Vaikka sikopaimen tavan takaa kehoitteli ja torui kumppaniaan, kavioiden
kopina kun kuului yhä lähempää, ei Wamba malttanut olla viivyttelemättä
kaikenlaisten eteensattuvain tekosyitten nojalla. Milloin hänen oli
riivittävä pähkinäpensaasta muutamia puolikypsiä hedelmiä, milloin
käännettävä päätänsä tähyilläkseen talonpoikaistytön jälkeen, joka
sattui käymään polun poikki. Pian siis hevosmiehet saavuttivat heidät.
Tulijoita oli kymmenen miestä, joista molemmat etumaiset nähtävästi
jokseenkin korkea-arvoisia henkilöitä, ja muut heidän palvelijoitaan.
Helppo oli päättää, mihin säätyyn toinen heistä kuului. Hän oli
nähtävästi korkea-arvoinen hengellinen herra. Hänen pukunsa oli
sistersiläis-munkkien kuosia, mutta tehty paljon hienommista aineista
kuin mainitun munkiston säännöt oikeastaan sallivat. Viitta ja kaapu
olivat parasta Flanderin verkaa; edellinen laskihe väljin ja sulavin
poimuin pitkin miehen kaunista, joskin lihavahkoa vartaloa. Puku ei siis
suinkaan ilmaissut maallisen loiston halveksumista, ja yhtä vähän näkyi
itsensäkieltämisen jälki miehen muodossakaan. Kasvoja olisi voinut pitää
hyvännäköisinä, jollei silmäkulmien alta olisi väijynyt tuo viekas,
epikurolainen vilkutus, josta tuntee ulkokullatun hekumoitsijan. Muuten
oli hänen säätynsä ja asemansa opettanut hänet hyvin hallitsemaan
ilmettään; hän osasi, milloin tahtoi, jäykistää kasvonsa juhlallisen
näköisiksi, vaikka niiden luonnollinen ilme oli iloisen viinaveikon
suopea muhoilu. Vastoin luostarisääntöjä ynnä paavien sekä
kirkolliskokousten julistuksia olivat tämän hengellisen herran hihat
vuoratut ja päärmätyt kalliilla turkiksilla, viitta kiinnitetty leuan
alta kultaisella soljella, ja koko munkkipuku yhtä sievistetty ja
koristettu kuin nykyaikaisen kveekarikaunottaren vaatetus -- tämäkin kun
koettaa luopumatta lahkokuntansa omituisesta vaateparresta hienompia
kangaslaatuja valitsemalla ja niitä taitavasti sovittelemalla saada
yksinkertaiseen pukuunsa jonkinlaista viehättävää somuutta, mikä sangen
paljon vivahtaa maailmalliselle turhamaisuudelle.
Arvokas hengellinen herramme ratsasti lihavalla muulilla, jonka koko asu
oli komeasti koristettu ja suitset, ajan tavan mukaan, hopeatiukusilla
varustetut. Satulassa istuessaan hän ei lainkaan tehnyt kömpelön
luostarinasukkaan vaikutusta, vaan oli hänellä harjaantuneen ratsumiehen
vaivaton ja sulava ryhti. Saattoi arvata, että niin vaatimaton
kulkuneuvo kuin muuli, vaikka kuinkakin hyväkuntoinen ja mukavaan,
miellyttävään tasakäyntiin opetettu, kelpasi tämän ritarimaisen munkin
käytettäväksi vain matkalla ollessa. Muissa tiloissa käytettäväksi oli
hänellä mukanaan toinen ratsu, jota eräs seurueeseen kuuluva
maallikkoveli talutti. Se oli kauneimpia oriita, mitä ikänä Andalusian
kedoilla on kasvanut, tuota kuuluisaa espanjalaista rotua, jota
kauppiaat siihen aikaan suurella vaivalla ja vaaralla tuottivat maahan
rikkaitten ja ylhäisten tarpeiksi. Tämän uljaan ratsun satula ja
varusteet oli verhottu suurella loimella, joka ulottui melkein maahan
asti ja johon oli runsaasti kirjailtu hiippoja, ristejä ynnä muita
kirkollisia tunnuskuvia. Toinen maallikkoveli talutti kuormamuulia, joka
arvattavasti kantoi hänen esimiehensä matkatavaroita. Taimpana
matkueessa oli vielä kaksi alempiarvoista saman veljeskunnan munkkia,
jotka ratsastivat rinnakkain, nauraen ja puhellen keskenänsä,
välittämättä paljoakaan muista matkakumppaneistaan. Hengellisen herran
vieressä ratsastaja oli iältään yli neljänkymmenen, laiha, voimakas,
pitkä ja jäntevä mies. Hänen voimakas olemuksensa oli sen näköinen, kuin
olisi pitkällinen rasitus ja alinomainen liikunto kuluttanut siitä pois
kaikki pehmeämmät osat, niin että jäljelle oli jäänyt vain lihakset,
luut ja jäntereet, jotka olivat kestäneet tuhansia ponnistuksia ja
valmiit vielä tuhansiin uusiin. Päässä hänellä oli tulipunainen,
turkisreunainen lakki, sitä lajia, jota ranskalaiset nimittävät
_mortier_'ksi sen alassuin käännettyä huhmarta muistuttavan muodon
takia. Hänen kasvonsa olivat siis kokonaan näkyvissä ja niiden ilme oli
omiaan hämmästyttämään, milteipä pelästyttämäänkin outoa. Piirteet
olivat luonnostaankin voimakkaat ja väkevän ilmeikkäät, ja etelämaiden
auringon alinomainen paahde oli ahavoittanut ne melkein niin mustiksi
kuin neekerin. Niiden tavallinen ilme näytti siltä, kuin olisivat ne
uinuneet intohimon myrskyn mentyä ohi; mutta paksut otsasuonet sekä
ylähuulen ja sen paksujen, mustien viiksien kerkeys värähtämään
pienimmästäkin mielenliikutuksesta, osoittivat selvästi, että
myrskynpuuska saattoi helposti ja äkkiä uudelleen riehahtaa. Tummat,
läpitunkevat silmät, joiden jokainen katse kertoi lannistetuista
vastuksista ja uhmatuista vaaroista, näyttivät ikäänkuin haastavan
vastarintaan hänen tahtoaan vastaan, jotta hän saisi nautinnon raivata
sen pois tieltään tarmokkaalla miehuuden ja tahdon ponnistuksella.
Silmäkulmassa oleva syvä arpi lisäsi vielä kasvojen tuimuutta ja antoi
kaamean ilmeen hänen toiselle siimalleen, joka oli samassa tilaisuudessa
vähän vioittunut ja katsoi hiukan kieroon, vaikka olikin aivan
täydellinen.
Miehen päällimmäinen vaatetus oli kuosiltaan samanlainen kuin
matkakumppanin, nimittäin pitkä munkkiviitta. Mutta sen tulipunainen
väri todisti, ettei hän kuulunut mihinkään neljästä säännöllisestä
munkkikunnasta. Viitan oikeanpuoleiseen olkapäähän oli ommeltu valkeasta
verasta leikattu omituisen muotoinen risti. Päällysviitan alla oli
vaatetus, joka ensi silmäyksellä näytti jokseenkin epäjohdonmukaiselta
sen munkkikuosin rinnalla, nimittäin rautarenkaista tehty paita, jossa
oli samanlaiset hihat sekä sormikkaat. Se oli merkillisesti
kokoonkudottu ja silmukoitu ja mukautui yhtä notkeasti vartaloa myöten
kuin ne paidat, joita nykyjään kudotaan kutomakoneilla vähemmän
vastahakoisesta aineesta. Reisien etuosakin, sen verran kuin viitan
laskosten alta saattoi nähdä, oli rautarengas-kudoksella peitetty.
Polvia sekä jalkoja suojelivat ohuet, taitavasti reunatuksin liitetyt
teräslevyt; ja nilkasta polveen ulottuvat rautakudossukat olivat
tehokkaana suojana säärille, täydentäen täten ratsumiehen
puolustusvarusteen. Vyössä hänellä oli pitkä, kaksiteräinen tikari, ja
se olikin hänen ainoa hyökkäykseen soveltuva aseensa.
Hän ei ratsastanut muulilla niinkuin hänen kumppaninsa, vaan vahvalla
matkakonkarilla, säästääkseen jaloa sotaorittaan, joka kulki jäljessä
aseenkantajan taluttamana, täysissä taisteluvaruksissa, päässään
palmikoitu kypärä, jonka otsasta lyhyt piikki törrötti. Satulan toisella
puolella riippui lyhyt, damaskolais-kirjauksilla komeasti koristettu
sotatappara; toisella puolella sulkatöyhtöinen kypärä ja rautatakki sekä
pitkä kahdenkäden-miekka, jommoisia siihen aikaan ritarit käyttivät.
Toinen asemies kantoi pystyssä isäntänsä peistä, jonka nenässä liehui
kaitainen lipuke, johon oli ommeltu samanlainen risti kuin ritarin
viittaankin. Sama palvelija kantoi myös ritarin pientä, kolmikulmaista
kilpeä, joka ylälaidastaan oli kylliksi leveä suojellakseen rintaa ja
alhaalta vähitellen suippeni teräväkärkiseksi. Se oli tulipunaisella
vaatteella peitetty, niin ettei vaakunamerkkiä voinut nähdä.
Molempien asemiesten jäljessä seurasi kaksi palvelijaa, joiden
tummapintaiset kasvot, valkoiset turbaanit sekä pukujen itämainen kuosi
todistivat heidän olevan kotoisin jostakin kaukaisesta Idän maasta.
Ritarin ja hänen seuransa koko ulkoasussa oli outo ja vierasmaalainen
leima. Asemiesten puku oli komea, ja itämaisilla palvelijoilla oli
hopeiset renkaat kaulassa samoin kuin mustapintaisissa käsivarsissaan
sekä säärissään. Käsivarret olivat paljaina kyynärpäihin, sääret
pohkeesta nilkkaan. Heidän puvuissaan loisti silkki ja koruompelukset,
ilmaisten isännän rikkautta sekä korkeaa arvoa, silmäänpistävänä
vastakohtana tämän oman vaatetuksen soturimaiselle koruttomuudelle.
Aseina heillä oli käyrät sapelit, joiden kahvat sekä kantimet olivat
kultakirjailuilla koristetut; vieläkin kallisarvoisempaa taidetyötä
olivat heidän turkkilaiset tikarinsa. Kumpaisenkin satulakaaressa
riippui kimppu noin neljän jalan pituisia teräskärkisiä heittopeitsiä,
jota asetta saraseenit mielellään käyttivät ja jonka muisto on vieläkin
säilynyt Itämailla harjoitetussa El Jerrid-nimisessä sotilaallisessa
urheilussa.
Palvelijain ratsutkin olivat yhtä vierasmaalaisen näköisiä kuin itse
ratsastajat. Ne olivat saraseenilaista alkuperää ja siis arabialaista
rotua, ja niiden hoikat sääret, lyhyet vuohiskarvat, ohuet harjat ja
kevyen joustava askel olivat jyrkkänä vastakohtana niille
vahvaraajaisille, raskaille Flanderin ja Normandian hevosille, jotka
olivat aiotut kantamaan senaikaisia ritareita näiden täysissä
haarniska-ja rautapaitavarusteissa. Rinnakkain asetettuina olisivat nämä
molemmat rodut hyvin sopineet kiinteän aineen ja varjon vertauskuvaksi.
Ratsujoukon outo ulkomuoto ei vetänyt puoleensa ainoastaan Wamban
silmiä, vaan herätti hänen vakavamman kumppaninsakin uteliaisuutta.
Munkin hän heti tunsi Jorvaulx'n luostarin abotiksi, jonka maine
innokkaana metsästäjänä ja suurena herkkusuuna oli levinnyt penikulmien
päähän; hokipa huhu hänen muka olleen taipuvaisen muihinkin huvituksiin,
jotka vielä vähemmän soveltuivat luostarilupaukseen.
Mutta niin löyhä oli silloin yleinen käsityskanta hengellisen säädyn,
niin munkkien kuin pappien, käytöksestä, että Aymer-abotti oli siitä
huolimatta luostarinsa ympäristössä sangen arvossa pidetty mies.
Hilpeän, iloisen mielenlaatunsa tähden sekä sen suopeuden vuoksi, jolla
hän soi kirkon anteeksiannon kaikista tavallisista hairahduksista, oli
hän suuressa suosiossa sekä korkeamman että alemman aateliston
piireissä, joihin useihin hän, ollen normannilaista syntyperää, oli
sukulaissuhteissa. Naiset varsinkaan eivät huolineet kovin tarkoin
punnita semmoisen miehen tapoja, joka julkisesti lukeutui heidän
sukupuolensa ihailijoihin ja joka osasi niin monenlaisin keinoin
haihduttaa sitä ikävää, mikä liiankin helposti pyrki saamaan sijaa
senaikaisten ritarilinnojen saleissa ja naisten kammioissa. Abotti
harrasti metsästysurheilua enemmän kuin soveliaalla innolla, ja
yleisesti myönnettiin, että hänellä oli parhaiten opetetut haukat ja
nopeimmat vinttikoirat koko Pohjois-Ridingin piirikunnassa, -- seikkoja,
jotka olivat hänelle voimakkaana suosituksena nuorten aatelisjunkkarien
keskuudessa. Vanhojen parissa hän sitävastoin esitti toisenlaista osaa,
jota hän tarpeen tullen pystyikin näyttelemään suurella arvokkuudella.
Niin pintapuoliset kuin hänen kirjatietonsa olivatkin, riittivät ne
kuitenkin herättämään noissa aivan oppimattomissa ihmisissä kunnioitusta
hänen luultua oppineisuuttaan kohtaan, ja hänen käytöksensä sekä
puhetapansa juhlallisuus ynnä se ylevä äänensävy, jolla hän toi esiin
kirkon ja papiston arvovaltaa, vaikuttivat puolestaan sen, että he
pitivät häntä yhtä pyhänä kuin oppineenakin miehenä. Alhainenkin kansa,
joka muuten ankarimmin tuomitsee ylempiensä käytöstä, katsoi leppein
silmin Aymer-abotin vikoja. Hän oli antelias mies, ja armeliaisuus,
kuten hyvin tiedetään, peittää monta syntiä muussakin merkityksessä kuin
mitä raamattu tarkoittaa. Luostarin runsaat tulot, joista suuri osa oli
hänen käytettävissään, riittivät hänen omien, jokseenkin suurten
menojensa ohella myös niihin runsaihin anteihin, joita hän jakeli
talonpojille ja joilla hän usein lievitti sorronalaisten kurjuutta. Jos
Aymer-abotti olikin liian harras metsästäjä tai liian kauan istui
juomingeissa, -- jos Aymer-abotin nähtiinkin aamunkoitteessa pujahtavan
luostarin takaportista sisään, hänen hiipiessään kotiin joltakin
yölliseltä retkeltään, niin ihmiset vain kohauttivat olkapäitänsä ja
antoivat nämä hairahdukset anteeksi sillä puolustuksella, että samoja
säännöttömyyksiä harjoittivat monet hänen säätyveljistään, joilla ei
ollut mitään sovittavia ominaisuuksia niiden hyvitykseksi. Aymer-abotti
tapoineen kaikkineen oli siis hyvin tuttu meidän saksilaisille
orjillemme, jotka tervehtivät häntä kömpelöllä kumarruksellaan, saaden
vastaukseksi hänen siunauksensa: »_Benedicite, mes filz_!»
Mutta abotin matkakumppanin ja tämän palvelijain outo ulkomuoto
kiinnitti heidän huomiotansa ja herätti heidän ihmettelyään siinä
määrin, että he tuskin kuuntelivatkaan, kun hengellinen herra kysyi,
tietäisivätkö he mitään suojapaikkaa likiseuduilla. He vain ällistelivät
ahavoittuneen muukalaisen ulkomuotoa, joka puoleksi oli munkin, puoleksi
soturin, ja hänen itämaisten palvelijainsa eriskummallisia vaatteita
sekä aseita. Luultavaa on myöskin, että kieli, jolla siunaus lausuttiin
ja neuvoa kysyttiin, ei soinut näiden saksilaisten talonpoikien korvissa
mieluiselta, vaikka he sen arvatenkin ymmärsivät.
»Minä kysyin teiltä, poikaseni», sanoi taas abotti koroittaen ääntänsä
ja käyttäen lingua franca'a eli sekamurretta, jolla normannit ja
saksilaiset tavallisesti puhuttelivat toisiaan, »asuuko täällä likellä
joku hyvä mies, joka rakkaudesta Jumalaan ja kunnioituksesta
kirkko-äitiä kohtaan tahtoisi suoda yömajan sekä ravintoa kahdelle
kirkon halvimmalle palvelijalle ynnä heidän seuralaisilleen?»
Tämän hän lausui tahallisen mahtavalla äänensävyllä, joka ei ollut
lainkaan sopusoinnussa niiden nöyrien sanojen kanssa, joita hän suvaitsi
käyttää.
»Kahdelle kirkko-äidin halvimmalle palvelijalle!» matki Wamba itsekseen
-- mutta, vaikka olikin narri, varoen lausumasta huomautustaan ääneen.
»Haluttaisipa nähdä minkälaisia sitten ovat sen kartanonvoudit, sen
hovimestarit ja muut arvokkaammat palvelijat!»
Mutistuaan mielessään nämä huomautukset abotin puheen johdosta hän loi
silmänsä ylöspäin ja vastasi kysymykseen.
»Jos te, arvoisat isät», sanoi hän, »tahdotte herkkuruokaa sekä mukavan
yösijan, niin kohtaatte muutamien mailien päässä Brinxworthin luostarin,
missä teidän arvoisenne herrat varmaan otetaan mitä kunnioittavimmin
vastaan. Mutta jos mieluummin haluatte viettää iltanne katumuspäivän
tapaan, niin voitte ratsastaa tuota jylhää metsäaukeamaa myöten, joka
teidät vie Copmanhurstin erakkomajaan, missä pyhä mies suo teille
katoksensa yösuojaksi ja virvoittaa teitä rukouksillaan.»
Abotti pudisti päätään kummallekin ehdotukselle.
»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »jos lakkisi tiukusten helinä ei olisi
pannut aivojasi pyörälle, niin tietäisit, että sanotaan: _Clericus
clericum non decimat_, s.o. me hengelliset miehet emme käy
säätyveljiemme vieraanvaraisuutta kuluttamassa, vaan otamme sitä
mieluummin maallikoilta, antaen heille siten tilaisuuden palvella
Jumalaa osoittamalla kunnioitusta ja avuliaisuutta Hänen valituille
palvelijoillensa.»
»Totta on», vastasi Wamba, »että minä, vaikka olen vain aasi, olen
saanut kunnian kantaa tiukuja samoinkuin teidän muulinne, arvoisa isä.
Olin kuitenkin siinä käsityksessä, että kirkko-äiti, niinkuin muutkin
laupiaat, tahtoisi ensiksi harjoittaa laupeutta omiansa kohtaan.»
»Lopeta jo hävyttömyytesi, lurjus», ärjäisi aseellinen ratsumies kovalla
ja tylyllä äänellä keskeyttäen narrin lorut, »ja neuvo meille, jos
tiedät, mistä tie menee -- mikä olikaan sen vapaatilallisen nimi, josta
puhuitte, abotti Aymer?»
»Cedrik», vastasi abotti, »Cedrik Saksilainen. -- Sanopas, hyvä mies,
olemmeko likellä hänen asuntoansa ja osaatko neuvoa meitä sinne?»
»Sitä tietä ei ole helppo löytää», vastasi Gurth, joka nyt virkkoi ensi
sanansa, »ja Cedrikin väki menee aikaisin levolle.»
»Suus kiinni, äläkä puhu joutavia, mies», sanoi ritari, »kyllä he voivat
helposti nousta ylös ja toimittaa, mitä on tarpeen meidänlaisille
matkustajille, jotka emme alennu pyytämään vieraanvaraisuutta, koska
meillä on oikeus sitä vaatia.»
»Enpä tiedä», mutisi Gurth yrmeästi, »pitääkö minun neuvoa isäntäni
asunnolle sellaisia, jotka oikeutenaan vaativat suojaa, jota useimpien
on mielisuosiona anottava.»
»Vai rupeat sinä väittämään minua vastaan, orja!» huusi soturi, ja
kannustaen hevostaan hän pakotti sen puolikäännökseen tien poikki,
kohottaen samalla kädessään olevaa ratsupiiskaansa kurittaakseen tuota
hänen mielestään hävytöntä talonpoikaa.
Gurth välähytti ritariin hurjan, kostonhaluisen katseen ja tarttui
raivoisalla, vaikka kuitenkin epäröivällä liikkeellä puukkonsa varteen.
Mutta Aymer-abotti ajoi muulinsa matkakumppaninsa ja sikopaimenen väliin
ja ehkäisi siten aiotun väkivaltaisuuden.
»Ei kautta pyhän Maarian, veli Brian, ette saa nyt luulla olevanne
Palestiinassa vallitsemassa pakanallisia turkkilaisia ja uskottomia
saraseeneja. Me saarelaiset emme rakasta lyöntejä, paitsi pyhän Kirkon
antamia, joka kurittaa niitä, joita se rakastaa. -- Neuvo minulle, hyvä
mies», sanoi hän Wamballe, vahvistaen puheensa vaikutusta pienellä
hopearahalla, »neuvo minulle tie Cedrik saksilaisen taloon. On
mahdotonta, ettet sitä tietäisi, ja velvollisuutesi on opastaa
matkalaista, vaikka hän olisi vähemmänkin pyhää säätyä kuin me.»
»Totta puhuen, arvoisa isä», vastasi narri, »tuon korkeasti
kunnioitettavan kumppaninne saraseenin-pää on minun päästäni peloittanut
pois tiedon kotitiestä -- enpä tiedä, osannenko sinne itsekään tänä
iltana.»
»Vielä vai», sanoi abotti, »kyllä osaat neuvoa, kun vain tahdot. Tämä
kunnioitettava veli on kaiken ikänsä taistellut saraseeneja vastaan
Pyhän Haudan takaisin valloittamiseksi. Hän kuuluu temppeliherrojen
ritaristoon, josta lienet kuullut puhuttavan. Hän on puoleksi munkki,
puoleksi soturi.»
»Jos hän on vain puoleksi munkki», arveli taas narri, »niin ei hänen
pitäisi olla niin kokonaan järjetön tiellä tapaamiaan ihmisiä kohtaan,
vaikk'eivät nämä heti vastaisikaan kysymyksiin, joista he eivät
vähääkään välitä.»
»Minä suon viisastelusi anteeksi», vastasi abotti, »sillä ehdolla, että
nyt neuvot meille tien Cedrikin taloon.»
»No, hyvä», virkkoi Wamba, »ratsastakaa siis, arvoisat herrat, tätä
polkua myöten, kunnes saavutte maahan vajonneen ristin luo, josta vain
kyynärän verran enää on maanpinnan yläpuolella. Sitten poiketkaa
vasemmalle polulle; sillä maahan vajonneen ristin kohdalla niitä yhtyy
neljä. Näin tehden te, arvoisat herrat, toivoakseni pääsette katoksen
alle, ennenkuin rajuilma yllättää.»
Abotti kiitti viisasta neuvonantajaa, ja koko ratsujoukko kannusti
hevosiaan ja ajoi kiireeni eteenpäin, niinkuin ainakin miehet, jotka
toivovat pääsevänsä majataloon ennen yöllistä rajuilmaa. Kavioiden
kopinan hälvettyä virkkoi Gurth kumppanilleen: »Sinun viisasta
opastustasi noudattaen arvoisat isät tuskin kerkiävät yöksi
Rotherwoodiin.»
»Ei», irvisti narri, »mutta voivatpa joutua Sheffieldiin, jos heillä on
myötäinen onni, ja se on heille sopiva paikka. Enpä olekaan niin huono
metsämies, että koiralle ilmoittaisin, missä paikassa sarvas makaa,
jollen soisi, että se rupeaisi sitä ajamaan.»
»Oikeassa olet», sanoi Gurth; »pahapa olisi, jos tuo Aymer saisi nähdä
Rowena-neidon, ja vielä pahempi, jos Cedrik, niinkuin luultavaa on,
joutuisi riitaan tämän soturimunkin kanssa. Mutta tehdään me niinkuin
kelpo palvelijat ainakin, kuunnellaan ja katsotaan, mutt'ei virketa
mitään.»
Palatkaamme nyt taas ratsumiehiin, jotka olivat pian jättäneet orjat
kauas jälkeensä. Heidän välillään virisi seuraava keskustelu
normannilais-ranskan murteella, jota korkeammat säädyt tavallisesti
käyttivät, niitä harvoja lukuunottamatta, jotka yhä vielä pitivät
saksilaista sukuperäänsä arvossa.
»Mitä tarkoittaa noiden itsepäisten lurjusten hävyttömyys?» kysyi
temppeliherra benediktiläis-munkilta. »Ja miksi estitte minua heitä
kurittamasta?»
»Totta maar, veli Brian», vastasi abotti, »mitä toiseen heistä tulee,
niin on minun vaikea sanoa, miksi narri puhuu hullutuksiaan. Ja toinen
lurjus on noita hillittömiä, raivoisia hurjapäitä, joita vielä tavataan
voitettujen saksilaisten jälkeläisten joukossa ja joiden paras ilo on,
kun he jollakin heille tarjona olevalla keinolla voivat osoittaa
vihaansa valloittajia vastaan.»
»Pian minä olisin piessyt hänen selkänsä nöyräksi», arveli Brian. »Olen
tottunut pitämään tuommoisia hurjapäitä kurissa. Meidän
turkkilais-vankimme ovat yhtä hillittömiä ja raivoisia, kuin ikänä itse
Odin olisi ollut. Mutta annas heidän vain olla pari kuukautta talossani,
orjavoutini käsiteltävinä, niin he ovat nöyriä, alistuvia, palvelevaisia
ja tottelevat käden viittaustakin. Tosin on varottava heidän myrkkyään
ja tikariaan, sillä he ovat kerkeät käyttämään kumpaistakin, jos vain
antaa heille pienimmänkin tilaisuuden.»
»Vaikka vain», vastasi Aymer-abotti, »mutta kullakin maalla on omat
tapansa ja muotinsa; ja paitsi sitä, ettemme olisi tuota lurjusta
pieksämällä saaneet sen paremmin tietoa tiestä Cedrikin talolle, olisi
siitä varmaankin noussut riita teidän ja Cedrikin välille, jos olisimme
lopulta osuneet hänen taloonsa. Muistakaa, mitä teille kerroin; tuo
rikas vapaatilallinen on ylpeä, hurjapäinen, kateellinen ja helposti
ärtyvä mies. Hän vastustaa korkeaa aatelistoa, jopa naapureitansakin
Reginald Front-de-Boeufiä ja Filip Malvoisin'ia, joiden kanssa
kilvoitteleminen ei ole lasten leikkiä. Hän pitää niin jäykästi heimonsa
etuoikeuksien puolta ja on niin ylpeä siitä, että hän voi laskea
sukuperänsä suoraan Herewardista, kuuluisasta Heptarkian[3] sankarista,
jotta häntä yleisesti nimitetään nimellä Cedrik Saksilainen. Moni muu
koettaa kaikin tavoin salata saksilaista sukuperäänsä, peläten muuten
saavansa osaltaan kokea _vae victis_'iä eli sortoa, jonka alaisiksi
voitetut joutuvat. Mutta Cedrikpä suorastaan kehuu kuuluvansa tähän
kansaan.»
»Abotti Aymer», sanoi temppeliherra, »te olette kavaljeerimies,
täysinoppinut kauneuden tuntija ja yhtä taitava kuin trubaduuri kaikissa
lemmentuomioita koskevissa asioissa; mutta paljon kauneutta minä
vaadinkin tuolta kuululta Rowenaltanne sen itsekieltäymyksen ja
pidättyväisyyden vastapainoksi, jota minun on harjoitettava, jos mieli
pyrkiä suosiollisiin väleihin sellaisen kapinallisen moukan kanssa,
jollaiseksi olette hänen isänsä Cedrikin kuvannut.»
»Cedrik ei ole hänen isänsä», vastasi abotti; »hän on vain kaukainen
sukulainen. Rowena on korkeampaa sukuperää, kuin mitä Cedrik itsekään
kehuu olevansa. Rowenan holhooja hän joka tapauksessa on, joskin, luulen
ma, omin valtuuksinsa, ja hän rakastaa holhokkiansa niinkuin omaa
lastaan. Rowenan kauneutta saatte pian itse arvostella. Ja jollei hänen
hipiänsä hienous ja hänen sinisilmiensä ylevä ja samalla lempeä katse
heti haihduta mielestänne Palestiinan mustapalmikkoisia impiä, vieläpä
Mahometti-ukon paratiisin hourejakin,[4] niin saatte sanoa minua
luopioksi eikä kirkon uskolliseksi pojaksi.»
»Mutta jos tuo teidän kehuttu kaunottarenne», sanoi temppeliherra,
»punnitaan vaa'assa ja havaitaan köykäiseksi, niin muistattehan
vetomme?»
»Hyvä, kaulaketjuni», vastasi abotti, »kymmentä Chion viinitynnyriä
vastaan; ne ovat minun yhtä varmasti, kuin jos olisivat jo luostarini
kellarissa, vanhan Dennis kellarimestarin avaimen takana.»
»Ja minä itse olen tuomarina», jatkoi temppeliherra, »ja voin hävitä
vetoni ainoastaan, jos itse myönnän, etten ole nähnyt niin kaunista
neitoa sitten viime helluntain, siis kokonaiseen vuoteen. Niinhän
vetomme kuului? Abotti, kaulaketjunne on vaarassa; aion ripustaa sen
kaulaani Ashby-de-la-Zouchen turnajaiskentällä.»
»Jos sen rehellisesti voitatte», sanoi abotti, »niin pitäkää sitä
milloin mielitte. Luotan kunniasanaanne ritarina ja kirkonmiehenä, että
vastaatte totuudenmukaisesti. Mutta, veliseni, kuulkaa neuvoani ja
höylätkää kieltänne hiukan kohteliaampaan puhetapaan kuin mihin olette
tottunut uskottomia vankeja ja itämaisia orjia hallitessanne. Cedrik
Saksilainen on semmoinen mies, joka, jos hän suuttuu -- eikä hän olekaan
hidas suuttumaan --, ajaa meidät vaikka yösydämenä ulos talostaan
taivasalle yöpymään, välittämättä vähääkään teidän ritariarvostanne,
minun korkeasta virastani tai meidän kummankaan pyhästä säädystä. Ja
varokaa, miten katselette Rowena-neitoa, jota hän hellii mitä arimmalla
huolella. Jos herätämme hänessä vähintäkään levottomuutta siinä
suhteessa, olemme mennyttä miestä. Sanotaanpa hänen ajaneen ainoan
poikansakin pois kotoa siitä syystä, että hän oli luonut helliä
silmäyksiä tähän kaunottareen, jota nähtävästi saa etäältä jumaloida,
mutta jota ei pidä lähestyä muita ajatuksia mielessä kuin sellaisia,
joita tuomme Pyhän Neitsyen alttarin eteen.»
»Hyvä, enempää ei teidän tarvitse sanoa», vastasi temppeliherra. »Olen
pitävä ohjakset tämän yhden illan niin tiukalla kuin tarvitaan ja
käyttäytyä säyseästi kuin impi. Mutta mitä tulee pelkoonne, että meidät
muka ajettaisiin ulos, niin minä itse asemiesteni sekä Hametin ja
Abdallan kanssa takaan, ettette tule kärsimään semmoista häväistystä.
Älkää epäilkökään, ettemme pystyisi pitämään hallussamme kerran saatua
yösijaa.»
»Emme saa antaa asiain mennä niin pitkälle», vastasi abotti. »Mutta
tässähän tuo maahan vajonnut risti onkin, josta narri puhui. Yö vain on
niin pimeä, että tuskin voimme nähdä, mikä näistä teistä on oikea. Hän
käski, muistaakseni, meidän poiketa vasemmalle.»
»Ei, oikealle», sanoi Brian, »mikäli minä muistan.»
»Vasemmalle, aivan varmaan vasemmalle. Muistan, kuinka hän viittasi
puisella miekallaan.»
»Niin kyllä, mutta miekka oli hänellä vasemmassa kädessä ja hän viittasi
sillä poikittain editseen», sanoi temppeliherra.
Kumpainenkin piti itsepintaisesti kiinni omasta käsityksestään, niinkuin
tämmöisissä tapauksissa on tavallista. Kysyttiin palvelijoiltakin, mutta
he eivät olleet olleet kyllin lähellä kuullakseen Wamban opastusta.
Viimein Brian huomasi jotakin, mikä hämärässä oli aluksi jäänyt häneltä
huomaamatta: »Tuossahan joku nukkuu tai makaa kuoliaana ristin juurella
-- Hugo, kohennapa häntä keihäsvarrellasi.»
Tuskin oli käsky täytetty, kun makaaja nousi, huudahtaen hyvällä
ranskankielellä: »Ken lienetkin, niin teet epäkohteliaasti, kun
häiritset mietteitäni!»
»Me tahdoimme vain», sanoi abotti, »kysyä teiltä tietä Rotherwoodiin,
Cedrik Saksilaisen talolle.»
»Sinnehän minäkin olen menossa», vastasi tuntematon, »ja jos minulla
olisi hevonen, niin tulisin oppaaksenne, sillä tietä on vähän vaikea
osata, vaikka se onkin minulle hyvin tuttu.»
»Saatte sekä kiitokset että palkinnon, hyvä ystävä», sanoi abotti, »jos
saatatte meidät eheinä Cedrikin luokse.»
Ja hän käski yhden palvelijansa nousta talutetun hevosen selkään ja
antaa omansa vieraalle, jonka oli tultava oppaaksi.
Tie, jolle opas saattoi heidät, kulki päinvastaiseen suuntaan kuin se,
jota Wamba oli neuvonut johtaaksensa heidät harhaan. Polku poikkesi pian
syvemmälle metsään ja kulki useamman puron poikki, joiden lieterannat
tekivät ylikulun vaaralliseksi. Mutta vieras näytti ikäänkuin vaiston
ohjaamana osaavan aina löytää kovimman maaperän ja turvallisimmat
ylikulkupaikat, ja hänen varovaisuutensa ja tarkan huomiokykynsä avulla
matkalaiset viimein saapuivat kujanteelle, joka oli heidän siihen asti
näkemiään leveämpi. Opas viittasi suurta, matalaa, epäsäännöllistä
rakennusta kujanteen toisessa päässä ja sanoi abotille: »Tuolla on
Rotherwood, Cedrik Saksilaisen asunto.»
Se oli iloinen sanoma Aymerille, jonka hermot eivät olleet vahvimpia ja
joka vaarallisten soiden poikki kuljettaessa oli ollut niin suuren
huolen ja levottomuuden vallassa, ettei ollut joutanut kyselemään mitään
oppaaltaan. Mutta nyt, kun hän taas näki olevansa täydessä turvassa ja
likellä suojapaikkaa, uteliaisuus heräsi hänessä, ja hän kysyi oppaalta,
kuka ja mikä hän oli.
»Toivioretkeläinen, juuri palannut pyhältä maalta», kuului vastaus.
»Parempi olisi teidän ollut viipyä siellä ja sotia Pyhän haudan takaisin
valloittamiseksi», sanoi temppeliherra.
»Aivan totta, kunnianarvoisa herra ritari», vastasi toivioretkeläinen,
jolle temppeliherran ulkoasu näytti olevan varsin tuttu, »mutta kun
sellaisiakin, jotka ovat valalla vannoneet valloittavansa takaisin pyhän
kaupungin, tavataan matkustelemassa näin kaukana velvollisuuksiensa
näyttämöltä, niin voiko kummastella, että minunlaiseni rauhallinen
talonpoika kieltäytyy tehtävästä, jonka he ovat hylänneet?»
Temppeliherra olisi vastannut närkästyneesti, mutta abotti keskeytti
hänet, lausuen ihmettelynsä siitä, miten opas niin monta vuotta poissa
oltuaan näin tarkoin muisti kaikki metsän polut.
»Olen näiltä seuduilta syntyisin», vastasi opas. Hänen tätä sanoessaan
he juuri saapuivatkin Cedrikin talolle. Se oli matala, epäsäännöllinen
rakennus, jossa oli useampia pihoja ja joka käsitti melkoisen
laajan alan. Vaikka sen suuruus siis todisti isännän rikkautta,
oli se rakennustavaltaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin
normannilais-ylimysten korkeat, torneilla ja muureilla varustetut
asunnot, jollaiset olivat tulleet vallitsevaksi rakennustyyliksi kautta
koko Englannin.
Varustuksitta ei Rotherwoodin kartanokaan sentään ollut. Varustamaton
talo olisi noina melskeisinä aikoina ollut vaarassa tulla ryöstetyksi ja
poltetuksi ennen ensi aamua. Syvä, läheisestä joesta johdetun veden
täyttämä kaivanto ympäröi koko rakennusta. Kaksinkertainen,
teräväkärkisistä paaluista tehty aituus, johon ainekset oli saatu
läheisestä metsästä, suojeli kaivannon sekä ulko- että sisäreunaa.
Länttä kohden oli ulommassa paaluaidassa portti, josta nostosilta johti
sisemmässä aidassa olevalle samanlaiselle portille. Molemmat nämä
pääsyaukot olivat aitauksen ulkonevien kulmien suojassa, niin että
jousimiehet tai linkoojat saattoivat tarpeen tullen sivultakäsin
ahdistaa sisäänpyrkijöitä.
Tämän portin edessä temppeliherra puhalsi kuuluvan toitotuksen
torvestaan, sillä sade, joka jo kauan oli uhannut, alkoi nyt virrata
rankasti.