Miesjoukko aseellinen, matkassaan
ylhäinen nainen kantotuolissaan,
(sen heidän puheistaan ma kuulla sain,
jäljessä huomaamatta kulkeissain)
on tulossa, he linnaan aikovat
täks yöksi.
_»Orra», Murhenäytelmä_.
Matkustajat olivat nyt joutuneet salomaan rajalle ja alkoivat tunkeutua
sen jylhään syvyyteen. Tällainen matka oli siihen aikaan sangen
vaarallinen, sillä sorrosta tai puutteesta hurjistuneita karkulaisia
kuljeksi saloilla niin suurin parvin, että vähäinen poliisivoima ei
taitanut niille yhtään mitään. Näitä rosvoja eivät kuitenkaan Cedrik ja
Athelstan pelänneet, vaikka yö oli jo joutumassa; sillä lukuunottamatta
Gurthia ja Wambaa, joista ei ollut apumiehiksi, koska edellinen heistä
oli köysissä, jälkimmäinen hupsu, oli heillä kymmenen muutakin
palvelijaa. Voimmepa lisätä, että Cedrik ja Athelstan, uskaltaessaan
näin myöhään salolle, luottivat myös yhtä paljon sukuperänsä ja
kansallisuutensa suojaan kuin aseittensa voimaan. Karkulaiset näet
olivat enimmäkseen saksilaisia talonpoikia tai orjia, jotka
metsästyssääntöjen ankaruus oli pakottanut tähän kuljeksivaan ja
väkivaltaiseen elämäntapaan, ja heidän sanottiin ylipäänsä säästävän
omien kansalaistensa henkeä ja tavaraa.
Jonkin matkan matkalaiset olivat täten kulkeneet, kun yht'äkkiä
edestäpäin kuuluvat kovat hätähuudot säikähdyttivät heitä. Riennettyänsä
huutoa kohti he kummastukseksensa näkivät hevoskantotuolin maassa ja
kalliiseen juutalaispukuun verhotun nuoren naisen istuvan sen vieressä.
Ja vanha mies, jonka hänen keltaisesta lakistaan saattoi myös tuntea
samaan kansaan kuuluvaksi, asteli edestakaisin, väännellen käsiänsä,
niinkuin ainakin mies, jolle on tapahtunut julma vahinko.
Athelstanin ja Cedrikin kysymyksiin vanha juutalainen ei ensialussa
vastannut mitään. Hän kutsui vain avuksensa kaikkia Vanhan Testamentin
patriarkkoja, toista toisensa jälkeen, pyytäen heiltä suojelusta
Ismaelin poikia vastaan, jotka muka olivat tulossa silpoaksensa hänet
miekan terällä palasiksi ja säpäleiksi. Viimeinkin vähän toinnuttuansa
tästä silmittömästä pelosta Iisak Yorkilainen -- tämä vanha tuttavamme
hän näet oli -- sai annetuksi pyydetyn selityksen. Hän oli Ashbyssä
palkannut kuusi miestä henkivartijoikseen sekä pari muulia, joiden piti
kuljettaa erästä hänen sairasta ystäväänsä. Nämä miehet olivat luvanneet
saattaa hänet Doncasteriin asti. Tähän paikkaan saakka olikin matka
ollut aivan turvallinen, mutta siellä oli eräs puunhakkaaja ilmoittanut,
että vähän matkan päässä edempänä suuri parvi lainsuojattomia oli
väijyksissä metsässä. Sen kuultuaan juutalaisen palkkalaiset olivat
pötkineet pakoon, vieläpä vieneet kantotuoliin kuuluvat juhdatkin,
jättäen Iisakin ja hänen tyttärensä paikalle ilman minkäänlaisia
suojelus- ja pakokeinoja. Nämä raukat olivat sitten istuneet tässä joka
hetki peläten, että rosvot tulisivat ryöstämään heidät paljaiksi ja
kukaties riistämään heiltä hengenkin. »Jospa te, jalot ritarit», rukoili
Iisak matelevan nöyrästi, »olisitte siksi armolliset, että suvaitsisitte
juutalaisparkojen matkustaa teidän turvissanne. Apunne, sen vannon pyhän
lakimme taulujen kautta, minä palkitsisin teille runsaammassa määrässä
kuin yksikään Israelin lapsi on palkinnut hyvää tekoa aina Babylonin
vankeuden ajoista asti.»
»Sinä juutalais-koira!» sanoi Athelstan, joka heikkolahjaisten ihmisten
tapaan piti muistissaan kaikenlaisia mitättömiä seikkoja, erittäinkin
pieniä loukkauksia. »Etkö muista, miten hävyttömästi käyttäydyit meitä
kohtaan turnaustantereen lavalla? Pötki pakoon tai suojele itseäsi
aseilla tai sovi karkulaisten kanssa miten tahdot, mutta älä pyri meidän
seuraamme. Ja jos ryöstäisivätkin paljaaksi semmoisen miehen kuin sinut,
joka itse ryöstelet kaikilta ihmisiltä, kehuisin minä puolestani sitä
tekoa oikein kunnon miehen teoksi.»
Cedrik ei kuitenkaan suostunut tähän matkakumppaninsa armottomaan
päätökseen. »Parempi on», hän sanoi, »että me jätämme heille kaksi
palvelijoistamme ja juhdistamme, jotka voivat saattaa heidät takaisin
lähimpään kylään. Meidän voimamme ei siitä sanottavasti vähene;
jäljellejääneitten palvelijoiden ja sinun kelpo miekkasi avulla, jalo
Athelstan, voimme helposti torjua päältämme vaikka kaksikymmentäkin
moista kuljeksijaa.»
Rowena, jota kertomus rosvojen paljoudesta sekä läheisyydestä alkoi
vähän peloittaa, rupesi myöskin hartaasti puolustamaan holhoojansa
ehdotusta. Tällöin Rebekka kavahti äkkiä istualtaan, työnsi palvelijat
syrjään ja riensi saksilaisen aatelisneidon luokse langeten polvilleen
ja suudellen Rowenan hameenhelmoja, kuten itämaalaisten on tapana
tervehtiä ylhäisiä henkilöitä. Sitten hän nousi, veti syrjään huntunsa
ja rukoili -- Kaikkivaltiaan nimessä, jota he kumpikin palvelivat, ja
Siinain vuorella annetun ilmoituksen kautta, johon he yhteisesti
uskoivat -- että Rowena armahtaisi heitä ja ottaisi heidät
matkaseuraansa. »En rukoile tätä armoa itselleni», sanoi Rebekka, »enkä
myöskään tuolle vanhusparalle. Tiedänhän, että te kristityt pidätte
meidän kansamme ryöstämistä ja sortamista vähäpätöisenä rikoksena,
miltei ansiollisena tekona. Ja yhdentekeväähän se meille onkin, kohtaako
ryöstö ja väkivalta meidät kaupungissa tai maalla tai korvessa. Mutta
erään ihmisen nimessä, joka monelle on rakas ja myös teillekin, rukoilen
teitä sallimaan, että tätä sairasta saisimme huolellisesti ja hellästi
kuljettaa teidän turvissanne. Sillä jos hänelle tapahtuisi pahaa, niin
kieltäytymisestänne johtunut suru katkeroittaisi vielä teidän elämänne
viimeisenkin hetken.»
Rebekan jalo ja juhlallinen ilme hänen lausuessaan nämä sanat vaikutti,
että ne tunkeutuivat kahta syvemmälle ihanan saksilaisneidon sydämeen.
»Tuo mies on vanha ja heikko», sanoi Rowena holhoojallensa, »tyttö on
nuori ja kaunis, ja heidän sairas ystävänsä hengenvaarassa, -- eihän
meidän kristittyjen sovi jättää heitä tämmöiseen surkeaan tilaan, vaikka
he ovatkin juutalaisia. Käskekää siis, että kuormat riisutaan kahden
muulin selästä ja sälytetään kahden orjan taakse tarakkaan. Muulit
kuljettakoot kantotuolia, ja vanhaa miestä sekä hänen tytärtänsä varten
meillä on jouten kulkevia hevosia.»
Cedrik suostui kernaasti tähän esitykseen, ja Athelstan lisäsi vain sen
ehdon, että »juutalaiset kulkisivat kaikkein taimpana, missä Wamba
saattoi varjella heitä siankinkkukilvellään».
»Kilpeni jäi minulta turnaustantereelle», tokaisi narri, »samoin kuin
monen minua paremmankin ritarin on käynyt.»
Athelstanin kasvot lensivät tulipunaisiksi, sillä sellainenhan oli
hänenkin kohtalonsa ollut toisena turnajaispäivänä. Mutta Rowena, jota
narrin sukkeluus suuresti huvitti, käski Rebekan vierellensä
ratsastamaan ikäänkuin hyvittääksensä siten raa'an kosijansa törkeää
leikkipuhetta.
»Oikeastaan ei minun sopisi näin tehdä», sanoi Rebekka ylpeän nöyrästi,
»koska seurani voisi olla alentavaa suojelijalleni.»
Käsky kuormien muuttamisesta täytettiin nopeasti. Äsken kuultu sana
»lainsuojattomat» oli yksinkin omiaan jouduttamaan kaikkien liikkeitä,
ja lisääntyvä hämärä teki sen masentavan vaikutuksen vielä raskaammaksi.
Puuhatessaan palvelijat olivat nostaneet Gurthinkin satulasta maahan,
jota tehtäessä Wamba vangin pyynnöstä hiukan höllitti hänen siteitään
kiinnittäen solmun -- kenties tahtomattansa -- niin huolettomasti, että
Gurth voi helposti vetää kätensä kokonaan ulos paulasta ja sitten
pujahtamalla viidakkoon päästä pötkimään pakoon.
Kaikki olivat niin kovassa touhussa, ettei Gurthia osattu kaivatakaan,
ennenkuin vasta vähän ajan kuluttua. Loppumatka hänen oli määrä
ratsastaa tarakassa jonkun palvelijan takana ja jokainen näistä arveli
hänen olevan jonkun toisen toverin huostassa. Kun viimein alkoi
kuiskutus kulkea miehestä mieheen, että Gurth oli poissa, pelättiin
paraikaa joka hetki rosvojen hyökkäystä, niin ettei paljon jouduttu
muistamaankaan koko tapahtumaa.
Tie, jota matkalaiset kulkivat, oli nyt niin kaitainen, että kaksi
ratsastajaa tuskin sopi rinnakkain, ja se alkoi laskeutua alas notkoon,
jonka läpi juoksevan puron rannat olivat jyrkät, lietteiset ja pajukon
peitossa. Cedrik ja Athelstan, jotka kulkivat etumaisina, huomasivat,
kuinka vaaralliseksi hyökkäys tämmöisessä ahtaassa paikassa voisi käydä
heille. Mutta kumpainenkin oli sotataidossa aivan oppimaton; he eivät
keksineet sen parempaa suojeluskeinoa vaaraa vastaan, kuin että
koetettaisiin mitä joutuisimmin kiirehtiä pahan paikan ohi. He kulkivat
eteenpäin ilman minkäänlaista järjestystä ja olivat juuri muutamien
seuralaistensa kanssa päässeet puron toiselle rannalle, kun heidän
kimppuunsa äkkiä rynnättiin sekä edestä että takaa ja kummaltakin
sivustalta yhtä aikaa. Ja niin tulinen oli päällekarkaus, että he
hämmästyneinä ja järjestymättä kun olivat, eivät voineetkaan tehdä
suurta vastarintaa. Kaikilta haaroilta kajahti heidän korviinsa:
»Valkoinen lohikäärme! Valkoinen lohikäärme! -- Pyhä Yrjänä auttakoon
iloista Englantia!» -- jonka tutun sotahuudon hyökkääjät olivat
valinneet, jotta heitä paremmin uskottaisiin saksilaisiksi rosvoiksi. Ja
kaikilta haaroilta ilmaantui vihollisia tunkien päälle ja iskien niin
ripeästi, että heidän joukkonsa sen vuoksi näytti paljon lukuisammalta
kuin se todellisuudessa oli.
Molemmat saksilaiset herrat joutuivat yht'aikaa vangeiksi, mutta
kumpainenkin omalla tavallaan, mikä ilmaisi heidän erilaista
mielenlaatuansa. Samassa kuin ensimmäinen vihollinen tuli näkyviin,
viskasi Cedrik tallella olevan heittopeitsensä, joka osuikin nyt
paremmin kuin se, jonka hän aamulla oli tähdännyt Fangsia kohti,
nauliten erään hyökkääjistä kiinni takana seisovaan tammeen. Tehtyänsä
tästä vastustajasta lopun kannusti Cedrik sitten hevostaan ja ryntäsi
toisen päälle vetäisten samassa miekkansa ja iskien häneen. Mutta isku
oli sivallettu niin silmittömällä vimmalla, että miekka sattui Cedrikin
pään yläpuolella riippuvaan vahvaan oksaan ja lensi omaa vauhtiansa
kädestä. Jouduttuaan täten aseettomaksi hän heti joutui kahden, kolmen
ympärillä hyörivän rosvon vangiksi, jotka tempasivat hänet alas hevosen
selästä. Athelstanin hevonen sitävastoin kopattiin suitsista kiinni ja
hänet kiskottiin maahan, ennenkuin hän vielä oli ennättänyt vetää edes
miekkaansa esille tai muuten yrittää vastarintaa.
Palvelijoista, joilla oli tavarakuormat ja jotka säikähtivät isäntiensä
kohtalosta, rosvoille ei ollut suurta vastusta. Heidät vangittiin, ja
sama kova onni kohtasi myös Rowena-neidin ja hänen takanaan kulkevan
juutalaisen ja tämän tyttären.
Koko matkaseurasta ei päässyt pakoon kukaan muu paitsi Wamba, joka tässä
tilaisuudessa osoitti suurempaa miehuutta kuin moni itseään viisaammaksi
kehuva. Narri tempasi miekan eräältä palvelijalta, joka sitä veti juuri
hitaalla, epäröivällä kädenliikkeellä tupesta, ja alkoi sitten iskeä
ympärilleen kuin leijona. Useimmat hyökkääjistä hän torjui päältään ja
yrittipä uljaasti, vaikka turhaan auttaa herraansakin. Havaittuansa
vihollisen voiman liian suureksi Wamba heittäytyi viimein maahan hevosen
selästä, pujahti viidakkoon ja pääsi yleisen sekamelskan suojassa ehjin
nahoin taistelutantereelta.
Miettipä uljas narri vielä useaan kertaan päänsä ympäri, tuntiessaan
itse olevansa täydessä turvassa, pitikö hänen kukaties kuitenkin palata
jakamaan vankeus hartaasti rakastamansa isännän seurassa.
»Olenpa kuullut ihmisten puhuvan siitä, kuinka hauska on olla vapaana»,
puheli hän itsekseen; »mutta soisinpa, että joku viisas neuvoisi
minulle, mitä kummaa tuolla vapaudella oikeastaan nyt teen, kun se
kerran on käsissäni.»
Hän oli lausunut nämä sanat ääneensä; kohtapa sen jälkeen kuului toinen
ääni aivan läheltä sanovan hyvin hiljaa ja varovasti: »Wamba!» Ja
samassa koira, jonka hän tunsi Fangsiksi, hyppäsi esiin ja pieksi
hänelle vimmatusti häntäänsä. »Gurth!» vastasi narri yhtä varovasti, ja
heti seisoi sikopaimen hänen edessään.
»Mikä on hätänä?» kysyi tämä kiivaasti. »Miksi tuolla huudetaan ja
helistellään miekkoja?»
»Onni on vain pyörähtänyt hiukan ympäri», sanoi Wamba; »he ovat kaikki
joutuneet vangiksi.»
»Ketkä ovat vankina?» huusi Gurth maltittomasti.
»Herrani ja Rowena-neiti ja Hundibert ja Oswald.»
»Herra varjelkoon!» sanoi Gurth. »Kuinka he joutuivat vangiksi -- ja
kenenkä kynsiin?»
»Meidän herramme oli liian kiireinen tappelemaan», sanoi narri, »ja
Athelstan ei pitänyt tarpeeksi kiirettä, ja muut eivät olleet lainkaan
kiireisiä. Ja he ovat langenneet vihreänuttujen ja mustanaamioisten
käsiin. He makaavat kaikki maassa niinkuin metsäomenapuun hedelmät,
joita karistelet oksista maahan sioillesi. Ja nauraisinpa sitä juttua»,
lopetti kunnon narri, »jos vain voisin itkultani.» Ja hän vuodatti
totisen surun kyyneleitä.
Gurthin silmät välkähtivät. -- »Wamba», sanoi hän, »sinulla on ase ja
sydämesi on aina ollut väkevämpi aivojasi -- meitä on vain kaksi --mutta
kaksikin rohkeata miestä voi äkillisellä päällekarkauksella saada paljon
aikaan -- seuraa minua!»
»Minnekä? Mitä tekemään?» kysyi narri ihmeissään.
»Cedrikiä vapauttamaan.»
»Mutta olethan juuri äsken luopunut hänen palveluksestaan», sanoi Wamba.
»Niin tein», vastasi Gurth; »mutta silloin hän ei ollut hädässä.
Lähtekäämme!»
Juuri kun narri aikoi totella kehoitusta, ilmaantui äkkiä paikalle
kolmaskin mies, joka käski heidän molempien seisahtua. Puvusta ja
aseista päättäen Wamba ensin luuli hänenkin kuuluvan samaan
rosvojoukkoon, joka juuri äsken oli rynnännyt Cedrikin päälle. Mutta
tällä miehellä ei ollut kuitenkaan naamiota silmien edessä; ja
kantimesta, joka olkapäällä, siitä riippuvasta komeasta metsätorvesta
sekä miehen äänen ja koko käytöksen vakavasta ryhdistä Wamba pian tunsi
hänet Locksleyksi, -- samaksi jousimieheksi, joka tuonnoin turnauksessa
oli täyttämällä niin vaikeat kokeet voittanut ampumapalkinnon.
»Mitä kummaa tämä kaikki on?» kysyi mies. »Ja ketkä sitten näissä
metsissä ryöstävät ja raastavat ja vangitsevat ihmisiä?»
»Mene vähän matkaa tuonnepäin tarkastamaan heidän nuttujansa», sanoi
Wamba, »niin saat nähdä, ovatko ne omien poikiesi nuttuja vai ei --sillä
ovatpa ne sinun omain pukimiesi näköiset, aivan kuin samassa
hernevarressa kasvaneet palkoset.»
»Siitä otan selvän heti paikalla», vastasi Locksley, »ja teitä minä
kiellän henkenne uhalla liikahtamasta tältä paikalta, ennenkuin tulen
takaisin. Totelkaa minua, se on hyödyksi sekä teille itsellenne että
herrallenne. -- Mutta maltas, pitäähän minun ensin muuttaa itseni aivan
noiden lurjusten näköiseksi.»
Näin sanoen hän riisui päältään kantimen torvineen, otti myös sulkasen
pois lakistaan ja antoi ne Wamban haltuun. Sitten veti hän naamion
taskustaan sovittaen sen silmilleen ja lähti vakoiluretkelle, vielä
kerran toistettuansa, että molempien miesten piti seisoa paikallansa.
»Pysymmeköhän me tässä, Gurth?» kysyi Wamba, »vai lähdemmekö
käpälämäkeen? Minun typerä ymmärrykseni sanoo, että hänellä oli kaikkia
noita varkaan kaluja liiaksi käsillä voidaksensa olla rehellinen mies.»
»Olkoon vaikka itse perkele», sanoi Gurth, »niin emmehän me siitä
pahene, vaikka odotammekin, kunnes hän tulee takaisin. Jos hän kuuluu
tuohon joukkioon, niin ovat he jo hänen kauttaan saaneet tiedon meistä,
ja sitten ei pako eikä tappelu auttaisi meitä pitkällekään. Sitäpaitsi
olen nykyisin saanut kokea, että julkirosvot eivät ole pahimpia miehiä,
joiden kanssa voi joutua tekemisiin.»
Muutamien minuuttien kuluttua jousimies jo palasi.
»Gurth veikkonen», sanoi hän, »minä olen käynyt puhuttelemassa noita
miehiä ja saanut tietää, kenen palveluksessa he ovat ja minne he ovat
matkalla. Minun arvatakseni ei näytä siltä, että heillä olisi aikomus
ottaa vankinsa hengiltä. Ja sulaa hulluutta olisi, jos me nyt kolmen
miehen yrittäisimme käydä heidän kimppuunsa; sillä he ovat
sota-ammattiin tottuneita ja asettaneet vartijoita ympärilleen, jotka
kutsuvat muut aseisiin niin pian kuin joku lähenee. Mutta minä toivon
kohta saavani niin suuren miesvoiman kokoon, ettei heillä ole paljonkaan
apua varovaisuudestaan. Te molemmat palvelette Cedrik Saksilaista,
kansansa oikeuksien puolustajaa; teille minä lupaan, ettei hän ole jäävä
pulaan saksilaiskäsien puutteessa. Tulkaa siis kanssani keräämään
enemmän apumiehiä.»
Näin sanottuaan hän alkoi astua pitkin askelin metsän kautta narrin ja
sikopaimenen seuratessa jäljessä. Mutta kauanpa ei Wamba malttanutkaan
kulkea äänetönnä.
»Muistelenpa», sanoi hän tarkastaen torvea kantimineen, joka hänellä yhä
vielä oli käsissään, »muistelen nähneeni sen nuolen lentävän, joka
ansaitsi tämän korean palkinnon -- eikä siitä ole kulunut niinkään
pitkää aikaa kuin viime joulusta.»
»Ja minä», arveli Gurth, »saattaisin panna sieluni pantiksi, että olen
kuullut sen lennättäjän äänen niin yöllä kuin päivälläkin ja ettei kuu
siitä ajasta ole vanhennut enempää kuin kolme päivää.»
»Hyvät veikkoset», vastasi jousimies, »kuka ja mitä minä lienenkin, se
ei ollenkaan vaikuta nykyiseen asiaamme. Jos minun onnistuu vapauttaa
teidän herranne, niin teillä on syy pitää minua ystävänä, -- parhaana,
mitä teillä ikänä on ollut. Mutta sillä seikalla, olenko tuttu tällä vai
toisella nimellä -- ja osaanko virittää jousta yhtä hyvin tai paremmin
kuin härkäpaimen -- ja huvittaako minua enemmän kävellä päivänpaisteella
vai kuutamolla -- kaikella tällä älkää huoliko vaivata päätänne, sillä
se ei lainkaan ole teidän asianne.»
»Meidän päämme ovat leijonan kidassa», kuiskasi Wamba Gurthille.
»Saammepa nähdä, kuinka meidän onnistuu vetää ne jälleen ulos.»
»Hs -- vaiti!» vastasi Gurth. »Älä suututa häntä hulluttelemisellasi.
Minä toivon, että kaikki on käyvä hyvin.»