Tulipa (apu turmiollinen!) rannoilta lakeoilta, joihin lyö
Germanian meri, saksilainen mies, väkevä, sinisilmä, verevä.
THOMSON'in _Vapaus_.
Tuvassa, joka tavattomaan pituuteensa ja leveyteensä verraten oli
suhdattoman matala, seisoi järeitä, raa'altaan veistetyistä,
höyläämättömistä ja silittämättömistä tammilankuista tehty pitkä pöytä
valmiiksi katettuna Cedrik Saksilaisen illallisateriaa varten. Tuvan
katossa, joka oli vuolista ja parruista kyhätty, ei ollut mitään muuta
kuin laudoitus ja oljet erottamassa huonetta ulkoilmasta. Kummassakin
päässä tupaa oli valtavan suuri tulisija; mutta kun savutorvet olivat
hyvin kömpelöä tekoa, tunkeusi ainakin yhtä paljon savua sisään kuin
oikeaa väylää ulos. Tästä aiheutuva alinomainen savu oli peittänyt
matalan tuvan kattovuolet ja -parrut kiiltävällä, mustalla
nokisilauksella. Seinillä riippui sota- ja metsästysaseita, ja joka
nurkassa oli kaksipuoliset ovet, joista päästiin avaran rakennuksen
muihin osiin.
Muutenkin ilmeni talon varusteissa tuota saksilais-aikakauden karua
yksinkertaisuutta, jonka säilyttämistä Cedrik piti kunnianasianaan.
Permanto oli kovaksi tallattua kalkilla sekoitettua savea, niinkuin
nykyaikana usein käytetään englantilaisissa riihissä. Noin neljänneltä
osalta huoneen pituutta oli lattia tehty askelmaa korkeammaksi, ja tuon
korokkeen alueella oleskeli ainoastaan talon isäntäväki ja arvokkaammat
vieraat. Poikittain tällä korokkeella oli kalliilla, tulipunaisella
liinalla peitetty pöytä, jonka keskikohdalta ovipuolelle päin jatkui
palvelijoita ja halvempia henkilöitä varten asetettu pitempi ja
matalampi pöytä. Koko laitos oli T-kirjaimen muotoinen, tai samanlainen
kuin ne vanhanaikaiset, samojen periaatteiden mukaan järjestetyt
ruokapöydät, joita vielä nytkin nähdään vanhanaikaisissa Oxfordin ja
Cambridgen yliopistoissa. Jykeviä nojatuoleja sekä selustapenkkejä
veistoksilla koristetusta tammipuusta oli sijoitettu korokkeelle, ja
näiden istuimien sekä korkeammalla olevan pöydän ylitse oli kiinnitetty
vaateteltta suojaamaan tällä kunniapaikalla istuvia arvohenkilöitä
tuulelta ja varsinkin sateelta, joka paikoin tunkeutui huonosti kyhätyn
katon lävitse sisään.
Tuvan peräosan seinät, niin pitkälle kuin koroke ulottui, olivat
verhoilla eli uutimilla peitetyt, ja lattialla oli matto, molemmat
koristetut jonkintapaisilla koruompeluksilla tai kirjauksilla, joiden
värit olivat loistavat tai pikemminkin räikeät. Ovensuupuolen pöydän
kohdalla oli vesikatto, niinkuin sanottu, paljaaltaan peittämättömänä;
karkeiksi laastitut seinät olivat alastomat ja kolea savipermanto
matoitta. Pöytäkin oli ilman liinaa, ja istuimina oli vain järeät,
karkeatekoiset penkit.
Peräpöydän keskikohdalla oli kaksi muita korkeampaa tuolia perheen
isäntää ja emäntää varten, jotka valvoivat ja johtivat aterioimista ja
siitä toimestaan olivat saaneet saksilaisen arvonimensä »leivän
jakajat».
Kummankin kunniatuolin eteen oli asetettu jakkara, joka oli taidokkailla
leikkauksilla ja norsunluulla koristettu, mikä arvokkuuden merkki oli
niille ominainen. Toisella mainituista tuoleista istui nyt Cedrik
Saksilainen, joka, vaikka olikin arvoltaan vain talonisäntä eli
senaikaiseen tapaan sanoen vapaatilallinen, tunsi kuitenkin illallisensa
viivästymisen johdosta ärtyisää kärsimättömyyttä, joka olisi soveltunut
jollekin muinais- tai nykyaikaiselle raatimiehelle.
Isännän muodosta saattoi heti huomata, että hän luonnonlaadultaan oli
suora, mutta äkkipikainen ja kiivas. Hänen vartalonsa ei ollut
keskimittaa pitempi, mutta harteva, pitkäkätinen ja vankkarakenteinen,
niinkuin sodan ja metsästyksen rasituksiin tottuneen miehen ainakin.
Kasvot olivat leveät, silmät suuret, siniset, piirteet avoimet ja
vilpittömät, hampaat terveet ja pää kaunismuotoinen, kaikki yhdessä
ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, joka usein esiintyy rinnan
kiivaan ja pikaisen luonteenlaadun kanssa. Ylpeyttä ja epäluuloisuutta
ilmeni myöskin hänen katseessaan, sillä ikänsä kaiken oli hänen täytynyt
puolustaa oikeuksia, joita alinomaa yritettiin polkea, ja hänen asemansa
ja olosuhteensa olivatkin semmoiset, että ne olivat antaneet hänen
tuliselle, pikaiselle ja päättäväiselle luonteenlaadullensa alati uutta
kiihoketta. Hänen pitkä, keltainen tukkansa, joka päälaelta ja otsalta
oli keskeltä jaettu ja kahdenpuolen kammattu, ulottui alas hartioille
asti. Harmaita hiuksia ei siinä vielä paljon näkynyt, vaikka Cedrik
läheni jo kuuttakymmentä.
Pukuna oli hänellä havunvihreä nuttu, jonka kaulus ja hihansuut olivat
päärmätyt »minever»-nahalla, mikä oli kärpännahkaa halvempaa ja
luultavasti talvioravan nahasta valmistettua. Nuttu oli napittamaton, ja
sen alta näkyi tulipunainen ruumiinmukainen ihokas. Housutkin olivat
samanväriset, mutta ne ulottuivat vain reitten alaosaan, jättäen polvet
paljaiksi. Jaloissa oli samanmuotoiset matalat kengät kuin
talonpojillakin, vaikka hienommasta nahasta ja kiinnitetyt edestä
kultasoljilla. Käsivarsissa oli kultarenkaat, kaulassa samoin oli leveä
rengas samaa kallista ainetta. Vyötäisillä oli runsaasti koristettu vyö,
johon lyhyt, suora, kaksiteräinen, teräväkärkinen miekka oli pistetty
sillä tavoin, että se riippui sivulla melkein pystysuorassa. Tuolin
selustalle oli ripustettu tulipunaisesta verasta tehty, turkisvuorinen
viitta ynnä samoista aineista tehty, upeasti kirjailtu lakki, jotka
täydensivät hyvinvoivan talollisen puvun hänen ulkosalla liikkuessaan.
Lyhyt, leveä- ja kirkasteräinen metsäkarju-keihäs oli nojallaan saman
tuolin selustaa vasten; sitä isäntä käytti ulkona liikkuessaan sauvana
tai aseena, miten milloinkin asia vaati.
Joukko palvelijoita, joiden puvut vaihtelivat eri asteissa isännän upean
vaatetuksen ja Gurth sikopaimenen karkean, koruttoman asun välillä,
seurasi saksilaisen herran katseita ja odotti hänen käskyjään. Pari
kolme korkeampiarvoista palvelijaa seisoi hänen takanaan korokkeella;
muut kaikki pysyttelivät ovipuolella tupaa. Olipa tuvassa vielä
toisenlaisiakin asukkaita. Siellä oli pari kolme suurta, pörrökarvaista
vinttikoiraa, joita siihen aikaan käytettiin suden ja sarvaan ajossa;
yhtä monta hitaampaa vainukoiraa, suurta, vahvaraajaista rotua, joilla
oli paksu kaula, suuri pää ja pitkät korvat; vihdoin vielä pari
pienempää koiraa, sitä lajia, joita nykyjään nimitetään terriereiksi.
Kaikki ne odottivat maltittomina ruoan tuloa, mutta osaten koirille
ominaisella viisaudella ymmärtää ihmiskatsetta ne pysyivät kuitenkin
hiljaa isäntänsä äreää äänettömyyttä häiritsemättä. Luultavasti ne
pelkäsivät pientä valkeaa keppiä, joka oli pantu Cedrikin lautasen
viereen ja aiottu pitämään kurissa nelijalkaisten alustalaisten
ahneutta. Vanha susikoira vain oli lellitellyn suosikin rohkeudella
asettunut aivan kunniaistuimen viereen ja uskalsi silloin tällöin anoa
huomiota laskemalla suuren, pörröisen päänsä isännän polvelle tai
työntämällä kuononsa hänen käteensä. Mutta sekin torjuttiin pois tylyllä
käskyllä: »Alas, Balder, alas! En ole nyt leikkituulella.»
Cedrik ei todellakaan, kuten olemme huomanneet, ollut varsin lempeällä
tuulella. Rowena-neiti, käytyään kaukaisessa kirkossa iltamessua
kuuntelemassa oli vast'ikään tullut kotiin ja muutti rajuilmassa
kastuneita vaatteitansa. Gurthista ja hänen hoidokeistaan ei ollut vielä
mitään tietoa, vaikka heidän olisi pitänyt jo aikaa sitten kotiutua
metsästä. Ja näinä rauhattomina aikoina oli täysi syy levottomuuteen
karjan viipyessä, sillä saattoihan olla hyvin mahdollista, että
läheisissä metsissä asustavat rosvot olivat sen ryöstäneet, tai joku
naapuriparoni, joka mahtavuudessaan välitti laista yhtä vähän kuin
rosvot, oli vienyt sen saaliiksensa. Eikä semmoinen vahinko olisi ollut
vähäinen, sillä suuret sikalaumat olivat saksilaisten talollisten paras
rikkaus, varsinkin metsäseudulla, missä näille elukoille oli runsaasti
ravintoa. Paitsi näitä huolestumisen aiheita synnytti saksilaisessa
talonherrassa kärsimättömyyttä hänen narrinsa Wamban poissaolo, sillä
tämän kokkapuheet, vaikk'eivät olleetkaan sukkelimpia, olivat kuitenkin
jonkinlaisena höysteenä isännän ilta-aterialle sekä niille runsaille
olut- ja viinikulauksille, joilla hänen oli tapana sitä säestää.
Lisätkäämme kaikkeen tähän, että Cedrik ei ollut puolenpäivän jälkeen
mitään syönyt ja että hänen tavallinen illallisaikansa oli jo aikoja
sitten mennyt ohi, -- ja sehän on asia, joka suututtaa kaikkia
maalaisherroja, sekä muinais- että nykyaikoina. Ärtymystään hän ilmaisi
katkonaisilla lauseilla, joita hän osaksi itsekseen mutisi,
osaksi lausui ympärillä seisoville palvelijoille, erittäinkin
juomanlaskijalleen, joka ikäänkuin rauhoitukseksi vähän väliä tarjosi
hänelle hopeapikarin täynnä viiniä. »Miksi Rowena-neiti niin kauan
viipyy?»
»Hän vain järjestää hiuksiaan», vastasi eräs naispalvelija yhtä
rohkeasti kuin meidänkin aikoina talontyttären suosittu kamarineitsyt
vastaa perheen isännälle. »Tahtoisitteko, että hän tulisi pöytään hilkka
päässä ja sadeviitta yllä? Eikä kukaan nainen koko kreivikunnassa ole
nopsempi pukeutumaan kuin meidän neiti.»
Tähän kiistämättömään väitteeseen saksilainen vastasi vain
jonkinlaisella myöntävällä murahduksella ja lisäsi: »Soisinpa, että hän
toisen kerran mennessään Johanneksen kirkolle valitsisi paremman ilman.
Mutta mitä, kymmenen pirun nimessä», jatkoi hän juomanlaskijaan kääntyen
ja koroittaen ääntään, ikäänkuin mielissään siitä, että oli keksinyt
väylän, johon voi suunnata ärtymyksensä ilman pelkoa tai hillintää,
»mitä, kymmenen pirun nimessä, Gurth tekee näin myöhään metsässä?
Arvattavasti saamme jonkin turman viestin sikalaumasta. Onhan hän ennen
aina ollut uskollinen ja huolellinen palvelija, ja minä olin aikonut
koroittaa hänet parempaan virkaan. Kenties olisin ottanut hänet
henkivartijaini joukkoon.»
Juomanlaskija Oswald muistutti nöyrästi, että »tuskinhan vielä oli tunti
kulunut valkeansammutuskellon[5] soimisesta». Mutta tämä oli huonosti
valittu puolustus, sillä se muistutti asiaa, joka saksilaiskorville oli
ikävä kuulla.
»Paha periköön», huusi Cedrik, »valkeansammutuskellon ja sen
tyrannimaisen äpärän,[6] joka sen keksi, sekä sen sydämettömän orjan,
joka saksin kielellä mainitsee sitä saksilaisten korvien kuullen.
Valkeansammutuskello», lisäsi hän tuokion vaiti oltuaan,
»valkeansammutuskello, joka pakottaa kunnon ihmiset sammuttamaan
valkeansa, että rosvot ja varkaat saisivat pimeydessä tekojansa tehdä.
-- Valkeansammutuskello tosiaankin! -- Reginald Front-de-Boeuf ja Filip
de Malvoisin tietävät kyllä, mihin tarpeeseen valkeansammutuskäsky
sopii, yhtä hyvin kuin Wilhelm Bastardi itse tai kuka hyvänsä Hastingsin
tappelussa olleista normannilaisseikkailijoista. Arvattavasti tuodaan
minulle kohta sanoma, että sikalaumani on viety ruoaksi nälkäisille
rosvoille, joita nuo herrat eivät kykene elättämään muuten kuin
varkaudella ja rosvoamisella. Uskollinen orjani on tapettu ja
omaisuuteni otettu ryöstösaaliiksi. -- Ja Wamba, -- missä on Wamba? Eikö
joku sanonut hänen lähteneen Gurthin kanssa?»
Oswald vastasi niin olevan.
»Vai niin, yhä parempaa ja parempaa! Hänkin, saksilaisnarri, on viety
normannilaisherraa huvittamaan. Narreja me tosin olemme kaikki, kun
heitä palvelemme, ja ansaitsemme paremmin heidän pilkkansa ja naurunsa,
kuin jos olisimme puoliälyisinä syntyneet. Mutta minä tahdon kostaa!»
lisäsi hän, kavahtaen tuoliltaan kiihdyksissään luulotellusta
väkivallasta ja tarttuen metsäkarjukeihääseensä. »Minä teen syytöksen
valtaneuvoskunnalle. Minulla on ystäviä, minulla on alustalaisia. Mies
miestä vastaan vaadin nuo normannit kaksintaisteluun. Pankoot vain
päälleen haarniskansa ja rautapaitansa ja kaiken, mikä pelkurille voi
antaa rohkeutta! Olenhan minä ennenkin syössyt tämmöisen peitsen esteen
läpi, joka oli paksumpi kuin kolme heidän sotakilpeänsä! -- He ehkä
luulevat minua vanhaksi; mutta saavatpa nähdä, että niin yksinäinen ja
lapseton kuin olenkin, Herewardin veri kuitenkin virtaa Cedrikin
suonissa. Voi Wilfred, Wilfred!» lisäsi hän hiljaisemmin, »jospa olisit
osannut hillitä järjettömän intohimosi, niin ei isäsi olisi vanhalla
iällään jäänyt yksinäisen tammen kaltaiseksi, joka ojentaa pirstottuja
ja suojattomia oksiansa myrskyn riehuntaa vastaan!» Tämä ajatus näytti
muuttavan hänen ärtymyksensä surumielisyydeksi. Hän pani pois keihäänsä,
kävi jälleen istumaan, loi katseensa maahan ja näytti vaipuvan
alakuloisiin mietteisiin.
Näistä mietteistä Cedrikin yht'äkkiä herätti torven toitotus, joka sai
kaikki tuvassa olevat koirat sekä kaksi- tai kolmekymmentä talon muissa
osissa olevaa vastaamaan äänekkäällä ulvonnalla ja haukunnalla. Valkea
keppi sai hetken aikaa tehdä virkaansa ja palvelijat koettaa parastansa,
ennenkuin koirien meteli saatiin vaikenemaan. »Portille, pojat!» käski
saksilainen kiireesti, niin pian kuin meteli oli asettunut sen verran,
että palvelijat saattoivat kuulla hänen äänensä. »Käykää katsomaan, mitä
sanomia tuolla torvella on tuotavana -- epäilemättä se ilmoittaa, että
jokin ryöstö ja rosvotyö on minun maillani tehty.»
Tuskin kolmen minuutin kuluttua eräs henkivartijoista palasi ja
ilmoitti, »että Jorvaulx'n abotti Aymer ja kelpo ritari Brian de
Bois-Guilbert, urhoollisen ja kunnianarvoisan Temppeliherrain ritariston
komentaja, pienen seurueensa kanssa pyytävät vieraanvaraa ja suojaa
yhdeksi yöksi, ollen matkalla turnajaisiin, jotka ylihuomenna pidetään
Ashby-de-la-Zouchen lähistöllä».
»Aymer, Aymer-abotti? Brian de Bois-Guilbert?» mutisi Cedrik.
»Normanneja kumpainenkin -- mutta olkoot normanneja tai saksilaisia,
vieraanvaraisuutta on Rotherwoodissa noudatettava. Olkoot tervetulleet,
koska ovat katsoneet hyväksi poiketa tänne -- vaikka kernaammin olisin
suonut, että he olisivat jatkaneet matkaansa. Mutta arvotonta olisi
nurista yhden yön suojasta ja yhden illan ruoasta; tottahan
normannilainen osannee vieraana ollessaan hillitä hävyttömyyttänsä.
--Mene, Hundebert», lisäsi hän hovimestarintapaiselle palvelijalle, joka
seisoi hänen takanansa valkea sauva kädessä; »ota mukaasi kuusi renkiä
ja saata tulijat vierashuoneisiin. Pidä huolta heidän hevosistaan ja
muuleistaan, ja katso, ettei heidän väeltään mitään puutu. Anna heille
kuivia vaatteita, jos he sellaisia pyytävät, laita valkea ja toimita
heille pesuvettä ja viiniä ja olutta. Ja käske keittäjäin lisätä
illalliseemme jotakin, mitä kiireessä voivat, ja tuotakoon se pöytään,
niin pian kuin nuo vieraat ovat valmiit tulemaan ruoalle. Sano heille,
Hundebert, että Cedrik itse tulisi heitä vastaanottamaan, mutta häntä
sitoo vannomansa vala, ettei hän astu enempää kuin kolme askelta tupansa
kunniakorokkeelta ketään vastaan, paitsi jos vieras on saksilaista
kuningassukua. Joudu! Katso, että heitä pidetään hyvänä. Älkööt he saako
ylpeydessään sanoa, että saksilaismoukka on ilmaissut heille yht'aikaa
sekä köyhyytensä että itaruutensa.»
Hovimestari läksi useampien palvelijain kanssa isännän käskyjä
täyttämään. »Aymer-abotti!» kertasi Cedrik, Oswaldiin katsoen, »hänhän
on, jollen erehdy, Giles de Maulevererin, nykyisen Middlehamin herran,
veli?»
Oswald kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi. »Hänen veljensä asuu
linnassa ja anastaa perinnön, joka oikeastaan kuuluu jalommalle suvulle,
Middlehamin Ulfgareille; mutta niinhän jokainen muukin normannilaisherra
tekee. Tämän abotin sanotaan olevan vapaa ja iloinen mies, joka enemmän
pitää viinimaljasta ja metsätorvesta kuin kellonsoitosta ja kirjasta.
Hyvä on, tulkoon vain, terve tultuansa. Kuinka sanoittekaan
temppeliherran nimen olevan?»
»Brian de Bois-Guilbert.»
»Bois-Guilbert!» sanoi Cedrik yhä samalla miettiväisellä, arvelevalla
äänellä, johon hän alustalaistensa parissa eläen oli tottunut ja joka
kuulosti pikemmin itsekseen juttelevan kuin ympärillään oleville puhuvan
miehen ääneltä. »Bois-Guilbert! Siitä nimestä on maine laajalti kertonut
sekä hyvää että pahaa. Hän kuuluu olevan yhtä urhoollinen kuin
ritarikuntansa parhaat, mutta hänellä on myös heidän tavalliset
virheensä: hän on ylpeä, röyhkeä, julma ja irstas. Hän on kovasydäminen
mies, joka ei pelkää maata eikä taivasta. Näin juttelevat harvat
Palestiinasta palanneet soturimme. -- No, yhdeksi yöksi hän vain on
tullut; olkoon tervetullut hänkin. -- Oswald, aukaise vanhin
viinitynnyri; tuo pöydälle parasta simaa, väkevintä olutta, oivallisinta
moratia, vaahtoisinta omenaviiniä, tuoksuvinta pigmentiä![7] Täytä
suurimmat juomasarvet -- temppeliherrat ja abotit pitävät hyvistä
viineistä ja runsaista mitoista. -- Elgitha, sano emännällesi, ettemme
tänä iltana odota häntä saliin tulevaksi, jollei hän erityisesti sitä
halua.»
»Mutta hän haluaa sitä erityisesti,» vastasi suulaasti Elgitha; »sillä
hän tahtoo aina mielellään kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta.»
Cedrik loi nenäkkääseen tyttöön kiivaan, närkästyneen katseen; mutta
Rowenaan ja hänen palvelijoihinsa Cedrikin vihastus ei milloinkaan
kohdistunut. Hän siis vastasi ainoastaan: »Vaiti, tyttö! Kielesi on
kerkeämpi kuin ymmärryksesi. Vie sanomani emännällesi, ja tehköön hän
mielensä mukaan. Tässä talossa ainakin Alfred-kuninkaan jälkeläinen
hallitsee yhä vielä ruhtinattarena.» Elgitha läksi ulos.
»Palestiinasta!» toisti saksilainen. »Palestiinasta! Voi kuinka moni
korva on harras kuulemaan juttuja, joita irstaat ristiritarit tai
ulkokullatut toivioretkeläiset tuovat tuosta maasta! Minäkin voisin
kysyä -- minäkin voisin tiedustella -- minäkin voisin sykkivin sydämin
kuunnella noita satuja, joita ovelat maankuljeksijat keksivät,
houkutellakseen meitä anteliaiksi. Mutta ei! -- Poika, joka ei ole
tahtonut totella käskyjäni, ei ole enää minun poikani. En välitä hänen
kohtalostaan enempää kuin kaikkein halvimmasta niiden lukemattomien
joukossa, jotka, kiinnitettyään ristin olkapäähänsä, ovat syöksyneet
irstaisuuteen ja verityöhön, sanoen sitä muka Jumalan tahdon
täyttämiseksi.»
Hän rypisti kulmiaan ja loi silmänsä hetkeksi maahan. Kun hän ne jälleen
nosti, paiskattiin kaksipuolinen ovi salin toisessa päässä juuri
seposelälleen, ja vieraat astuivat sisään seuraten hovimestaria, jolla
oli valkea sauvansa kädessä, ynnä neljää palvelijaa, jotka kantoivat
tulisoihtuja.