Matkamme synkän salon läpi käy,
miss' arkaa emääns' seuraa kaurisvasa,
ja pitkät tammet tuuheill' oksillaan
paistetta päivän kaihtaa nurmikolta. --
Hei, sinne matka! -- hauska saloill' on,
kun päivä-kulta paistaa iloisesti;
vähemmän hauska metsämatka on
ja vaarallinen myös, kun öisen lampun
hämärä valo väikkyy latvain kautta.
_Ettrickin Salo_.
Kun Cedrik Saksilainen näki poikansa pyörtyvän Ashbyn
taistelutantereelle, tahtoi hän ensi liikutuksensa vallassa lähettää
palvelijan ottamaan hänet hoitoonsa. Mutta tuo käsky ei tahtonut hellitä
hänen kurkustaan. Hänen oli liian vaikea näin suuren katsojajoukon
edessä tunnustaa omakseen poika, jonka hän oli karkoittanut luotaan ja
julistanut perinnöttömäksi. Hän ei siis tehnyt muuta kuin käski Oswaldin
pitää kaatunutta silmällä; sitten, kun kansa oli hajonnut, piti
Oswaldin, kahden orjan avulla, viedä Ivanhoe Ashbyhyn. Mutta Oswald ei
saanut tilaisuutta antaa senkään vertaa apua. Kun kansa oli hajaantunut,
ei näet ritaria ollut enää löydettävissä.
Turhaan Cedrikin juomanlaskija etsi nuorta herraansa joka puolelta,
--tuossa oli tosin se verinen paikka, missä hän vast'ikään oli maannut,
mutta itse Ivanhoeta ei enää näkynyt. Näytti aivan siltä kuin hän olisi
taikavoimalla kadonnut näkymättömiin. Oswald alkoikin jo kallistua
sellaiseen luuloon, sillä saksilaiset olivat suuresti taikauskoisia.
Mutta äkkiäpä hän katsahdettuansa mieheen, joka asemieheksi puettuna
seisoi hänen lähellään, tunsi hänet palveluskumppanikseen Gurthiksi.
Huolissaan isäntänsä kohtalosta ja tuskissaan hänen äkillisestä
katoamisestaan oli asemieheksi muuttunut sikopaimen etsinyt häntä joka
paikasta, ja niin tehdessään ei hän muistanutkaan pitää kasvojaan niin
peitossa kuin hänen etunsa olisi vaatinut. Oswald piti velvollisuutenaan
ottaa Gurthin kiinni, jotta hänen isäntänsä saisi päättää karkulaisen
rangaistuksesta.
Sitten Oswald rupesi uudestaan tiedustelemaan, mihin kummaan Ivanhoe oli
joutunut. Mutta sen ainoan tiedon juomanlaskija vain sai ympärillä
seisovilta, että muutamat koreasti puetut palvelijat olivat nostaneet
ritarin maasta, asettaneet hänet kantotuoliin, jonka omistaja oli eräs
katsojajoukossa ollut rouva, ja että hänet tällä tavalla oli viety pois
väentungoksesta. Tämän tiedon saatuansa Oswald päätti mennä isännältään
tiedustelemaan uusia käskyjä ja vei Gurthin kanssaan, jonka hän luuli
karanneen Cedrikin palveluksesta.
Saksilainen oli ollut suuressa tuskassa ja huolessa poikansa kohtalosta;
luonto oli viimeinkin päässyt voitolle hänen sydämessään, vaikka
kansallinen itsepäisyys kauan pani vastaan. Mutta tuskin hän oli saanut
tietää, että Ivanhoe oli joutunut huolellisiin ja epäilemättä
ystävällisiin käsiin, niin pojan kohtalon epätietoisuudesta herännyt
isänhuoli jälleen katosi. Loukattu ylpeys ja suuttumus Wilfredin
tottelemattomuudesta hänen sanoillaan puhuen saivat taas hänessä täyden
vallan. »Kulkekoon hän omaa tietänsä», sanoi Cedrik, »voidelkoot hänen
haavojansa ne, joiden kunniata koroittaakseen hän on ne saanut.
Paremmin hän osaakin tehdä kaikkia noita normannilaisritarien
silmänkääntäjätemppuja kuin ylläpitää englantilaisten esi-isiensä
mainetta ja kunniaa kalvalla sekä keihäällä, oman kansansa vanhoilla
kelpo aseilla.»
»Jos esi-isien kunnian ylläpitäminen merkitsee sitä», sanoi Rowena, joka
oli läsnä, »että heidän jälkeläisensä on viisas neuvoissaan sekä uljas
toimissaan -- urhokkain urhoista ja ritarillisin ritareista -- niin
tuskinpa kukaan muu paitsi hänen isänsä -- --»
»Älä jatka, Rowena! Tämä on ainoa asia, josta en salli sinun puhua.
--Valmistaudu nyt vain prinssin pitoihin. Meidät on kutsuttu niihin
suurta kunnioitusta ja kohteliaisuutta osoittaen, jommoista normannit
aniharvoin ovat kohdistaneet meikäläisille tuon kovaonnisen Hastingsin
päivän jälkeen. Näihin pitoihin aion mennä, jollen muun vuoksi niin
ainakin siksi, jotta ylpeät normannilaiset näkisivät, kuinka vähän
saksilainen huolii sen pojan kohtalosta, joka on voittanut heidän
parhaat miehensä.»
»Mutta minä», vakuutti Rowena, »en suinkaan aio lähteä mukaan. Ja teitä
minä rukoilen kavahtamaan, ettei kukaties sydämen kovuudeksi sanota sitä
tapaa, jolla olette osoittavinanne miehuutta ja lujuutta.»
»Pysy sitten kotona, kiittämätön tyttö», vastasi Cedrik. »Sinun sydämesi
juuri on kova, sillä se uhraa sorretun kansansa edut turhan, luvattoman
rakkauden vuoksi. Minä lähden hakemaan jaloa Athelstania, ja hänen
kanssaan käyn Anjoun Juhanan pitoihin.»
Mitä näissä pidoissa sitten tapahtui, on jo edellä kerrottu. Linnasta
palattuansa saksilaiset taanit lähtivät suutuksissaan heti
seuralaisinensa matkaan. Tässä tilaisuudessa Cedrik ensi kerran huomasi
meluavan joukon keskeltä Gurth-karkurin. Saksilainen herramme, niinkuin
tiedämme, ei ollut juuri suotuisimmalla tuulella pidoista tullessansa,
ja vähemmästäkin syystä olisi hänen kytevä vihansa voinut riehahtaa
ilmituleen. »Käsiraudat!» huusi hän, »tuokaa tänne käsiraudat! -- Oswald
-- Hundibert! -- Koirat ja lurjukset! -- kuinka tuo junkkari on ilman
kahleita?»
Gurthin toverit eivät uskaltaneet virkkaa sanaakaan vastaan, vaan
sitoivat hänet hevosen marhaminnalla, joka oli lähinnä käsillä oleva
kahlekeino. Gurth ei tehnyt vastarintaa; hän loi vain herraansa
moittivan katseen ja mutisi: »Tämän saa siis palkakseen, kun rakastaa
teidän lihaanne ja vertanne enemmän kuin omaansa.»
»Ylös satulaan ja matkaan!» käski Cedrik.
»Onpa maar aikakin lähteä», sanoi Athelstan; »sillä joll'emme ratsasta
joutuisasti, niin pilautuu arvoisan Waltheoffin illalliskeitto
kokonaan.»
Tätä hänen pelkäämäänsä kovaa onnea ei kuitenkaan tapahtunut; sillä
matkalaiset kulkivat niin kiireesti, että he joutuivat hyvissä ajoin
Pyhän Witholdin luostariin. Abotti, joka itsekin oli vanhaa
saksilaissukua, otti vieraansa vastaan yltäkylläisellä, tuhlaavaisella
vieraanvaraisuudella, niinkuin heidän kansalaisillaan oli tapana. Abotin
pöydässä istuttiin hyvin myöhäiseen tai pikemmin sanoen sangen
varhaiseen hetkeen asti. Ja seuraavana päivänäkin syötiin taas hyvin
runsas aamiainen, ennenkuin lähdettiin luostarista.
Samassa kuin matkajoukko ratsasti luostarikartanosta, tapahtui seikka,
joka säikähdytti tuttaviamme. Kaikista Euroopan kansoista näet
saksilaiset sokeimmin uskovat aavistuksiin, ja heistä ovat peräisin
useimmat taikauskoiset luulot, joita vieläkin tapaamme rahvaan parissa.
Normannilaiset sitävastoin, jotka olivat sekakansaa ja paremmin
perehtyneet sen ajan opilliseen sivistykseen, eivät enää muistaneet
isien mukana Skandinaviasta tulleita harhaluuloja, joiden halveksimista
he pitivät kunnia-asianaan.
Se hirvittävä profeetta, joka tässä tilaisuudessa ennusti onnettomuutta,
oli suuri, laiha, musta koira. Kintuillansa istuen se ulvahti surkeasti,
samassa kuin ensimmäiset ratsumiehet karahduttivat portista ulos, ja
rupesi sitten seuraamaan matkalaisia hurjasti haukkuen ja sinne tänne
hypellen.
»Tuollainen musiikki ei minusta ole hauskaa, isä Cedrik», sanoi
Athelstan; tällä kunnianimellä hän näet tavallisesti puhutteli
sukulaistansa.
»Eikä minustakaan, eno», sanoi Wamba, »pahoin pelkään, että saamme tämän
läksiäismarssin nahallamme maksaa.»
»Minun luullakseni», arveli Athelstan, jonka kurkussa abotin kelpo olut
-- Burton oli jo silloin kuuluisa jalosta juomastaan -- yhä vielä
kiehahteli, »minun luullakseni olisi viisainta kääntyä takaisin ja
viipyä abotin luona iltapuoleen asti. Vahinkohan aina sattuu, jos jatkaa
tietänsä kohdattuaan munkin tai jäniksen tai ulvovan koiran, ennenkuin
on ensin syönyt kunnon aterian.»
»Antaa mennä vain!» huusi Cedrik kiivaasti; »päivä on muutenkin lyhyt
perille päästäksemme. Ja mitä tuohon rakkiin tulee, niin tiedän sen
olevan karanneen orjani Gurthin koiran, -- joutava kuljeksija sekin
niinkuin isäntänsä.»
Näin sanoen hän suutuksissaan matkan viivytyksestä nousi seisoalleen
jalustimissa ja nakkasi Fangs-parkaa kohti heittopeitsensä; -- Fangs se
näet oli, joka oli tähän paikkaan saakka seuraillut salaa lähteneen
isäntänsä jälkiä ja nyt omalla tavallansa ilmoitti iloaan, kun näki
hänet jälleen. Heittokeihäs pyyhkäisi koiran kylkeä ja oli miltei
naulata elukka-paran maahan kiinni. Ulvaisten pakeni Fangs siis
vimmaisen taanin läheltä, ja Gurthin sydän paisui vihasta. Paljoa
kipeämmin koski sikopaimeneen tämä tappoyritys hänen uskollista
kumppaniansa vastaan kuin tyly kohtelu, joka oli tullut hänen itsensä
osaksi. Hän koetti kohottaa kättänsä silmilleen, ja kun se ei
onnistunut, kääntyi hän Wamban puoleen, joka peläten isännän pahaa
tuulta oli jättäytynyt jälkijoukkoon. »Ole hyvä», sanoi Gurth, »ja pyyhi
silmiäni mekkosi liepeellä. Niihin on lentänyt tomua, ja tuo lemmon
nuora estää minua auttamasta itseäni tavalla tai toisella.»
Wamba täytti pyynnön, jonka jälkeen ystävykset ratsastivat rinnakkain
jonkin aikaa. Kauan Gurth jörötteli aivan äänettömänä, mutta viimein
puhkesi kuitenkin hänen sydämensä viha sanoiksi.
»Wamba veikkonen», hän virkkoi, »kaikista niistä miekkosista, jotka ovat
niin hulluja ja palvelevat Cedrikiä, sinä yksin osaat hullutella hänen
mielikseen. Mene siis ja ilmoita hänelle, että Gurth ei enää aio
palvella häntä ei hyvällä eikä väkisenkään. Hakkauttakoon hän pääni
poikki -- pieksättäköön minua -- pankoon minut kahleisiin -- mutta
millään keinolla hän ei enää saa minua tottelemaan itseään. Mene siis ja
ilmoita, että Gurth Beowulfin poika luopuu hänen palveluksestaan.»
»Hullu vaikka olenkin», virkkoi Wamba, »en kuitenkaan huoli lähteä
mokomalle hullun asialle. Cedrikillä on toinenkin heittopeitsi vyössään,
eikä hän, sen tiedät, joka kerta heitä syrjään.»
»Vaikka hän sen viskaisikin lävitseni», sanoi Gurth, »niin siitä huolin
vähät. Eilen hän jätti nuoren herrani, Wilfredin, nääntymään veriinsä.
Tänä päivänä hän on yrittänyt tappaa sen ainoan elävän olennon, joka
minua rakastaa. Pyhät Edmund, Dunstan, Withold, Edward Tunnustaja ja
kaikki muut almanakan saksilaiset pyhimykset auttakoot!» (Cedrik ei
koskaan vannonut kenenkään pyhän miehen kautta, joka ei ollut
saksilaista sukuperää, ja samaa esimerkkiä noudattivat hänen
palvelijansakin), »mutta minä en koskaan voi antaa hänelle anteeksi!»
»Mutta kun asiaa oikein ajattelen», sanoi narri, joka usein toimitti
riidansovittajan virkaa Cedrikin talossa, »niin isäntä ei tainnut
aikoakaan tappaa, vaan ainoastaan peloittaa Fangsia. Sillä näithän,
kuinka hän nousi jalustimissa seisoalleen, ikäänkuin olisi tahtonut
viskata ylitse. Mutta Fangs hypähti samassa ylös, ja siitä syystä peitsi
pyyhkäisi sitä. Ja sen vähäisen vamman minä heti parantaisin, jos vain
penninkin arvosta olisi tervaa käsillä.»
»Jos sen uskoisin», sanoi Gurth -- »jos sitä voisin uskoa -- mutta ei
--näinhän minä, että peitsi oli tähdätty hyvin -- kuulinhan, kuinka se
viuhahti ilman läpi, ilmaisten viskaajan kihisevää vihaa, ja kuinka se
maahan satuttuaan vapisi, ikäänkuin vimmoissaan siitä, ettei ollut
käynyt maaliinsa. Minä luovun hänestä, sen vannon Pyhän Antoniuksen
lemmikkiporsaan kautta!»
Sen sanottuaan äkäinen sikopaimen rupesi jälleen ääneti jöröttelemään,
eikä narri saanut enää sanaakaan hänen suustansa, vaikka olisi kuinka
koettanut.
Cedrik ja Athelstan, matkajoukon päämiehet, puhelivat sillä välin maan
tilasta, kuninkaallisten veljesten eripuraisuudesta sekä normannilaisten
aatelisherrojen keskinäisistä riidoista ja taisteluista, tuumien,
eivätkö sorretut saksilaiset nyt uhkaavan sisällisen metelin aikana
voisi kenties vapautua vieraan vallan alta tai ainakin kohottaa kansansa
suurempaan arvoon ja valtaan. Tämä aihe aina tulistutti Cedrikiä.
Kansansa vapautus vieraan vallan alta, -- se ajatus oli hänen
epäjumalansa; sille hän ilolla oli uhrannut perheonnensa sekä poikansa
edut. Tuon suuren, Cedrikin suunnitteleman vallankumouksen
aikaansaamiseksi oli vallan välttämätöntä, että englantilaisilla piti
olla yksi mieli ja yksi päällikkö, jota kaikki toimissaan tottelivat.
Tietysti tämä päällikkö oli valittava vanhan saksilaisen kuningassuvun
perillisten joukosta, ja nimenomaan olivatkin ne miehet, joille Cedrik
oli uskonut salaiset hankkeensa sekä toivonsa, panneet ehdoksi, että
semmoinen mies valittaisiin. Athelstan täytti tuon vaaditun ehdon,
vaikkei hänellä muuten ollutkaan ylen monta päällikön avua. Paitsi sitä
tiedettiin hänen olevan anteliaan, vieraanvaraisen ja häntä luultiin
hyvänsävyiseksi. Mutta suuri osa kansaa, vaikka he myönsivät Athelstanin
monin puolin sopivan saksilaisten hallitsijaksi, arvelivat kuitenkin
Rowena-neidin oikeuden kruunun suuremmaksi. Sillä olihan tämä neito
suuren Alfredin suvun jälkeläinen, ja olihan hänen isänsä ollut
viisaudestaan, urhoudestaan ja anteliaisuudestaan kuuluisa päällikkö,
jonka muistoa sorretut saksilaiset pitivät suuressa arvossa.
Helposti olisi myös Cedrik, jos vain olisi tahtonut, voinut oman
johtonsa alle koota kolmannen puolueen, vähintään yhtä lukuisan kuin
jompikumpi noista molemmista. Hän ei sukunsa puolesta ollut halvempi
kuin muutkaan, lukuunottamatta Athelstania ja holhokkiansa. Ja jos
kuninkaallinen syntyperä antoi näille arvoa, niin painoipa taas Cedrikin
vaakakupissa hänen pelottomuutensa, toimeliaisuutensa, lujuutensa ja
kaikkein enimmin hänen tulinen innostuksensa kansalliseen asiaan, josta
innostuksestaan hän olikin saanut liikanimen »Saksilainen». Mutta
Cedrikin jalossa sydämessä ei ollut vähintäkään itsekkyyden jälkeä.
Hänelle ei pälkähtänyt edes päähänkään ruveta eri puolueen päälliköksi,
josta hänen kansansa ennestäänkin heikot voimat olisivat vielä enemmän
hajaantuneet; päinvastoin oli Cedrikin mielituumana naittaa Rowena
Athelstanille ja sillä keinoin sulattaa molemmat kilpailevat puolueet
yhteen. Tätä hänen rakkainta tuumaansa esti hänen holhokkinsa ja oman
poikansa keskinäinen rakkaus; ja se oli ollut alkusyynä siihen, että
Wilfred viimein karkoitettiin isänsä kodista.
Tähän kovaan keinoon ryhtyessään oli Cedrik toivonut, että Rowenan
rakkaus pian haihtuisi, kun Wilfred ei enää ollut saapuvilla. Mutta hän
oli peräti pettynyt toivossaan, ja siihen oli osaksi syynä se tapa,
jolla hän itse oli kasvattanut Rowenaa. Cedrik, joka suorastaan
epäjumaloi Alfredin nimeä, oli aina kohdellut erinomaisella
kunnioituksella mainion saksilaiskuninkaan ainoata elossaolevaa
jälkeläistä, olipa osoittanut hänelle suurempaakin kunnioitusta kuin
siihen aikaan tavallisesti osoitettiin hallitsevien kuninkaitten
tyttärille. Mitä Rowena käski, sitä kaikki talonväki heti riensi
täyttämään; ja Cedrik itsekin, joka oli päättänyt, että kuninkaallisen
neidon tuli saada edes tässä ahtaassa piirissä hallita täydellä
vallalla, näytti pitävän suurena kunniana saada palvella häntä
ensimmäisenä alamaisena.
Täten kasvatettuna Rowena oli tottunut noudattamaan omaa mieltänsä ja
vaatimaan muilta ehdotonta tottelevaisuutta. Hänessä oli siis sekä halua
että uskallusta vastustaa jokaista, ken yritti ohjata hänen sydäntänsä
tai tahtoi naittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan. Mitenkä hän
olisikaan taipunut muitten mielen mukaan tässä asiassa, joka niin usein
nostattaa kapinaan vanhempien tai holhoojien valtaa vastaan
tavallisiakin, tottelevaisuuteen ja myöntyväisyyteen kasvatettuja
tyttöjä. Niitä tunteitansa, jotka kulloinkin kuohuttivat hänen
sydäntään, hän aina toi rohkeasti ilmi; ja Cedrik, joka oli tottunut
pitämään mitä suurimmassa arvossa kaikkia Rowenan sanoja, ei kyennyt
nytkään irtautumaan vanhasta tavastaan, ollen siis pahassa pulassa,
miten saada holhoojavaltansa voimaan.
Turhaan hän koetti huikaista neidon silmiä pilventakaisilla
kruununtavoittelun toiveilla. Rowena, joka oli älyltään terävä, väitti
koko ajatusta mahdottomaksi; eipä hän sanonut edes haluavansakaan
kruunua, vaikka sen saaminen olisikin ollut mahdollinen. Peittämättä hän
tunnusti rakastavansa Wilfred Ivanhoeta ja vakuutti, ettei hän
muutenkaan, vaikka tämä rakkaus ei olisi ollutkaan esteenä, huolisi
jakaa kruunun kunniaa Athelstanin kanssa, vaan mieluummin menisi
luostariin. Athelstania hän näet oli aina halveksinut, ja nyt hänen
ylenkatseensa alkoi muuttua vihaksi sentakia, että hänellä oli ollut
niin paljon harmia tästä miehestä.
Cedrik, joka ei uskonut naisen mielenlujuuden voivan kauan kestää,
koetteli kuitenkin yhä edelleen kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa
tuon naimisliiton toimeen, sillä hän toivoi siitä tärkeitä etuja
saksilaisten yhteiselle asialle. Mutta nytpä kukaties Wilfredin
äkillinen ja ritarillinen ilmestyminen, kuten hän täydellä syyllä
pelkäsi, oli hävittävä viimeisetkin toiveet tässä suhteessa. Sentähden
Cedrikin ylpeys ja kansallistunne, vaikka isällinen rakkaus ensihetkenä
olikin saanut niistä voiton, olivat pian jälleen vironneet täyteen
voimaansa. Niiden yllyttämänä hän oli päättänyt tehdä uuden
ponnistuksen, saadaksensa Athelstanin ja Rowenan avioliiton heti
paikalla toimeen, samalla kuin hän nyt ryhtyi muihinkin, saksilaisten
vapauttamista tarkoittaviin keinoihin.
Tästä viimeksimainitusta asiasta Cedrik jutteli juuri matkatoverinsa
Athelstanin kanssa, jota tehdessä hänellä usein, niinkuin muinoin
Hotspurilla, oli syytä huoata, että moista mietoa maitovelliä oli vaikea
saada jalosti kuohahtamaan. Athelstanilla tosin oli sen verran
kunnianhimoa, että hän mielellään kuunteli, kun hänen korviansa
kutkuteltiin puhumalla hänen korkeasta sukuperästään sekä peritystä
oikeudestansa. Mutta tätä kunnianhimon kipinää hänen sydämessään
tyydyttivät täydellisesti ne kunnianosoitukset, joita hän sai omilta
palvelijoiltaan sekä muilta hänen seuraansa sattuvilta saksilaisilta.
Miehuutta hänessä tosin olisi ollut kestämään vaaroja, mutta hän ei
viitsinyt kuitenkaan vaivata itseään etsimällä niitä. Mielellään hän
myöntyi Cedrikin yleisiin puheisiin siitä, että saksilaisilla oli oikeus
vapauttaa itsensä, ja vielä mieluummin hän myöntyi siihen, että
kuninkaallinen valta, vapautustyön onnistuttua, oli oikeuden mukaan
tuleva hänelle. Mutta kun sitten otettiin puheeksi, mihin keinoihin oli
ryhdyttävä näiden oikeuksien toteuttamiseksi, kas silloin hän heti taas
oli »Athelstan Myöhäinen», hidas, kahtiapäin häilyvä ja saamaton nahjus.
Cedrikin innokkaat, tuliset yllytykset eivät tehneet häneen suurempaa
vaikutusta kuin hehkuvat tulipommit veteen pudotessaan: kerran kihahtaa
ja tuprahtaa, mutta siihenpä ne samassa sammuvatkin.
Ja kun Cedrik, väsyneenä tähän työhön, jota olisi sopinut verrata huonon
hevoskonin kannustamiseen tai kylmän raudan takomiseen, kääntyi
holhokkinsa Rowenan puoleen, niin eipä hänen mielensä sieltäkään päin
saanut suurta lohdutusta. Sillä kun hänen läsnäolonsa keskeytti neiti
Rowenan ja hänen uskotun palvelustyttönsä puheet Wilfredin
ritarillisesta taistelusta ja arveluttavasta kohtalosta, kosti Elgitha
heti hänelle sekä emäntänsä että omastakin puolestaan rupeamalla
puhumaan Athelstanin kovaonnisuudesta turnaustantereella, mikä
puheenaihe oli Cedrikin korville kaikkein vastenmielisin. Tämä
päivämatka oli siis kunnon saksilaiselle kaikin tavoin harmillinen ja
vastuksellinen, niin että hän sydämessään monta monituista kertaa kirosi
turnajaisia, niiden toimeenpanijaa sekä omaa hulluuttansa, joka oli
vietellyt hänet mokomaan turhuuteen.
Keskipäivällä matkustajat Athelstanin kehoituksesta pysähtyivät
varjoisaan lehtoon levähdyttääksensä hevosiansa ja haukatakseen vähän
niitä eväitä, joita vierasvarainen abotti oli antanut heille mukaan
kokonaisen juhdankuormallisen. Ateriaa kesti jokseenkin kauan, ja tämä
viivytys yhdessä edellisten kanssa oli nyt kuluttanut niin suuren osan
päivää, ettei ollut toivoakaan päästä Rotherwoodiin muuten kuin
matkustamalla yötä myöten. Tämä havainto joudutti heitä kulkemaan
joutuisammin eteenpäin kuin siihen asti.