1.
Jo urhotöistään sankari
Pyhältä maalta palasi.
Tuo risti päällä olkapään
on nähnyt monen kovan sään,
ja kilven vammat muistuttaa
jokainen sotaa ankaraa.
Näin hänen kuullaan laulavan
edessä kultans' ikkunan:
2.
»Oi terve, kauno! -- tullut kas!
on kultamaalta sotijas.
Ei tuo hän kultaa matkaltaan,
vaan mitäs siitä -- kunhan vaan
tallella kelpo miekkans' on
ja raisu ratsu verraton.
En huoli, kunhan säilyi nuot,
ja kun sä, armas, katseen suot!
3.
Oi terve, kauno! Kuuluksi
mä saatoin nimes töilläni.
Kaikk' urhot sitä mainitsee
ja runoniekat laulelee:
'Kas tuota neittä, hän se on!
Sen silmäin säihke verraton
urholle ihmevoiman soi,
jok' Askalonin voiton toi.'
4.
'Kas immen suuta! -- hymynsä
suloinen, lämmin, viehkeä,
se leskeks monen avion
tek' alangoll' Ikoonion. --
Kas tukkaa kullan hohtavaa,
lumille kaulan valuvaa! --
Jokainen säie kultainen
löi yhden vääräuskoisen.'
5.
Oi, impi! -- Nimetönnä vain
mä kuljen aina; teoistain
sait sinä yksin mainehen; --
siis avaa oves minullen.
Myöhäisen tunnin kello lyö
ja kylmä pohjoismain' on yö.
Autuutta lemmen hälle suo,
jok' kunnian ja maineen tuo.»
Ritarin laulaessa erakko käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin meidänkin
aikoinamme parhaat musiikin ymmärtäjät, kun uutta oopperaa ensi kertaa
näytellään. Hän loikoili tuolin selustan nojassa, siristellen silmiään,
pannen kätensä ristiin ja kierrellen peukaloitaan toistensa ympäri ollen
syvimmän hartaasti kuuntelevinaan. Väliin hän taas levitteli käsiänsä,
hiljaa lyöden tahtia sormillaan. Parissa hänelle erittäin mieleisessä
paikassa hän itsekin loihe vähän auttamaan, kun ei arvellut ritarin
äänen yksin saavan näitä säveliä soimaan niin voimallisesti kuin hänen
herkkä tuntijankorvansa olisi vaatinut. Laulun lakattua erakko kiitteli
korein sanoin sitä kauniiksi ja hyvin esitetyksi.
»Minun mielestäni», hän sanoi, »ovat saksilaiset kansalaiseni kuitenkin
liian paljon seurustelleet normannilaisten kanssa, koska he rupeavat jo
heidän itkusuisia laulujansa matkimaan. Kuka käski tuon kelpo ritarin
lähteä pois kotoa? Taikka mitäpä hän muuta voi odottaakaan kuin
tapaavansa kultansa hauskassa ajanvietossa toisen kosijan kanssa,
jolloin hänen serenaadistansa -- siksihän ne tämmöistä iltalaulua
sanovat -- ei pidettäisi enemmän lukua kuin rakastuneen kissan
naukumisesta räystäskourussa? Kaikesta huolimatta, herra ritari,
otetaanpa nyt taas tästä ja juodaan kaikkien uskollisten rakastajien
onneksi ja menestykseksi -- mutta pelkäänpä, ettette te niiden joukkoon
kuulukaan», lisäsi hän havaittuansa, että ritari, jonka pää tiheistä
ryypyistä alkoi käydä kuumaksi, kaasi vettä viininsä sekaan.
»Mitä», arveli ritari, »etkö sanonut tämän veden olevan autuaan
suojeluspyhimyksesi, hurskaan Dunstanin lähteestä?»
»On se niinkin», selitti erakko, »ja monta sataa pakanaa hän sillä
kastoi. Mutta en ikinä ole kuullut, että hän olisi sitä juomiseen
käyttänyt. Tässä maailmassa on jokainen asia käytettävä oman
tarkoituksensa mukaan. Pyhä Dunstan tunsi yhtä hyvin kuin kuka muu
hyvänsä iloisen munkin oikeudet.»
Näin sanottuaan hän kaappasi harpun ja huvitti vierastansa seuraavalla
omituisella laululla laulaen sitä vanhanaikaisella englantilaisella
sävelellä: