Vuos veret takkukarvain vuohien,
iskettiin maahan sonni vihainen:
Jo paistit kypsyi; ruoka tarjottiin,
punainen viini maljaan laskettiin.
Pöytäänpä kolmijalkaan istuttaa kuningas Odysseynkin,
mut hän saa istuimen matalamman -- -- --
POPEN _Odysseia_, 21:s kirja.
Aymer-abotti oli, käyttäen hyväkseen hänelle suotua
puvunmuuttamistilaisuutta, vaihtanut matkapukunsa vielä
kallisarvoisempiin vaatteisiin, heittäen päällimmäiseksi omituisesti
kirjaillun kaavun. Paitsi paksua, kultaista sinettisormusta, joka
ilmaisi hänen kirkollista arvoansa, oli hänellä sormissaan vielä useita
jalokivisormuksia, vaikka niiden käyttäminen oikeastaan oli kanoonisessa
laissa kielletty. Hänen jalkineensa olivat hienoimmasta Espanjan nahasta
tehdyt. Parta oli keritty niin sieväksi kuin hänen munkistonsa säännöt
suinkin sallivat, ja ajetun päälaen peitti tulipunainen, upeasti
kirjailtu lakki.
Temppeliherrankin ulkomuoto oli muuttunut. Vaikka hänen pukunsa ei
ollutkaan niin ylen huolellisesti koristettu, oli se kuitenkin yhtä
kallisarvoinen ja hänen ulkonäkönsä paljoa mahtavampi kuin kumppanin.
Rautarengas-paidan hän oli vaihtanut ihonuttuun, joka oli tumman
purppuran väristä silkkiä ja turkiksilla päärmätty; sen yli laskeutui
lumivalkoinen, pitkä viitta levein laskoksin. Kahdeksankärkinen risti,
joka oli hänen järjestönsä merkkinä, oli mustasta sametista ommeltu
olkapäähän. Otsaa ei enää peittänyt korkea lakki, vaan sitä varjosti
vain lyhyt, kiharainen, sysimusta tukka, joka hyvin soveltui miehen
muutenkin tavattoman tummaan kasvojenväriin. Hänen käyntinsä ja koko
ryhtinsä olisi ollut sulavan majesteetillinen, jollei niissä olisi ollut
käskevän kopeaa ilmettä, mikä rajoittamattoman käskyvallan käyttäjälle
usein on ominainen.
Näiden molempien arvohenkilöiden jäljessä seurasivat heidän
palvelijansa, ja vielä jäljempänä astui nöyrästi opas, jonka ulkonäössä
ei ollut mitään muuta merkillistä, kuin mikä kuului tavalliseen
toivioretkeläispukuun. Karkeasta, mustasta sarssista tehty kaapu tai
viitta verhosi koko hänen vartalonsa. Hihojen sijasta olivat irtonaiset
kangaskaistat käsivarsien peittona, jotakuinkin meidän aikaisten
husaaritakkien tapaan; tämmöistä mekkoa sanottiin silloin _Sclaveyniksi_
eli sklavonialaiseksi. Paljaissa jaloissa oli karkeat nahkapaulaiset
kurpposet. Leveä lierihattu, jonka reunukseen oli ommeltu näkinkenkiä,
ja pitkä, rautapäinen sauva, jonka ponteen oli sidottu palmunoksa,
täydensivät toivioretkeläisen puvun. Vaatimattomasti hän astui
viimeisenä kaikista tupaan, ja huomattuaan, että alemmassa pöydässä
tuskin oli tarpeeksi sijaa Cedrikin palvelijoille sekä vieraiden
seuralaisille, hän vetäytyi jakkaralle, joka oli toisen suuren takan
vieressä, melkein sen alla. Siinä hän kuivatteli vaatteitansa, näyttäen
odottelevan, kunnes jonkun poistuminen tekisi hänelle tilaa pöytään tai
tarjoilija vierasvaraisesti toisi hänelle ruokaa tähän syrjäiseen
paikkaan, minkä hän oli itselleen valinnut.
Arvokkaan kohteliaasti Cedrik nousi vastaanottamaan vieraitaan, ja
laskeutuen alas korokkeelta hän astui kolme askelta heitä vastaan ja
seisahtui sitten odottamaan. »Olen pahoillani, kunnianarvoisa abotti»,
sanoi hän, »että vannomani vala ei salli minun tällä esi-isäini
permannolla astua edemmäksi, edes niin arvokkaita vieraita
vastaanottaakseni kuin te ja tämä Pyhän Temppelin urhoisa ritari olette.
Mutta palvelijani on kai selittänyt syyn teille minun näennäiseen
epäkohteliaisuuteeni. Älkää myös panko pahaksi, jos puhun teille
kotoista kieltäni ja pyydän, että tekin samalla kielellä vastaisitte,
jos sitä kylliksi osaatte. Jollette, niin ymmärrän minäkin tarpeeksi
normannien kieltä, käsittääkseni teidän puheenne.»
»Valat», sanoi abotti, »ovat pyhänä pidettävät, arvoisa vapaatilallinen.
Valat ovat solmuja, jotka kiinnittävät meitä taivaaseen, ne ovat
siteitä, jotka sitovat uhrin alttarin kulmaan -- ja sentähden -- niin
kuin jo äsken sanoin, ne ovat pyhänä pidettävät ja täytettävät, jollei
Pyhä Äitimme Kirkko niitä kirvoita. Ja mitä kieleen tulee, niin
mielelläni keskustelussa käytän sitä, jota kunnioitettu isoäitini, Hilda
Middlehamin rouva puhui, hän, joka kuoli melkein yhtä suuressa pyhyyden
maineessa, jos tohtinen niin sanoa, kuin hänen mainehikas kaimansa,
autuas Pyhä Hilda Whitbyläinen, Jumala hänen sielullensa olkoon
armollinen.»
Kun abotti oli tämän sovinnollisen puheen lopettanut, lisäsi hänen
kumppaninsa lyhyesti ja jyrkästi: »Minä puhun aina ranskaa,
Rikhard-kuninkaan ja hänen ylimystensä kieltä; mutta ymmärrän kyllä
riittävästi englanninkin kieltä, tullakseni toimeen maan alkuasukasten
kanssa.»
Cedrik välähdytti puhujaan sellaisen kiivaan ja närkästyneen katseen,
jollaisia vertailut kilpailevien kansallisuuksien välillä melkein aina
aiheuttivat: mutta muistaessaan vieraanvaraisuuden velvoitukset hän
pidättyi sen enemmistä harmin purkauksista. Kädellä viitaten hän pyysi
vieraita istumaan kahdelle tuolille, jotka olivat vähän matalammat kuin
hänen omansa, mutta aivan hänen vieressään, antaen samalla merkin, että
illallinen oli tuotava pöytään.
Palvelijain rientäessä käskyä täyttämään Cedrikin silmä keksi Gurth
sikopaimenen, joka kumppaninsa Wamban kanssa oli juuri astunut tupaan.
»Tulkaa tänne, te vetelykset!» tiuskasi saksilainen kärsimättömästi. Ja
kun syylliset olivat ennättäneet korokkeen eteen: »Minkä vuoksi te,
lurjukset, näin myöhään olette kuhnailleet ulkona? Oletko sinä,
Gurth-junkkari, tuonut laumasi kotiin, vai oletko jättänyt sen rosvojen
ja ryövärien kynsiin?»
»Lauma on tallessa, olkaa hyvällä mielellä, isäntä», vastasi Gurth.
»Mutta siitäpä en ole hyvällä mielellä, lurjus», sanoi Cedrik, »että
olen kaksi tuntia saanut luulla toista ja miettiä kostoa naapureilleni
tekemättömistä rikoksista. Jalkarautoja ja vankihuonetta saat maistaa,
kuuletkos, mies, jos vielä kerran tällaista tapahtuu.»
Gurth, joka tunsi isännän pikaisen mielenlaadun, ei ruvennutkaan
puolustautumaan. Mutta Wamba, joka narrinetuoikeuksiensa nojalla saattoi
luottaa Cedrikin suvaitsevaisuuteen, vastasi heidän kummankin puolesta:
»Etpä, totta puhuen, eno Cedrik, ole tänä iltana viisas etkä
oikeudenmukainen.»
»Mitä, junkkari?» sanoi isäntä. »Minä panen sinut porttivahdin majaan
piiskaa maistelemaan, jolleivät hullutuksesi pysy aisoissa.»
»Sanokoon viisautenne ensin minulle», vastasi Wamba, »onko oikein ja
kohtuullista rangaista syytöntä syyllisen edestä?»
»Ei suinkaan, narri», sanoi Cedrik.
»No, miksikä sitten panetat Gurth-paran jalkarautoihin, eno, kun hänen
koiransa Fangs on syyllinen? Voinpa vannoa, ettemme hetkeäkään viipyneet
turhaan matkalla, niin pian kuin lauma oli saatu kokoon. Mutta sitä ei
Fangs saanut toimeen, ennenkuin iltakellot jo kerkisivät soida.»
»Hirtä sitten Fangs», sanoi Cedrik, kääntyi kiivaasti sikopaimeneen
päin, »jos syy on hänessä, ja hanki itsellesi toinen koira.»
»Äläpä pane pahaksi, eno», sanoi narri, »sekin olisi hiukan oikeuden ja
kohtuuden vastaista. Sillä jos Fangs ontuu eikä sentähden voinut saada
laumaa kokoon, niin eihän se ollut hänen syytään, vaan niiden, jotka
silpoivat siltä kaksi etukynttä. Tuskinpa koira-parka olisi suostunut
tuollaiseen toimitukseen, jos sen mieltä olisi kysytty.»
»Ja kuka uskalsi silpoa minun orjani elukkaa?» ärjäisi saksilainen
tulistuen.
»No, sen teki vanha Hubert», sanoi Wamba, »ritari Filip de Malvoisinin
metsänvartija. Hän tapasi Fangsin metsässä kuljeskelemasta ja väitti sen
siellä ajelevan metsäkauriita, mikä muka loukkasi hänen herransa,
kuninkaallisen ylimetsäherran oikeuksia.»
»Perhana vieköön Malvoisinin», huusi saksilainen, »ja hänen
metsänvartijansa samaten! Kyllä minä heille opetan, että Suuressa
Metsälaissa tämä metsä on yhteismaaksi määrätty. Mutta riittää jo tästä.
Mene sinä, poika, paikallesi -- ja sinä, Gurth, hanki itsellesi toinen
koira, ja jos metsänvartija siihenkin rohkenee koskea, niin sanokoon
jousitaidolleen jäähyväiset; haukuttakoon minua kehnoksi pelkuriksi,
jollen silloin iske poikki etusormea hänen oikeasta kädestään! -- Ei hän
sen jälkeen enää viritä jousensa jännettä. -- Suokaa anteeksi, arvoisat
vieraat. Minulla on täällä kiusanani naapurit, jotka vetävät vertoja
teidän pakanoillenne, herra ritari, siellä Pyhässämaassa. Mutta nyt on
halpa illallisenne jo pöydässä; ravitkaa itsenne, ja hyvä tahtoni
korvatkoon ruoan puutteet.»
Pöydälle tuotu kestitys ei kuitenkaan kaivannut isännän puolusteluja.
Pöydän alapäässä näkyi sianlihaa monella eri tavalla laitettuna;
sitäpaitsi myös lintu-, kauris-, vuohi- ja jänispaistia ynnä monenlaista
kalaruokaa ynnä lisäksi summattoman suuria leipämöhkäleitä ja kakkuja
sekä useammanlaatuisia, hedelmistä ja hunajasta tehtyjä makeisia.
Pienempiä metsälintuja, joita oli myös runsaasti tarjona, ei tuotu
sisään vadeissa, vaan pienissä puisissa vartaissa; passaripojat ja
palvelijat, jotka niitä kantoivat, tarjosivat kaikille vieraille
perätysten, ja kukin leikkasi niistä sellaisen palan kuin halusi.
Jokaisen arvohenkilön edessä oli hopeinen pikari. Pöydän alapäähän sitä
vastoin oli asetettu suuria juomasarvia.
Juuri kuin ruokailu oli alkamaisillaan, kohotti hovimestari äkkiä
sauvansa ja virkkoi kovalla äänellä: »Malttakaa! -- Tehkää tilaa
Rowena-neidille!» Tuvan peräseinässä, vieraspöydän takana oleva sivuovi
aukeni samassa, ja Rowena astui sisään, neljä palvelijatarta jäljessään.
Cedrik, vaikka olikin kummastuksissaan ja kenties hiukan harmissaankin
siitä, että hänen holhokkinsa tuli tässä tilaisuudessa esille, riensi
kuitenkin häntä vastaan ja saattoi hänet kunnioittavalla
juhlallisuudella sille korkealle istuimelle, oman tuolinsa oikealle
puolelle, joka kuului talon valtiattarelle. Kaikki nousivat häntä
tervehtimään, ja vastaten tähän kohteliaisuuteen äänettömällä
kumarruksella hän kävi sulavin liikkein paikalleen pöydän ääreen.
Ennenkuin hän vielä ehti asettua istumaan, kuiskasi temppeliherra abotin
korvaan: »Enpä saakaan turnajaisissa pitää kultaketjuanne. Te olette
voittanut Chion-viinini.»
»Enkös sitä sanonut?» vastasi abotti. »Mutta hillitkää ihastuksenne,
isäntä katselee teitä.»
Tästä varoituksesta huolimatta Brian de Bois-Guilbert, joka oli tottunut
aina noudattamaan vain omia hetkellisiä mielijohteitaan, ei irroittanut
katsettaan saksilaisesta kaunottaresta, jonka ihanuus vaikutti ehkä sitä
voimakkaammin hänen mieleensä, koska se erosi täydellisesti itämaitten
sulttaanittarien kauneudesta.
Luotuna sopusuhtaisimman naiskaavan mukaan oli Rowena vartaloltaan
pitkä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi herättänyt huomiota
ylenmääräisellä pituudellaan. Hänen hipiänsä oli mitä hienoimman vaalea,
mutta pään sekä kasvojenpiirteiden jalo muoto vaikutti sen, ettei hän
näyttänyt elottomalta, niinkuin toisinaan vaaleat kaunottaret. Kauniit
kulmakarvat, jotka olivat tarpeeksi tummat antaakseen otsalle
ilmeikkyyttä, kaareutuivat kirkasten, sinisten silmäin yläpuolella,
jotka näyttivät kykenevän syttymään yhtä hyvin kuin heltymään, käskemään
yhtä hyvin kuin anomaan. Vaikkakin tämäntapaisten kasvojen luonnollisin
ilme olisi lempeys, oli tässä tapauksessa selvää, että tottumus
hallitsemaan ja olemaan yleisen kunnioituksen esineenä oli antanut
saksilais-neidolle ylväämmän luonteenlaadun, joka hänen alkuperäiseen
luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen
tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui
hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden
muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain
keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen
ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui
kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret
olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame
vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan
asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan
ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta
oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli
kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan
saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa
jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.
Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä
häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet,
veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät
ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen.
Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän,
»meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat,
voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»
»Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan
anteeksi -- se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi --, sillä sen
alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»
»Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia
rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi
yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»
»Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei
huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni
silloin kuin Englanti oli vapaa.»
»Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun
saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei
ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»
»Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut
tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa
kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta
apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin
lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen
seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä
vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. -- Juon teidän
terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni
teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi
hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette
tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu
pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»
»Eikö mitä», nauroi munkki, »vain omassa luostarissamme me tyydymme
särpimään _lac dulce_'a (tuoretta maitoa) tai _lac acidum_'ia (hapanta
maitoa). Mutta maailmalla seurustellessamme elämme maailman tapaan, ja
sentähden juon kuin juonkin teille vastaukseksi siemauksen tätä kelpo
viiniä ja jätän miedomman juoman maallikkoveljilleni.»
»Ja minä», sanoi temppeliherra, täyttäen pikarinsa, »juon maljan
wassail'ia[8] kauniin Rowenan terveydeksi, sillä siitä saakka, kun hänen
kaimansa toi tämän nimen Englantiin, ei ole yksikään paremmin ansainnut
semmoista kunnianosoitusta. Tottamaar, enpä liioin moittisi
Vortigern-parkaa kunniansa ja valtakuntansa hukkaamisesta, jos sillä
Rowenalla, joka häntä houkutteli, oli edes puolet siitä kauneudesta,
mikä meillä nyt on silmiemme edessä.»
»Pyydän teitä säästämään kohteliaisuuttanne, herra ritari», lausui
Rowena arvokkaasti, poistamatta huntua kasvoiltaan, »tai ennemmin
osoittamaan sitä siten, että suotte meidän kuulla uusimmat sanomat
Palestiinasta. Se olisi meidän englantilaisille korvillemme mieluisempi
aihe kuin nuo ranskalaisen kasvatuksenne opettamat kohteliaisuudet.»
»Eipä minulla ole paljon tärkeää kerrottavana, jalosukuinen neiti»,
vastasi herra Brian de Bois-Guilbert, »paitsi että on saapunut
varmistettu tieto Saladinin kanssa sovitusta välirauhasta.»
Tällöin hänet keskeytti Wamba, joka oli asettunut omalle paikalleen,
noin kaksi askelta isännän takana sijaitsevalle tuolille, jonka
selkänojaa kaksi aasinkorvaa koristi, ja johon Cedrik tuon tuostakin
ojensi hänelle ruokaa omalta lautaseltaan. Tämä kunnia oli hänellä
kuitenkin yhteinen isännän lemmikkikoirien kanssa, joita, niinkuin jo
mainittu, oli useampia läsnä. Siinä siis Wamba istui pieni pöytä
edessään, kantapäät kohotettuina tuolin poikkipienalle, posket
sisäänpäin vedettyinä, niin että leuat muistuttivat pähkinänsärkijää, ja
silmät puoliummessa, kuitenkin valppaasti vaanien tilaisuutta hänelle
sallitun hulluttelun harjoittamiseen.
»Nuo välirauhat uskottomien kanssa», huusi hän nyt, huolimatta siitä,
kuinka kursailematta hän keskeytti mahtavan temppeliherran puheen,
»tekevät minusta vanhuksen!»
»Selitäpäs, miten niin», sanoi Cedrik, jonka katse ennusti suosiollista
vastaanottoa kokkapuheelle.
»Siitä syystä», vastasi Wamba, »että muistan jo kolme sellaista minun
aikanani, jotka kaikki olivat solmitut viideksikymmeneksi vuodeksi.
Pitäisihän minun sen mukaan olla vähintään sadanviidenkymmenen vuoden
vanha.»
»Minä otan kuitenkin taatakseni, ettet vanhuuttasi kuole», sanoi
temppeliherra, joka nyt tunsi narrin metsässä tapaamakseen mieheksi.
»Vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse pelätä mitään muuta paitsi
väkivaltaista kuolemaa, jos vastakin annat matkalaisille sellaisia
neuvoja kuin tänä iltana abotille ja minulle.»
»Mitä, junkkari!» huusi Cedrik. »Oletko neuvonut matkalaisia väärään?
Selkäsauna sinun on saatava; sinussa on ainakin yhtä paljon koiruutta
kuin hupsuutta.»
»Minä pyydän, eno», vastasi narri, »että antaisit hulluuteni edes tämän
kerran olla koiruuden turvana. Enhän minä muuta kuin erehdyin siitä,
kumpi käteni oli oikea, kumpi vasen. Ja sen, jolle hullu kelpaa
neuvonantajaksi ja oppaaksi, pitäisi toki antaa pahemmatkin erehdykset
anteeksi.»
Keskustelu keskeytyi tähän, kun porttivahdin käskyläispoika tuli sisään
ilmoittaen, että portilla oli matkamies, joka pyysi suojaa ja
vieraanvaraa.
»Päästä hänet sisään», sanoi Cedrik, »olkoon hän kuka tai mikä tahansa.
Sellainen myrsky kuin nyt par'aikaa ulkona riehuu, ajaa metsän
eläimetkin kesyjen seuraan ja ihmisten turviin, etsimään suojaa
veriviholliseltaan pelastuakseen luonnonvoimien raivolta. -- Katsokaa,
että vieras saa kaikki, mitä tarvitsee; pidä sinä huoli siitä, Oswald.»
Ja hovimestari läksi ulos salista katsomaan, että isännän käskyt tulivat
täytetyiksi.