Voi kuinka monta päivää, vuottakin
jo vierryt siit' on, konsa ympäri
tään pöydän istui pitovierahat
ja sillä seisoi lamput, pikarit!
Tuntuupa, niinkuin vielä kuulisin
menneitten aikain melun kaikuvan
katoksen korkeen kupukaarilta
ja niinkuin nurmen alla nukkujain
viel' äänet täällä yhä viipyisi.
»_Orra», Murhenäytelmä_.
Sillä aikaa kuin salolla täten hankittiin Cedrikin ja hänen
matkakumppaniensa vapauttamista, kuljettivat ryöstäjät kiiruusti
vankejansa linnaan päin, missä he aikoivat tallettaa heitä. Mutta yö
pimeni pimenemistään, eivätkä rosvot näyttäneet varsin hyvin tuntevan
salon polkuja. Useaan kertaan heidän täytyi pysähtyä tiedustellakseen
tietä, vieläpä kerta tai kaksi palata jäljilleen, kun olivat oikealta
suunnalta poikenneet. Täyttä selvää kuljettavasta tiestä he eivät
saaneet, ennenkuin kesäinen aamu valkeni. Valon mukana palasi myös
rohkeus, ja matkajoukko rupesi jouduttamaan kulkuaan. Heidän näin
tehdessään puhelivat rosvojen molemmat päämiehet tällä tavoin
keskenänsä.
»Olisipa jo aika, ritari Mauri», virkkoi temppeliherra de Bracylle,
»että eroaisit meistä ja valmistautuisit näytelmän toista näytöstä
varten. Pitihän sinun, muistatkos, nyt näytellä vapauttavan ritarin
osaa.»
»Minä olen muuttanut mieltäni», vastasi de Bracy; »en aio erota teistä,
ennenkuin saalis on hyvässä tallessa Front-de-Boeufin linnassa. Siellä
aion astua Rowena-neidin eteen omassa hahmossani, ja toivonpa, että hän
tulisen rakkauteni tähden tulee antamaan anteeksi väkivallan, jonka olen
hänelle tehnyt.»
»Ja mikä sinun mielesi nyt on muuttanut, de Bracy?» kysyi temppeliherra.
»Se ei ole sinun asiasi lainkaan», vastasi toinen. »Toivonpa kuitenkin,
herra ritari», sanoi temppeliherra, »ettei mielenmuutokseesi ole syynä
epäluulo minun kunniallisuuttani kohtaan, jommoista Fitzurse koetti
sinuun istuttaa?»
»Ajatukseni ovat omani», vastasi de Bracy; »mutta sanotaanhan paholaisen
siitä iloitsevan ja nauravan, jos rosvo rosvolta varastaa. Ja tiedänpä
myös, että vaikka piru nauramisen sijasta oksentaisikin tulta ja
tulikiveä kidastaan, se ei kuitenkaan estäisi temppeliherraa
noudattamasta himojansa.»
»Eikä myöskään vapaajoukon päällikköä», jatkoi temppeliherra,
»epäilemästä asetoveria ja ystävää taipuvaiseksi pahantekoihin, joita
hän itse on tottunut tekemään kaikille ihmisille.»
»Tämä on tarpeeton ja vaarallinen syytös», virkkoi de Bracy, »mutta
olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että tunnen teidän temppeliherrojen
tavat ja etten tahdo suoda sinulle tilaisuutta ryöstää minulta tätä
ihanaa saalista, jonka voittamiseksi olen antautunut niin vaaralliseen
vehkeilyyn.»
»Noh!» vastasi temppeliherra, »mitähän sinä pelkäätkään? -- Tiedäthän
meidän säätymme säännöt.»
»Tiedän kyllä», sanoi de Bracy, »ja tiedän myös, kuinka tarkoin niitä
noudatatte. Älä luulekaan, temppeliherra, kyllähän se tiedetään, kuinka
vapaasti rakkauden lakeja selitetään Palestiinan maalla, ja tässä
asiassa en tahdo ollenkaan luottaa sinun omaantuntoosi.»
»No kuule sitten, kuinka asian laita on», sanoi temppeliherra. »Minä en
pidä vähintäkään lukua sinun sinisilmäisestä ihanteestasi. Tuossa
joukossa on toinen, joka sopii minulle paremmin.»
»Mitä! Alentaisitko itsesi palkkaneitsyen kosijaksi?» kysyi de Bracy.
»En maar, herra ritari», vastasi temppeliherra ylpeästi. »En aio alentaa
itseäni palkkaneitsyen kosijaksi. Mutta onpa minullakin vankien joukossa
saalis, joka on yhtä suloinen kuin sinun valitsemasi.»
»Pyhän messun kautta! Ethän tarkoita tuota sievää juutalaistyttöä?»
sanoi de Bracy.
»Ja jos tarkoittaisin, niin mitä sitten?» virkkoi temppeliherra. »Kuka
minua estäisi?»
»Ei kukaan, sen verran kuin minä tiedän», vastasi de Bracy, »jollei
kenties naimattomuusvalasi tai omantunnon pistos antautuessasi mokomaan
rakkausseikkailuun juutalaisnaisen kanssa.»
»Mitä valaani tulee», sanoi temppeliherra, »on suurmestarimme suonut
minulle vapautuksen siitä. Ja mitä omaantuntoon tulee, niin eihän
minunmoiseni miehen, joka jo olen ottanut kolmesataa saraseeniä
hengiltä, tarvitse surra jokaista pikkuhairahdusta, niinkuin
talonpoikaisen tyttöluntuksen, kun hän pitkänperjantain aattona
ensikerran käy ripittäytymässä papille.»
»Parhaiten tietänet itse etuoikeutesi ja vapautesi», arveli de Bracy.
»Mutta olisinpa voinut vannoa, että sinulla on vanhan koronkiskurin
rahasäkit enemmän mielessäsi kuin hänen tyttärensä mustat silmät.»
»Miksi en rakastaisi molempia», vastasi temppeliherra. »Ja sitäpaitsi,
minä en saa juutalais-äijästä enempää kuin vain puolet. Minun tulee näet
jakaa saalis Front-de-Boeufin kanssa, joka ei suinkaan ilmaiseksi lainaa
meille linnaansa. Mutta minäkin tahdon saada jotakin itselleni tämän
retkemme saaliista, ja sentähden olen valinnut ihanan juutalaistytön
erikoiseksi voitokseni. Tottahan nyt, kun tiedät minun haluni, ryhtynet
jälleen alkuperäiseen keinoosi, vai kuinka? -- Näethän, ettei sinulla
ole yhtään pelättävää minun puoleltani.»
»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä.
Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä
kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin
tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä
välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia
täyttä kuittausta kaikista synneistä.»
Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä
miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette
olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, -- pyhä taivas
sen nähköön! -- ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä
normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän
pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella
naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, -- nekin
teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä
minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän
armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja
mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan?
-- Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat,
--tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»
Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä
oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa
eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat
häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin
kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan
päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa
linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea,
nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita
sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä
kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf,
joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä
paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi
ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen
tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat
vahvistetut pienellä tornilla.
Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet
sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi
Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.
»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja
karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa.
Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan
nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, -- henkeänikö vai omaisuuttaniko
teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi
vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen
tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? -- Tappakaa
siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös
henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik
Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään
henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne:
sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä
turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa;
kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi
Rowenan puolesta tarttua aseihin.»
Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin,
ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.
De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja
varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli
ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat
portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät
vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu
ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa
ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua
vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky
viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta.
Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka
lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli
näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään
meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.
Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin
kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama
hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä
hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain
hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna»,
vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron,
niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»
Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle
suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin
pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen
kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan
ja lohduttajanaan.
Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin -- me seuraamme nyt
ensiksi heidän kohtaloaan -- oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka
sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten
syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä,
paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä
rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka
holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten
varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla
tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti
miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä
vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille
maltillisuus tai filosofia, -- kilpenä, joka suojeli häntä kaikista
elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä
mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta
vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.
»Kas niin», puheli Cedrik puolittain itsekseen, puolittain
Athelstanille, »juuri tässä samassa salissa isäni istui, kun Torquil
Wolfganger piti pitoja urhoolliselle ja onnettomalle Haroldille, joka
silloin oli lähdössä kapinoitsevan veljensä Tostin norjalaisia
liittolaisia vastaan. Tässä salissa Harold antoi mainion, jalon
vastauksensa veljensä lähettiläälle. Useinpa olen kuullut isäni
tulistunein mielin kertovan sitä tarinaa. Kun Tostin lähettiläs astui
sisään, niin tämä suuri sali oli tuskin tarpeeksi avara jalojen
saksilaisherrojen joukolle, jotka istuessaan hallitsijansa ympärillä
kallistelivat veripunaista viiniä.»
»Tottahan», keskeytti Athelstan, jota ystävänsä viime sanat hiukan
havahduttivat, »tottahan muistanevat lähettää meille hiukan viiniä sekä
ruokaa päivällisen aikaan -- tuskinhan tuonnoin kerkisimme haukata
palastakaan; ja vaikka lääkärit kehuvat syöntiä heti ratsastuksen
jälkeen terveelliseksi, niin eipä minun vatsani siitä tahdo ottaa
täyttyäksensä.»
Ottamatta vaarin ystävänsä huokauksesta jatkoi Cedrik tarinataan.
»Tostin lähettiläs», sanoi hän, »astui salin halki pelästymättä
ympärillä istuvien herrojen vihaisia katseita, kunnes tuli
Harold-kuninkaan valtaistuimen eteen. Siellä hän vasta kumarsi.
»'Mitä ehtoja, herra kuningas', sanoi hän, 'tahdotte suoda veljellenne,
jos hän suostuu laskemaan aseensa maahan ja pyytämään rauhaa?'
»'Minä soisin hänelle', lausui jalomielinen Harold, 'veljellisen
rakkauteni sekä kauniin Northumberlannin kreivikunnan.'
»'Mutta jos Tosti ottaisi vastaan nämät ehdot', kysyi vielä lähettiläs,
'niin mitä maita annatte hänen uskolliselle liittolaiselleen
Hardradalle, Norjan kuninkaalle?'
»'Seitsemän kyynärää Englannin maata', vastasi Harold ylpeästi, 'taikka
kenties, koska Hardrada kuuluu olevan jättiläinen kooltaan, voisimme
suoda hänelle vielä kaksitoista tuumaa lisäksi.'
»Kajahtipa koko sali silloin hartaista hyväksymishuudoista, ja maljat ja
sarvet tyhjennettiin sillä toivomuksella, että norjalainen pian saisi
omakseen hänelle suodun kappaleen Englannin maata.»
»Joisin minäkin mielelläni hänen terveydekseen», pisti Athelstan väliin,
»sillä kieleni tahtoo aivan tarttua kiinni suulakeen.»
»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen
tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti
viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan
vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä
verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun,
jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan
molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita
miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona
voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa
myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin
onnettomille rannoille? -- Kenpä silloin aavisti, että Harold itse,
muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta
kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt
norjalaiselle viholliselle? -- Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo
Athelstan, -- sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut
huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen
konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät
noita mainioita pitoja?»
»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa,
että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. -- Eihän heidän
aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla,
vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille
vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka,
eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen
aika.»
»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee
katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet
mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen
aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit
esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta.
-- Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin
Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla,
jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin
monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä
ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa
halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja
ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen
saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. -- Ah,
Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo
silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät
vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset
parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme
heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme
koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma
ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet
löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme
kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät
vieraan valloittajan orjiksi.»
»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika
herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik,
niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin
kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»
»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle
mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy
vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa
ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän
katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää
asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin
vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi,
voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä
saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»
»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena,
Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä.
Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että
me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän
vallan.»
Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni
vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi
kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle
kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä
pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä
kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret
viitat vartalon peitteenä.
»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme
tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on?
Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta
toimiakseen vapautumisensa puolesta -- »sanokaa isännällenne, Reginald
Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on
kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti
ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme
myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa
myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän,
kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain
varamme siihen riittävät.»
Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.
»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan,
»että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai
ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on
kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän
suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on
todellinen ritari.»
»Minä saatan teidän vaatimuksenne herrani tietoon», vastasi hovimestari;
»nyt kuitenkin jätän teidät tänne aterioimaan.»
Vaatimuspuhettansa ei Athelstan lausunut erin arvokkaalla tavalla; sillä
hänen tavallinen saamattomuutensa sekä myöskin suuri lihaköntäle, jonka
pienentämisessä hänen molemmilla leuoillaan par'aikaa oli täysi työ,
heikensivät suuresti rohkeitten sanojen vaikutusta. Sittenkin Cedrik
ihastui suuresti kuullessaan tämän todistuksen kumppaninsa
uudestaanheräävästä miehuudesta. Sillä ei edes Athelstanin korkea
sukuperäkään ollut voinut enää hillitä sitä suuttumusta, jota tämän
nahjusmainen luonne herätti hänessä. Nyt löi Cedrik hartaasti kättä
Athelstanille kiitellen häntä; vaan saipa hän heti taas uutta
pahanmielen aihetta, kun toinen siihen vastata tokaisi: »Taistelisin
minä vaikka kymmentäkin mokomaa miestä vastaan, jos sillä keinoin
pikemmin pääsisin vankeudesta, jossa liemeen pannaan näin paljon
sipulia.» Cedrik koki kuitenkin karkoittaa mielestänsä tämän uuden
todistuksen siitä, että hänen kumppaninsa oli jälleen vajonnut vatsansa
orjuuteen. Hän istuutui Athelstanin vastapäätä ja näytti että hänkin,
--vaikka suru maansa onnettomasta tilasta oli saattanut hänet unohtamaan
ruoan niin kauan kuin sitä ei vielä ollut pöydässä, -- oli perinyt
saksilaisten esi-isäinsä hyvän ruokahalun yhdessä heidän muiden hyvien
avujensa kera.
Kauanpa eivät vangit kuitenkaan saaneet häiritsemättä virvoittaa
ruumistansa aterialla. Sillä portin edustalta kuului yht'äkkiä torven
toitotus, joka keskeytti heidän tärkeän työnsä. Kolme kertaa törähti
torvi niin kovalla äänellä, kuin olisi tämä varustus ollut saduissa
mainittu lumottu linna, ja portilla seisoja sallimuksen lähettämä
ritari, jonka torven toitahduksesta salien ja tornien, muurien ja
vallien piti haljeta hajalleen niinkuin yösumu hajoaa aamutuulen
noustessa. Saksilaiset kavahtivat ylös pöydästä ja riensivät ikkunaan.
Mutta siitä ei heidän uteliaisuutensa saanut tyydytystä. Sillä ikkuna
antoi linnanpihaan päin, ja torvensoitto tuli muurin ulkopuolelta. Tämä
toitotus näkyi kuitenkin tuoneen tärkeitä sanomia, sillä koko linnassa
nousi heti suuri melu.