaimoksi, niin kukapa sitten
tohtisi tehdä pahaa hänen sukulaiselleen -- hänen holhoojansa pojalle
--hänen kasvinkumppanilleen? Mutta sinun rakkautesi, -- se on hänen
pelastuksensa hinta. En minä maar ole semmoinen jalomielinen hupsu, että
auttaisin tai pelastaisin miehen, joka luultavasti rupeaisi hyvällä
menestyksellä estämään minun pyyteitäni. Taivuta minut hänelle
ystäväksi, niin hän pelastuu -- hylkää minun apuni, niin Wilfred kuolee,
etkä itse kuitenkaan pääse sitä pikemmin vapaaksi.»
»Ne hirveät asiat, joita huulenne puhuvat», vastasi Rowena, »eivät
oikein sovi yhteen äänenne huolimattoman kylmäkiskoisuuden kanssa. En
voi uskoa, että aikomuksenne todella voi olla niin ilkeä tai voimanne
niin suuri.»
»Älä petä itseäsi sillä luulolla», virkkoi de Bracy; »pianpa näkisit sen
aivan turhaksi. Mies, joka sinua rakastaa ja jota sinäkin rakastat,
makaa haavoitettuna tässä linnassa. Hän on esteenä Front-de-Boeufin ja
niiden tavarain välillä, jotka Front-de-Boeufille ovat kalliimmat
kunniaa ja rakkautta. Mitäpä muuta tarvitaan kuin tikarinpisto tai
peitsenheitto, niin tuo vastus on ikipäiväksi poistettu? Ja jos
Front-de-Boeuf pelkäisikin joutuvansa edesvastuuseen näin julkisesta
väkivallasta -- mitäs sitten? Lääkäri voi erehdyksestä antaa vääriä
lääkkeitä tai sairaanhoitaja voi kiskoa pois päänalaisen -- ja Wilfred,
niin heikkona kuin hän nyt on, toimitetaan Tuonelaan verenpisarankaan
vuotamatta. Ja Cedrik myös -- -- --»
»Ja Cedrik myös», toisti Rowena -- »jalo, rakas kasvatusisäni!
Ansaitsenpa todella surkean kohtaloni, kun toisen miehen tähden, vaikka
se olikin hänen oma poikansa, voin unohtaa Cedrikin vaaran!»
»Cedrikin kohtalo myös riippuu sinun päätöksestäsi», sanoi de Bracy; »ja
nyt minä jätän sinut miettimään tätä asiaa.»
Tähän saakka oli Rowena tässä peloittavassa tilanteessa pysynyt lujana
ja rohkeana; hän näet ei ollut voinut uskoa vaaraa niin kovin suureksi
ja läheiseksi. Luonnostaan oli hänen mielenlaatunsa sellainen kuin
ihmistuntijan väitteen mukaan enimmäkseen tavataan valkoverisillä
ihmisillä, lempeä, kaino ja siveä. Tämä hänen alkuperäinen luonteensa
oli kuitenkin kasvatuksen kautta lujentunut. Hän oli tottunut siihen,
että kaikki, -- itse Cedrikkin, joka muita kohtaan oli jokseenkin
jäykkä, -- aina taipuivat hänen tahtoonsa. Siitä hän oli saanut sen
rohkeuden ja uskaliuden, joka johtuu jokapäiväisten seuralaisten
alituisesta tottelevaisuudesta. Rowena tuskin käsittikään mahdolliseksi,
että joku voisi vastustaa hänen tahtoaan saatikka olla panematta siihen
huomiota.
Hänen tavallinen ylpeä, käskevä käytöksensä oli siis vain valekuori,
joka ikäänkuin oli kasvanut hänen alkuperäisen luonteensa pinnalle ja
peitti sen. Tämä puhkesi nyt esille, kun Rowena huomasi, miten hirveässä
vaarassa hän itse oli, samoin kuin hänen rakastajansakin ja
kasvatusisänsä. Hänen rohkeutensa masentui peräti, kun hän, joka oli
tottunut näkemään ympärillään vain kunnioitusta ja tottelevaisuutta,
joutui nyt tekemisiin lujatahtoisen, intohimoisen miehen kanssa, jolla
oli valta käsissään ja joka oli päättänyt käyttää tätä valtaa eduksensa.
Rowena loi silmäyksen ympärilleen ikäänkuin etsien, eikö apua näkyisi
mistään; hän huusi muutamia sanoja, joilla ei ollut minkäänlaista
yhtenäisyyttä; ja sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hyrskähti
hillitsemättömään, tuskalliseen itkuun. Mahdotonta oli säälimättä nähdä
ihanaa naista näin julmassa tuskassa. De Bracykaan ei voinut pysyä
kylmäkiskoisena, vaikka liikutus hänen sydämessään oli pikemminkin
hämmästystä kuin sääliä. Näin kauas mentyään hän ei enää voinut
peruuttaa päätöstänsä; mutta toiselta puolen hän myös näki, että
kehoitukset niin hyvin kuin uhkauksetkin olisivat voimattomat, niin
kauan kuin Rowenan nykyistä tuskan puuskaa kesti. De Bracy rupesi siis
astelemaan edestakaisin lattialla vuoroin tehden turhia yrityksiä
saadakseen neidon rauhoittumaan, vuoroin itsekseen miettien, mitä hänen
oikeastaan oli tehtävä.
»Jos», hän arveli, »tämän tuskittelevan tytön kyyneleitten ja huokausten
tähden peräytyisin päätöksestäni, niin mitä siitä tulisi? Kalliit
toiveeni, joiden saavuttamiseksi jo olen niin paljon vaivaa ja vaaraa
nähnyt, olisivat hukassa, ja päälliseksi saisin vielä kärsiä
Juhana-prinssin ja hänen iloisten viinaveikkojensa pilkkaa. Mutta enpä
myöskään ole tämäntapaisiin tekoihin luotu. En henno nähdä näin ihanan
muodon vääntyvän tuskasta enkä näin kirkkaitten silmien hukkuvan
kyyneltulvaan. Soisinpa, että hän olisi pysynyt rohkeana ja ylpeänä
niinkuin alussa tai että olisin saanut runsaamman määrän
Front-de-Boeufin kolmesti karkaistun sydämen kovuutta!»
Näiden mietteitten välillä häilyen de Bracy ei voinut tehdä muuta kuin
lohduttaa onnetonta Rowenaa ja vakuuttaa hänelle, ettei vielä ollut
lainkaan syytä näin hillittömään tuskaan. Mutta tämän lohdutustoimen
keskeytti sama karkeaääninen, kauas kuuluva torven toitotus, joka oli
säikähdyttänyt muitakin linnan asukkaita ja estänyt heitä täyttämästä
ahneita tai hekumallisia tuumiaan. Tämä keskeytys ei de Bracystä tainnut
tuntua yhtä harmilliselta kuin hänen muista kumppaneistaan. Hänen
keskustelunsa Rowenan kanssa oli näet joutunut sellaiseen kohtaan, josta
oli yhtä vaikea edetä kuin peräytyä.
Tahtoisin tässä muutamilla luotettavammillakin todistuksilla, kuin mitä
turhanpäiväisen tarinan tapaukset ovat, todistella sitä julmaa
tapojenkuvausta, jonka par'aikaa tuon lukijan silmien eteen. Surettaa
ajatellessa, että nuo samat urhoolliset paronit, joille olemme
kiitollisuudenvelassa siitä, että he lujalla vastarinnallaan kiristivät
kuninkaaltaan Englannin vapaan perustuslain, -- että, sanon minä, nuo
samat urhoolliset paronit ovat itse olleet niin hirveitä sortajia ja
rikkojia, ei ainoastaan Englannin lakia, vaan myöskin luonnon ja
ihmisyyden sääntöjä vastaan. Mutta valitettavasti ei tarvitse muuta kuin
vedota yhteen niistä monista seikoista, joita ahkera tutkija Henry on
kerännyt senaikaisten historioitsijain kertomuksista, ja siitä heti
näemme, että kaikki kuvittelutkin ovat mietoja niiden hirmutekojen
rinnalla, joita silloin todellakin tapahtui.
Saksilaisen aikakirjan-kirjoittajan kertomukset niistä julmista teoista,
joihin korkeat paronit ja linnanisännät -- kaikki normannilaisia
--tekivät itsensä syypäiksi Tapani-kuninkaan aikana, osoittavat meille
selvästi, minkälaista häijyyttä he julkenivat harjoittaa himojensa
kiihkossa. »He rasittivat suuresti kansa-parkaa linnojen rakentamisella.
Ja kun linnat olivat valmiiksi rakennetut, täyttivät he ne häijyillä
miehillä tai, paremminkin sanoen, perkeleillä. Nämä miehet ryöstivät
sekä miehiä että naisia, joilla he luulivat olevan rahaa, viskasivat ne
vankikomeroihinsa ja kiduttivat heitä julmemmin kuin mitä ikänä
uskonmarttyyrejä on kidutettu. Mitkä hukutettiin liejuun; mitkä
ripustettiin riippumaan jaloista tai päästä tai peukaloista, ja
viritettiin tulta alle. Välistä puristettiin ohimoiden ympärille
sidottuja solmullisia nuoria, kunnes ne syöpyivät sisään aivoja myöten.
Välistä pantiin vangit maanalaisiin kammioihin, joissa vilisi käärmeitä,
kyitä ja sammakoita.» Mutta en tahdo vaivata lukijan sydäntä jatkamalla
tätä kuvausta loppuun asti.
Yksi todistus, -- kenties silmäänpistävin kaikista, joka osoittaa, miten
katkerat valloituksen hedelmät olivat, saakoon kuitenkin vielä tässä
sijansa. Prinsessa Matildan, -- vaikka hän oli Skotlannin kuninkaan
tytär, Edgar Athelingin sisarentytär ja vaikka hän sittemmin tuli
Englannin kuningattareksi sekä Saksan keisarin anopiksi -- vaikka hän
siis oli kuninkaan tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaitten äiti
--täytyi kätkeytyä nunnanhuntuun siksi aikaa, kun häntä kasvatettiin
Englannissa. Ainoastaan se keino pelasti hänet normannilaisherrojen
irstaisuudesta. Sen hän itse Englannin kokoontuneen papiston edessä
ilmoitti ainoaksi syyksi, minkätähden hän oli ruvennut nunnaksi. Ja tuo
hengellinen kokous pitikin sitä selitystä riittävänä myöntäen, että
syyksi ilmoitetut asianhaarat olivat yleisesti tosiksi tiettyjä. He ovat
siten jättäneet meille luotettavan ja tärkeän todistuksen senaikaisten
tapojen häpeällisyydestä. Jokainen tietää, he päättivät, että Wilhelm
Valloittajan normannilaiset seuralaiset suuresta voitostaan paisuneina
eivät pitäneet pyhänä mitään lakia paitsi omien häijyjen himojensa
käskyjä. He ryöstivät voitettujen saksilaisten maat ja tavarat; vieläpä
päälliseksi ryöstivät hillitsemättömällä hekumallisuudella
saksilaisnaisten ja neitojen kunnian. Sen vuoksi oli tullut tavaksi,
että korkeasukuiset naiset ja neidot pukeutuivat nunnanhuntuun ja
läksivät luostarimuurien turvaan, ei Jumalan kutsuvan äänen tähden, vaan
ainoastaan kunniansa säilyttämiseksi.
Näin irstastapaiset olivat nuo ajat, kokoontuneen papiston julkisen
todistuksen mukaan, jonka Eadmer on tuonut esille. Enempää ei meidän
olekaan tarvis lisätä todistaaksemme, että tässä kerrotut ja vielä
kerrottavat, Wardour-käsikirjoituksen apokryyfiseen arvoon nojautuvat
seikat ainakin ovat todenmukaisia.