Voi tyttäreni! Ja voi kolikkoni!
Voi kristilliset kultakolikkoni!
Voi laki -- oikeus -- voi tyttäreni --
ja kolikkoni kultaiset!
_Venetsian kauppias_.
Antakaamme nyt saksilaisherrojen palata aterialleen niin pian kuin
heidän tyydyttämättä jäänyt uteliaisuutensa salli heidän muistaa
puoleksi tyydytettyä ruokahaluansa. Käykäämme sillä välin tarkastamaan
Iisak Yorkilaisen tilaa, joka oli paljon kurjempi. Juutalaisparka oli
heitetty linnan tornin alla olevaan kellariin; hänen vankilakomeronsa
oli maanpintaa paljoa syvemmällä, vieläpä syvemmällä kuin muuria
ympäröivä kaivanto, josta syystä sen permanto aina pysyi sangen
kosteana. Valoa ei päässyt siihen muualta kuin kahdesta pienestä
aukosta, jotka olivat niin korkealla, ettei vanki ylettynyt likellekään.
Keskipäivälläkin oli näistä aukoista pujahtava valo sangen vähäinen;
pilkkopimeä oli siellä jo aikoja sitten päässyt valtaan, ennenkuin
auringon suloiset säteet jättivät muut linnan osat. Seinillä riippui
ruostuneita kahleita sekä jalkarautoja, joihin edellisiä vankeja oli
kytketty, kun pelättiin heidän yrittävän paeta. Riippuipa vielä yhden
kahleen renkaissa pari mustunutta luuta, jotka näyttivät siltä kuin
olisivat aikoinaan olleet ihmissäärien kannattimina. Se oli todisteena
siitä, että vankeja oli jätetty tänne sekä kuolemaan että luurangoiksi
kuivumaan.
Tämän hirvittävän kammion perällä näkyi vielä avara tulitakka, jonka yli
oli poikittain kiinnitetty muutamia ruosteisia rautakankia.
Miehuullisempikin sydän kuin Iisakin olisi voinut jähmettyä kaikesta,
mitä täällä oli nähtävänä. Merkillistä kyllä oli juutalainen kuitenkin
nyt, itse turmion kidassa, paljoa levollisemmalla mielellä kuin silloin,
kun kaukaiset ja epätietoiset vaarat häntä vielä ahdistivat. Kertovathan
metsämiehet jäniksestäkin, että se on pahemmassa tuskassa paetessaan
koiria kuin perästä päin reutoillessaan niiden kynsissä. Samalla tavalla
näyttävät juutalaisetkin, joilla niin usein ja monenlaisissa
tilaisuuksissa oli syytä pelkoon, johonkin määrin tottuneen kaikkiin
niihin kidutuksiin, joita sortajain julmuus ikänä voi keksiä. Sentähden
ei mikään väkivalta, kun sitä kerran täydellä todella oli kärsittävä,
voinut hämmästyttää heitä, ja hämmästyshän muuten on pelon kipeimmästi
koskeva vaikutus. Eikä Iisak ollutkaan nyt ensi kertaa näin pahassa
pulassa. Hänellä oli siis vanha kokemus ohjeenaan sekä rohkaisijanaan se
toivo, että hän, samoinkuin ennenkin, voisi päästä pälkähästä niinkuin
lintu ansamiehen kynsistä. Kaiken lisäksi hän vielä oli taipumattoman
itsepintainen ja murtamattoman luja, jotka ominaisuudet, niinkuin
tiedämme, usein ovat antaneet Israelin lapsille voimaa kärsiä kernaammin
julmimpaakin kidutusta ja väkivaltaa kuin olisivat tyydyttäneet
sortajainsa ahneutta.
Tämmöiseen kärsivälliseen vastarintaan valmistuneena Iisak istui
vankikomeronsa nurkassa. Hän oli koonnut mekkonsa helmat moneen kertaan
allensa suojakseen permannon kosteutta vastaan. Olisipa juutalainen
--kun hän istui siinä vankityrmän puolipimennossa puuhkareunainen mekko
yllään ja korkea hattu päässään kädet ristissä ja tukka sekä parta
pörrössä, ollut oiva aihe Rembrandtille, jos tuo kuuluisa maalari jo
silloin olisi elänyt. Lähemmä kolme tuntia pysyi Iisak täten
liikkumattomana paikallaan. Mainitun ajan kuluttua häiritsi häntä
rappusia myöten lähenevien askelten kopina. Salpa vingahti, saranat
narahtivat, ja avatusta ovesta astui Reginald Front-de-Boeuf
vankikomeroon perässänsä temppeliherran molemmat saraseenilaiset orjat.
Front-de-Boeuf oli kookas, harteva mies. Hän oli viettänyt kaiken
aikansa julkisodissa tai yksityisissä taisteluissa ja meteleissä eikä
ollut kammonnut mitään keinoa, jolla vain saattoi laajentaa valtaansa.
Tämän luonteensa mukaan oli hänen kasvojensa ilmekin muodostunut,
selvästi ilmaisten sydämessä kuohuvia hillittömiä, häijyjä himoja. Jos
ei tätä häijyä ilmettä olisi ollut, olisivat hänen kasvoissansa ristiin
rastiin kulkevat arvet ritarillisen urhouden merkkeinä varmaan
herättäneet kunnioitusta. Mutta Front-de-Boeufin ulkomuoto muuttui
niiden vuoksi vain sitä julmemman ja hirvittävämmän näköiseksi. Pukuna
tällä peloittavalla herralla oli tiukka nahkatakki, monesta paikasta
kahnautunut ja ryvettynyt rautahaarniskasta, jota sen päällä oli
pidetty. Hänen ainoa aseensa tässä tilaisuudessa oli vasemmalla puolella
vyöhön kiinnitetty tikari, joka oli ikäänkuin vastapainona oikealla
kyljellä riippuvalle ruosteiselle avainkimpulle.
Front-de-Boeufin kanssa tulleet orjat eivät nyt olleet niissä koreissa
vaatteissa, joissa heidät kerran ennen näimme. Heidän nykyiset takkinsa
ja housunsa olivat karkeasta liinakankaasta ja hihat vedetyt ylös
kyynärpäitä myöten, niinkuin teurastajilla verityöhön mennessään.
Kumpainenkin kantoi pientä koria. He olivat pysähtyneet vankihuoneen
ovelle, jonka Front-de-Boeuf itse huolellisesti lukitsi vääntäen lukon
kaksin kerroin salpaan. Sitten hän astui hitaasti huoneen poikki
juutalaisen luokse, tuijottaen kaiken aikaa häneen tuimilla silmillään
kuin olisi tahtonut katseellaan lumota hänet liikkumattomaksi, niinkuin
muutamien petojen sanotaan tekevän saaliillensa. Paronin tyly, uhkaava
katse näyttikin jossakin määrin vaikuttavan vankiin mainitulla
lumousvoimalla. Juutalainen istui liikkumatonna paikallaan, suu
ammollansa katsoa ällistellen Front-de-Boeufiin. Näkyipä hänen
vartalonsakin pelosta ikäänkuin kutistuvan ja pienenevän, kun
Front-de-Boeufin pahaenteiset silmät tuijottivat häneen. Iisak-parka ei
kyennyt nousemaan eikä kumartamaan, niinkuin hänen pelkonsa vaati, eikä
edes ottamaan lakkia päästään tai rukoilevaa sanaa lausumaan. Niin
kovasti ahdisti hänen mieltään se tieto, että nyt olivat kidutus ja
kuolema häntä lähellä.
Normannilaisen jykevä ruumis sitä vastoin näytti ikäänkuin vielä
suurenevan aivankuin kotka, joka pyrhistää kaikki höyhenensä, kun se
valmistaikse iskemään turvattomaan saaliiseen. Kolmen askeleen päähän
siitä nurkasta, mihin kurja juutalainen oli kyykistynyt kokoon,
Front-de-Boeuf seisahtui ja viittasi toista orjista luokseen.
Mustapintainen palvelija astui käskyä totellen lähemmäksi, otti
vasustaan suuren vaa'an painoineen ja laski ne lattialle
Front-de-Boeufin jalkojen juureen. Sitten hän taas nöyrästi palasi
syrjäisempään paikkaan, missä hänen kumppaninsa seisoi.
Näiden miesten liikkeet olivat hitaat ja juhlalliset, ilmaisten, että
heidän sydämensä oli täynnä synkkiä, julmia ajatuksia. Front-de-Boeuf
kääntyi nyt onnettoman vankinsa puoleen.
»Kirottu koira kirotusta suvusta», hän lausui ja hänen syvä, synkkä
äänensä kajahti vankikomeron kupulakea vasten, »näetkö tämän vaa'an?»
Heikolla äänellä juutalais-parka vastasi näkevänsä.
»No niin, juuri tällä vaa'alla», virkkoi armoton paroni, »pitää sinun
punnita minulle tuhat naulaa hopeata, Lontoon Towerin oikean painon ja
mitan mukaan.»
»Pyhä isä Aabraham!» huusi juutalainen, jolle tuskan ankaruus antoi nyt
sanan voiman, »kuka ikänä on kuullutkaan niin mahdotonta vaatimusta?
--Kuka on ministrelin laulamassa runossakaan kuullut mainittavan niin
suurta summaa kuin tuhat naulaa hopeata? -- Kenenkä ihmisen silmää
onkaan niin äärettömän aarteen näky koskaan ilahduttanut? -- Vaikka
hakisitte läpi minun ja kaikkien muiden maanmiesteni talot Yorkin
kaupungin vallien sisäpuolella, niin ette saisi kokoon kymmenettä
osaakaan tuosta vaatimastanne summattomasta hopeamäärästä.»
»En tahdo liioin kovistaa», vastasi Front-de-Boeuf, »mutta jos hopeasta
on puute, otan kultaakin sen sijaan. Kun maksat naulan kultaa kuudelta
hopeanaulalta, niin säästyy uskoton raatosi sinulle aiotusta
rangaistuksesta, jonka ankaruutta et vielä voi aavistaakaan.»
»Armahtakaa minua, jalo ritari!» voivotti Iisak. »Minä olen vanha ja
köyhä ja turvaton. Ei ole teille miksikään kunniaksi kukistaa minua
--matosen rikkipolkeminen on vain halpa sankarityö.»
»Vanha mahdat kyllä olla», vastasi ritari; »sitä hullumpia ovat olleet
ne, jotka ovat sallineet moisen koronkiskojan ja veijarin tulla
harmaapäiseksi. -- Heikko myös mahdat olla, sillä kuka on ikinä kuullut,
että juutalaisella olisi lujuutta käsivarressaan ja sydämessään. --Mutta
rikas olet -- senhän kaikki tietävät.»
»Minä vannon teille, jalo ritari», vakuutti juutalainen, »kaiken sen
kautta, mitä pyhänä pidän -- ja mitä me kaikki yhteisesti pidämme pyhänä
-- -- --»
»Älä vanno väärää valaa», keskeytti hänet normannilainen, »äläkä
itsepintaisesti syökse itseäsi turmioon, ennenkuin olet nähnyt ja
tarkoin punninnut, mikä sinulle voi tulla kohtaloksi. Älä luulekaan,
että minä laskettelen vain turhia uhkauksia peloittaakseni sitä kurjaa
pelkurisydäntä, joka on kaikille teille juutalaisille ominainen. Minä
vannon sinulle kaiken sen nimessä, mitä sinä et pidä pyhänä, minä vannon
kirkkomme saarnaaman evankeliumin kautta ja kirkollemme suodun
sitomis-ja päästämisvoiman kautta, että päätökseni on luja ja
järkähtämätön. Tässä vankikomerossa ei ole leikille sijaa. Nämä seinät
ovat jo ennenkin nähneet vankien kuolevan, -- semmoistenkin, joiden
sääty on ollut kymmenentuhatta kertaa korkeampi kuin sinun. Eikä kukaan
ole saanut tietoa heidän kohtalostaan! Mutta heidän loppuaan voisi sanoa
paratiisin iloksi siihen pitkään, kiduttavaan kuolemaan verraten, joka
sinulle on määrätty.»
Hän viittasi nyt taas orjat luokseen ja virkkoi heille muutamia sanoja
heidän omalla kielellään. Hänkin oli näet käynyt Palestiinassa ja
kenties juuri siellä oppinutkin julmuutensa. Saraseenit ottivat
vasuistaan sysiä, palkeen ja öljypullon. Toinen heistä iski tulta
teräksellä ja taulalla; toinen levitti sydet ennenmainitun suuren,
ruosteisen rautahalsterin alle ja lietsoi palkeella, kunnes sydet
hehkuivat punaisina.
»Katsos nyt, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »noita hehkuvilla sysillä
punastuvia rautakankeja -- tuolle lämpimälle makuusijalle pääset
venymään paljaaksi riisuttuna, niinkuin kävisit höyhenpatjallesi
lepäämään. Toinen orjistani pitää lietsomalla vireillä tulta sinun
allasi, toinen kastelee kurjia raajojasi öljyllä, ettei paisti palaisi.
-- Valitse nyt, kumman osan tahdot: maatako tuolla kärventävällä
vuoteella vai maksaa tuhat hopeanaulaa. Kolmatta ehtoa sinulla ei ole,
sen vannon isäni parran kautta.»
»Ei ole mahdollista», huusi juutalais-parka, »ei ole mahdollista, että
te täydellä todella tahdotte tehdä semmoista! Eihän Jumala ole suinkaan
voinut luoda sydäntä niin julmaksi!»
»Älä kuvittele sellaista, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä sen
väärän uskon saisit nahallasi maksaa. Luuletko todella, että minä, joka
olen väkirynnäköillä valloitetuissa kaupungeissa nähnyt kristinuskoisia
kansalaisiani tuhansittain surmattavan miekalla ja tulella ja vedellä,
luuletko sinä, että minä säikähtyisin yhden ainoan kurjan juutalaisen
vinkumisesta ja voivotuksista? -- Vai luuletko, että nuo mustaihoiset
orjat, jotka eivät tottele mitään muuta lakia eikä omantunnon sääntöä
paitsi herransa käskyä -- ja jotka, kun herra vain viittaa, kohta ovat
valmiit käyttämään myrkkyä tai tulisoihtua tai tikaria tai hirttonuoraa
-- luuletko, että he suovat sinulle armoa? Eiväthän he ymmärtäisi
puhettasikaan, jos heiltä anoisit armoa. -- Älä siis ole mieletön,
vanhus-parka. Maksa pois liiat rahasi. Anna kristityn miehen haltuun osa
niistä varoista, jotka olet koronkiskomisella nylkenyt hänen
uskolaisiltaan. Viekkaudellasi saat laihtuneen kukkarosi jälleen pian
paisumaan; mutta ei mikään lääkäri eivätkä mitkään lääkkeet voisi enää
parantaa nahkaasi ja lihaasi, kun ne kerran ovat olleet tällä vuoteella
paahtumassa. Maksa pois lunnaasi, sanon minä, ja ole iloinen, että sillä
pääset tästä vankihuoneesta, jonka salaisuuksista vain ani harva täällä
käynyt tietää kertoa. Mutta mitäpä turhaan tuhlaan sanojani: -- valitse
nyt, kumman rakkaampana pidät, mammonasiko vai oman lihasi ja veresi,
--ja niinkuin itse tahdot, niin sinulle tapahtukoon.»
»Auttakoot minua Abraham ja Jaakob ja kaikki muut kansani patriarkat!»
sanoi Iisak. »Enhän minä voikaan valita, sillä minulla ei ole niin
paljon varoja, että voisin tyydyttää teidän äärettömän vaatimuksenne.»
»Ottakaa ja riisukaa hänet paljaaksi, orjat», käski ritari, »ja
auttakoot häntä kansansa patriarkat parhaan kykynsä mukaan.»
Palvelijat, jotka pikemmin katseesta ja viittauksesta kuin sanoista
ymmärsivät, mitä paroni tahtoi, astuivat taas likemmäksi, koppasivat
kiinni Iisak-raukan, nostivat hänet maasta ja pitivät häntä näin
käsillänsä kohotettuna, odottaen, mitä armoton herra vielä
käskisi. Viheliäinen juutalainen katsahti väliin heihin, väliin
Front-de-Boeufiin, hakien jotakin armahtamisen merkkiä. Mutta paronin
hymy oli yhä yhtä kylmä kuin alusta alkaen, puolittain tyly, puolittain
pilkallinen. Ja saraseenien silmissä, jotka tuimina ja synkkinä
vilkkuivat sinne tänne mustien kulmakarvojen alla, -- näyttäen vielä
peloittavammilta sen takia, että silmäterien ympärys oli niin loistavan
valkoinen, -- kuvastui pikemminkin salaista iloa kuin vastahakoisuutta
ja haluttomuutta. Juutalainen katsahti sitten hehkuvaan hiilokseen,
jolle hänet kohta asetettaisiin, ja kun ei missään näkynyt armoa, niin
hänen lujuutensa raukeni.
»Minä maksan», hän sanoi, »ne tuhat hopeanaulaa -- tarkoitan», lisäsi
hän hetken arveltuaan, »minä koetan maksaa ne veljieni avulla; sillä
minun täytyy mennä kerjäämään synagogamme ovelle, ennenkuin saan näin
mahdottoman summan kokoon. -- Milloin ja missä se on maksettava?»
»Tässä paikassa», vastasi Front-de-Boeuf, »juuri tässä se on maksettava
ja punnittava -- juuri tämän vankihuoneen permannolla se on maksettava
ja punnittava. -- Luuletko, että minä päästäisin sinut pihdeistäni,
ennenkuin lunnaat ovat käsissäni?»
»Ja minkä takuun minä saan», sanoi juutalainen, »että pääsen vapauteen
edes sittenkään, kun lunnaat ovat maksetut?»
»Normannilaisen herran sanan, sinä panttilainaaja-orja», vastasi
Front-de-Boeuf; »normannilaisen aatelismiehen sanan, joka on kalliimpi
kuin kaikki kansasi kullat ja hopeat.»
»Älkää panko pahaksi, jalo herra», virkkoi Iisak vielä pelokkaalla
äänellä, »mutta miksi luottaisin teidän sanaanne, kun te ette tahdo
luottaa minuun?»
»Siitä syystä, juutalainen, että sinun täytyy», vastasi ritari tylysti.
»Jos nyt istuisit Yorkissa aarre-aitassasi ja minä tulisin sinulta
sekeleitäsi lainaksi pyytämään, niin sinä se olisit, joka määräisit
maksupäivän sekä maksusta annettavan takuun. Mutta tässä on minun
aarre-aittani. Täällä ovat edut minun puolellani, enkä minä huoli enää
uudestaan kertoa ehtojani, joilla sinut vapaaksi päästän.»
Juutalainen huokasi syvään. -- »Suo edes», sanoi hän, »että
matkakumppaninikin yhdessä minun kanssani pääsevät vapaiksi samasta
hinnasta. He tosin halveksivat minua siksi, että olen juutalainen, mutta
he armahtivat minua kuitenkin pahassa pulassani. Ja siitä syystä, että
he viivästyivät minua auttaessansa, joutuivat he samaan paulaan kuin
minäkin. Sitäpaitsi voinevat hekin kenties antaa vähän apua
lunnasmaksuni suorittamiseksi.»
»Jos noita saksilaisia lurjuksia tarkoitat», sanoi Front-de-Boeuf, »niin
heidän vapaaksipääsynsä riippuu aivan toisenlaisista ehdoista. Ajattele
sinä vain sitä, mikä sinua itseäsi koskee -- tottele neuvoani -- äläkä
sekaannu muiden asioihin.»
»Minun kanssani», kysyi taas juutalainen, »ei siis kukaan muu pääse
vapaaksi, paitsi haavoitettu ystäväni?»
»Tarvitseeko minun», vastasi Front-de-Boeuf, »kahdesti sanoa Israelin
pojalle, että hän ajatelkoon ainoastaan omaa itseänsä, muiden asioihin
sekaantumatta? -- Koska olet sen ehdon valinnut, niin nyt ei ole muuta
jäljellä, kuin että maksat pois lunnaat, ja niin pian kuin mahdollista.»
»Mutta kuulkaa minua», sanoi juutalainen, »sen saman rahan vuoksi, jonka
saamiseksi te tahraatte» -- hän pysähtyi äkisti kesken puhettansa siinä
pelossa, että ankara normannilainen suuttuisi. Mutta Front-de-Boeuf vain
naurahti ja lisäsi sanan, joka juutalaisen kurkkuun oli tarttunut
kiinni. »Tahraan omaatuntoani, aioit sanoa, Iisak. Puhu vain suusi
puhtaaksi -- älä ole milläsikään -- en minä ole ylen julma mies. Minä
kuuntelen kärsivällisesti tappiolle jääneen pelaajan moitteita, vaikka
hän olisikin juutalainen. Etpä sinä näin kärsivällinen ollut, Iisak, kun
syytit oikeudessa Jaakko Fitzdotterelia, joka, menetettyään kaiken
perintönsä sinun kiskomistesi kautta, oli haukkunut sinua
verenimijäksi.»
»Vannon Talmudin kautta», vakuutti juutalainen, »että teille, uljas
ritari, on tämä asia kerrottu väärin. Fitzdotterel uhkasi tikarillaan
minua omassa kodissani, kun vaadin häneltä omia hopeitani takaisin.
Velka oli pääsiäisenä maksettava.»
»Eipä se minuun koske, mitä hän teki», vastasi Front-de-Boeuf; »tässä
vain on puhe siitä, milloin saan minulle tulevat rahat? -- Milloin
sekelit heltiävät, Iisak?»
»Antakaa tyttäreni Rebekan mennä Yorkiin, jalo ritari», vastasi
juutalainen, »ja niin pian kuin mies juhtineen voi ennättää tänne
takaisin, niin se summa» -- hän huokasi syvään, mutta lisäsi lyhyen
väliajan kuluttua, »se summa lasketaan tälle permannolle.»
»Tyttäresikö!» sanoi Front-de-Boeuf, ollen ikäänkuin kummastuvinaan.
--»Taivas auttakoon, soisinpa tosiaankin, Iisak, että olisin tuon ennen
tiennyt. Luulinhan minä tuon mustasilmäisen tytön jalkavaimoksesi ja
annoin hänet palvelustytöksi ritari Brian de Bois-Guilbertille. Näinhän
myös muinaisajan patriarkat ja sankaritkin tekivät, antaen meille
semmoisissa asioissa noudatettavia esimerkkejä.»
Tämän raa'an sanoman kuultuansa juutalainen parahti niin haikeasti, että
koko kamari kajahti ja saraseenit hämmästyksissään päästivät hänet
käsistään. Iisak käytti vapautumistansa hyväkseen, langetakseen
lattialle ja syleilläkseen Front-de-Boeufin polvia.
»Ottakaa», hän huusi, »kaikki, mitä olette vaatinut, herra ritari
--ottakaa kymmenen sen vertaa -- ryöstäkää minut keppikerjäläiseksi, jos
tahdotte -- pistäkää vaikka tikari rintaani tai paahtakaa minut
kuoliaaksi tuolla hiiloksella -- mutta armahtakaa tytärtäni, päästäkää
hänet kunnialla ja täydessä turvassa menemään! -- Sen äidin tähden, joka
teitä itseänne on kantanut, pelastakaa turvattoman tytön kunnia! -- Hän
on Raakel-vainajani ilmetty kuva, hän on viimeinen eloon jäänyt kuudesta
rakkautemme pantista! -- Tahdotteko ryöstää leskimieheltä hänen ainoan
lohdutuksensa? -- Tahdotteko saattaa isän semmoiseen tilaan, että hän
soisi ainoan elossa olevan lapsensa kuolleeksi ja haudatuksi äitinsä
viereen, esi-isiensä lepokammioon?»
»Soisinpa», sanoi normannilainen vähän pehmeten, »että olisin ennen sen
tiennyt. Mutta minä luulin, ettei teidän kansanne välitä mistään muusta
kuin raha-arkuistaan.»
»Älkää luulko meitä niin halpamaisiksi, vaikka olemmekin juutalaisia»,
sanoi Iisak, koettaen käyttää hyväkseen tätä armon hetkeä; »rakastaahan
vainottu kettukin ja vihattu metsäkissakin poikiaan. Niin myös
halveksittu ja sorrettu Aabrahamin suku rakastaa lapsiansa.»
»Taitaahan niin olla», arveli Front-de-Boeuf; »tahdon sitä vastedes
uskoa juuri sinun tähtesi, Iisak. -- Mutta nyt ei siitä ole apua. En voi
tehdä tehtyä tekemättömäksi enkä estää sellaista, mikä tulee
tapahtumaan. Olen antanut toverilleni lupaukseni, ja sitä en rikkoisi
kymmenenkään juutalaisukon ja -tytön tähden. Ja sitäpaitsi, mitä pahaa
tyttö-rääsylle tapahtuisikaan, vaikka hän joutuisikin Bois-Guilbertin
haltuun?»
»Muuta kuin pahaa ei siitä voi johtua!» huusi juutalainen, väännellen
tuskallisesti käsiänsä; »milloinka temppeliherrat ovat ajatelleet muuta
kuin miesten sortamista ja naisten kunnian ryöstämistä!»
»Sinä uskoton koira!» tiuskasi Front-de-Boeuf säihkyvin silmin ja
kenties mielihyvin käyttäen tätä syytä uudestaan suuttuakseen, »älä
parjaa Siionin temppelin pyhää ritaristoa, vaan ajattele, kuinka
saat minulle luvatun lunnassumman maksetuksi. Muuten varo
juutalaiskurkkuasi!»
»Rosvo ja konna!» vastasi juutalainen vimmalla, jota ei mikään enää
voinut hillitä, syytäen sortajalleen häväistyssanoja vasten silmiä.
»Minä en maksa sinulle mitään -- en maksa ainoatakaan hopearopoa,
ennenkuin tyttäreni saastuttamattoman kunniallisena ja täydessä turvassa
on päästetty vapauteen!»
»Onko pääsi pyörällä, Israelin mies?» sanoi normannilainen ankarasti
--»vai suojeleeko noitavoima lihaasi ja vertasi kuumaa rautaa ja
kiehuvaa öljyä vastaan?»
»En pelkää niitä!» vastasi juutalainen, isällisestä huolestaan aivan
silmittömäksi vimmastuneena. »Tee, mitä pahinta voit keksiä! Tyttäreni
on omaa lihaani ja vertani, tuhannen kertaa kalliimpi minulle kuin nämä
kuihtuneet raajat, joita uhkaat kiduttaa. Hopeata en sinulle anna,
paitsi jos saisin kaataa sen sulana ahneeseen kurkkuusi. -- Ei, en anna
sinulle ainoatakaan hopearopoa, nasarealainen, vaikka tarvitsisit sitä
lunnaiksi siitä helvetin syvyydestä, johon koko elinaikasi olet
pyrkinyt! Ota henkeni, jos tahdot, ja saatpa nähdä, että juutalainen,
pahimmastakin kidutuksesta huolimatta, on pysyvä lujana ja tekevä
kristityn toiveet tyhjäksi.»
»Sepä saadaan nähdä», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä vannon pyhän ristin
kautta, jota sinun kirottu kansasi inhoaa, että nyt saat maistaa
kaikkea, mitä rauta ja tuli voi tehdä! -- Vaatteet pois häneltä, orjat,
ja sitokaa mies kiinni halstariin.»
Varsin vähän auttoi vanhan miehen vastaanponnistelu. Saraseenit olivat
jo temmanneet pois hänen mekkonsa ja rupesivat nyt riisumaan
alusvaatteita. Silloinpa kuului tähän maanalaiseen vankihuoneeseen
torven toitotus, kajahtaen kaksi kertaa linnan portin ulkopuolelta, ja
heti sen jälkeen myös kovia huutoja, jotka kutsuivat ritari Reginald
Front-de-Boeufiä. Kun ei kehdannut tulla tavatuksi näin perkeleellisestä
työstä, käski julma paroni orjien jälleen pukea vaatteet Iisakin päälle
ja lähti heidän kanssaan ulos vankihuoneesta. Näin juutalainen jäi
taaskin yksin ja vietti nyt aikansa vuoroon ylistäen Jumalaa siitä, että
oli vaarasta pelastunut, vuoroon valittaen tyttärensä kohtaloa, aina
sitä myöten kuin itserakkaus tai isällinen tunne pääsi voitolle.