Bohultin puutarha koristettu kirjavilla lyhdyillä ja köynnöksillä.
Suuren puutarhamajan suuressa ikkunassa on kirjavat lasit. Se on
sisältä valaistu, niin että se loistaa kuin hohtokivi. Ulkopuoleltakin
se on valaistu kirjavin lyhdyin. Sisäänkäytävä suurien kaksoisovien
kautta. Korkeat, kukkivat, ruukkuihin istutetut oleanderipuut
ympäröivät kapeaa kuistipermantoa, joka ympäröi puutarhamajaa ja
samoin ylintä porrassiltaa.
Oikealla pöytä, jolla seisoo suuri boolimalja ja joukko laseja.
Vasemmalla sohvia, tuoleja ja pari pientä valurautaista pyöreää pöytää.
On kesäyö kahdentoista ja yhden välillä. On yhä hämärä, mutta
näytöksen aikana aamu alkaa sarastaa ja aurinko nousta. Näytöksen
alussa kuuluu vähä väliä keilojen vierimistä.
Kun esirippu nousee, on joukko baalipukuisia neitoja kerääntynyt
Mauritzin ympärille, joka seisoo kuistin sillalla oleanderipuiden
keskellä ja pitää puhetta. Yleisö kuulee vain viimeiset säkeet
puheesta.
_Mauritz_.
Hän lamppu on, mi hiljaa valaisee
vain kotipiirin, ei hän tahdo loistaa.
Hän kodin sopukassa hyräilee
ja miehen otsalta hän pilvet poistaa.
Hän koivun rinnalla nyt kukoistaa.
Hän on... hän on... jo laulu loppuun saa,
mä pyydän vain nyt maljaan yhtymään
kunniaks Pohjan vienon neidon tään.
Naisten malja, hyvät herrat! Ja nyt me hurraamme oikein ylioppilaiden
tapaan! Hipp, hipp, hipp! Hurraa, hurraa, hurraa!
(Kaikki yhtyvät hurraahuutoihin. Sen jälkeen juodaan
malja kaikkien yhtyessä siihen. Laseja kilistellään.)
_Nuoret naiset_ (Mauritzin ympärillä, huutavat hänelle). Miten kaunista!
Ihastuttavaa! Kas, että sinä osasit sepittää niin kauniin runon! Ei
meillä ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet runoilija, Mauritz!
(Hän kääntyy toisesta toiseen ja kilistelee laseja. Hän on vallaton
ja tyytyväinen ja hänen ulkomuotonsa on hyvin edukseen. Anne-Marie
pysyttelee varjossa. Kun Mauritz on kilistellyt toisien kanssa,
lähestyy hän häntä.)
_Mauritz_ (hiljaa, tuttavallisesti). No, mitä sinä pidit puheestani,
Anne-Marie?
_Anne-Marie_ (on koko näytöksen aikana hiljainen, ikäänkuin
vanhentunut. Hän ei ole enää lapsellisen ujo, vaan sanoo mitä hän
tahtoo joutumatta hämilleen.) Se oli hyvin kaunis, Mauritz. Olisin
toivonut, että setä olisi ollut kuulemassa.
_Mauritz_. Sitäpä minäkin. Odotin viimeiseen asti, että hän ilmestyisi.
Mutta voihan se olla yhdentekevääkin. Hän ei ole kovin runollinen
luonteeltaan, tuo hyvä Teodor setä. Tuskinpa hän panee arvoa muille
kuin Wilhelmssonin runokokeille. Mutta sedästä puhuessamme, en ole
koskaan nähnyt häntä niin merkillisenä kuin tänään. Onpa sekin laitaa,
kun lähtee heittämään koko yöksi keilaa, vaikka talo on täynnä
vieraita, eikä tule edes tervehtimään heitä! Mutta tietäähän hän, että
hän voi luottaa minuun.
_Anne-Marie_. En minä koskaan myöskään ole nähnyt sinua sellaisena kuin
tänä iltana, Mauritz.
_Mauritz_. Onpa se sentään hyvä, että huomaat minun yrittävän
parastani, Anne-Marie. Mutta mitä sinuun tulee, niin en käsitä, miksikä
sinä olet valinnut tuollaisen hautajaisilmeen. Sinä näytät niin
vakavalta, ettei kukaan uskalla tulla edes lähelle.
(Sillä välin kun kihlautuneet keskustelevat, kulkevat muut
parittain puutarhan käytävillä hyvin iloisen mielialan
vallitessa.)
_Anne-Marie_. He ovat kaikki niin vieraita minulle, Mauritz.
_Mauritz_. Loruja! He tulisivat avosylin kaikki sinua vastaan minun
tähteni, jos sinä vain sallisit heidän lähestyä. Se riippuu kai tuosta
siunatusta ujoudesta. No, saathan sinä tietysti olla niinkuin itse
haluat, mutta minä luulin, että sinä auttaisit minua hieman. Isoäiti
on mennyt nukkumaan, setä heittää keilaa, sinä mökötät! Minun täytyy
ennättää joka puolelle. (Näiden sanojen aikana on alkanut kuulua
soittoa puularhamajasta.) Ei, hyvät herrat, nyt soitetaan franseesiin!
(Taputtaa käsiään.) Franseesi, franseesi, hyvät herrat! (Hän pyytää
tanssiin komean ja kauniin tytön.) Mamseli Westling, onko minulla
kunnia?
(Hän menee sisään daami käsikynkässä, toiset kutsuvat myös
tanssiin ja seuraavat jäljessä. Anne-Marie vetäytyy syrjään,
toisten järjestyessä tanssiin. Sitten hän istahtaa penkille
näyttämön etualalle, selin katselijoihin.)
_Mauritz_ (puutarha-majan ovelta). Anne-Marie!
_Anne-Marie_ (nousee). Niin, Mauritz.
_Mauritz_ (astuu hiekkakäytävälle Jenny sylissä.) Ole niin
ystävällinen, Anne-Marie, ja pidä huolta Jennystä, koska et kuitenkaan
tanssi! Se juoksee meidän jaloissamme. Setä ei antaisi koskaan
anteeksi, jos sille tapahtuisi jotain.
_Anne-Marie_ (ottaa vastaan Jennyn). Kyllä Mauritz.
_Mauritz_ (hiukan häpeissään, ystävällisemmin kuin äsken). Sinun
täytyy todellakin lainata minut patruunan tyttärille täksi illaksi,
Anne-Marie! Näethän itsekin, etten pääse heistä eroon. Me olemme
lapsuudenystäviä, käsitäthän. Se on niin harvinaista täällä maalla,
että heillä on kavaljeeri, joka on nähnyt hiukan maailmaa ja osaa sekä
tanssia että jutella.
_Anne-Marie_. Ei sinun pidä luulla, Mauritz, että haluan asettaa
rakkauttamme näytteille.
_Mauritz_. Mitä sinä sanot? Mikä sinun oikein on? (Puutarhamajasta
huudetaan: Mauritz!) Minua huudetaan. Minun täytyy mennä tanssimaan.
Sinä pidät siis huolta Jennystä? (Poistuu -puutarhamajaa kohti,
pysähtyy.) Älä vain herran nimessä ole mustasukkainen Elisabet
Westlingille!
_Anne-Marie_ (palaa paikalleen sohvalle. Hän vajoaa hurmauksen valtaan.
Tunteet, joita hän tähän saakka on hillinnyt, saavat hänet valtoihinsa
nyt, kun hän on yksin. Hän sivelee ajatuksiinsa vaipuneena koiran
päätä, puhuessaan itsekseen hiljaisella, kiihkeällä, milloin syvästi
surullisella, milloin miltei riemuitsevalla äänellä.) Kuulehan Jenny,
hän kysyy, mikä minun on. Hän luulee, että olen pahoillani, kun hän ei
tanssi minun kanssani. Hän ei käsitä mitään. Enkä minä voi sitä sanoa
hänelle! Miten se oikeastaan tuli, Jenny? Voitko sinä sanoa, miten se
tuli? Minä en tietänyt mistään, Jenny, kun se tuli. Se tuli kuin kaste
heinänkorteen. Se tuli kuin väri kukkaan. Se tuli aivan huomaamatta.
Se ei ilmoittanut mitään edeltäkäsin. Mutta vaikka se näin tulikin,
Jenny, niin ei se olisi saanut tulla. Oi, Jenny, se tekee minut niin
levottomaksi! Se tekee minut niin onnettomaksi. Minä olen mielestäni
aivan kuin huono ihminen. (Voimakkaammin.) En tahdo tietää siitä
mitään! Minä riistän sen pois, heitän sen luotani! (Hiljaisesti.) Mutta
tiedätkös, Jenny, siihen on aivan mahdoton päästä käsiksi. Minä suljen
siltä oven, ja se tulee sittenkin sisään. Se on kaikkialla. Suonissani
ei ole verta. Se yksin kuohuu niissä. Jos voisin hävittää kaiken sen,
mistä ruumiini on kokoonpantu ja jättää vain yksin sen jäljelle, niin
olisin sittenkin aivan sellainen kuin nytkin. Ja sittenkään se ei ole
mitään. (Avuttomasti huoaten.)
Voi, Jenny, miten se tuli?
Se ei tullut aamiaispöydässä. Ei lainkaan! Silloin olin vain ujo ja
hämilläni. Olihan se kovin viisasta, että Mauritz pysytteli poissa,
mutta sittenkin minä pelästyin niin pahasti, kun olin jäänyt yksin,
kahden vieraan ihmisen pariin. Ei, aivan varmaan se ei tullut
aamiaispöydässä. Eikä se tullut sittenkään, kun me kuljimme takapihalla.
Silloin minä tulin vain niin tutuksi Teodor sedän kanssa, että olisin
mielelläni voinut sanoa hänelle vaikka mitä, aivankuin äidillenikin.
Mutta sitten, Jenny, kun hän luuli, että minä olin vain tahtonut
mielistellä häntä!... Kun hän katsoi niin suruissaan minuun ja ajoi
minut luotaan... Silloin kun huomasin, että hänelläkin oli sydän, joka
kärsi meidän kovuudestamme... Silloin, Jenny, juuri silloin se tuli!
Se tuli hiipien, se tuli ryömien, se tuli risahdellen, se tuli
rasahdellen, se tuli kuin peikko, joka hiipii hiljaisessa metsässä.
(Äänettömyys.)
_Frida_. Vai niin, täältähän minä löydän mamseli Anne-Marien!
_Anne-Marie_ (hätkähtää). Minua ei pyydetty tanssiin, Frida, ja silloin
arvelin, että yhtä hyvin voisin istua täälläkin.
_Frida_. Niin mutta sehän on aivan hullua! Hänen tähtensähän koko tanssit
on pantu toimeen! Ja sitten hän istuu täällä yksin eikä saa lainkaan
tanssia!
_Anne-Marie_. Minun on yhtä hyvä näinkin, Frida. Minua ei haluta
tanssia tänä iltana. — Eikö Teodor-setä ole tullut vielä
keilaradalta, Frida?
_Frida_. Ei hän tietääkseni ole tullut. Hän ei viitsi tulla, vaikka
olen useamman kerran lähettänyt hänelle sanaa. Mutta nyt minä aioin
kysyä, saisinko viedä terveiset mamseli Anne-Marielta ja sanoa, että
mamseli Anne-Marie haluaisi puhua hänen kanssaan.
_Anne-Marie_. Ei, ei mitenkään, Frida! Ei se sovi. Frida ei saa viedä
terveisiä minulta!
_Frida_. Miksikä minä en saisi viedä terveisiä mamseli Anne-Marielta?
_Anne-Marie_ (tuskissaan). Siksi että... Ei, ei se sovi! (Malttaa
mielensä ja jatkaa levollisemmin.) Siksi että setä on suuttunut minuun,
Frida.
_Frida_. Sitä ei kukaan voi uskotella minulle. Ei täällä pitkiin
aikoihin ole ollut ketään, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin
mamseli Anne-Mariesta.
_Anne-Marie_. Minä tarkoitan täyttä totta, Frida. Hän on sanonut, ettei
hän halua enää nähdä minua.
_Frida_. Ash, ei pidä välittää siitä mitä hän sanoo! Hän suuttuu ja
heltyy taas samassa hetkessä. Mutta jos asian laita on niinkuin mamseli
Anne-Marie sanoo, niin voi se riippua jostakin muusta, mutta se on vain
hyväksi.
_Anne-Marie_. Mistä sitten, Frida?
_Frida_. Eikö mamseli Anne-Marie ole koskaan kuullut, että kun patruuna
oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja mamseli Anne-Marien äiti oli paria
vuotta nuorempi...
_Anne-Marie_ (hypähtää hengästyneenä ylös). Mitä sitten?
_Frida_. Kas, ettei mamseli Anne-Marie ole sitä kuullut! Niin, silloin
he olivat kihloissa niinkuin mamseli Anne-Marie ja Mauritz herra nyt.
_Anne-Marie_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Se on vain perätöntä juorua.
_Frida_. Kyllä se on totta. Mutta minä en puhu sen enempää, jollei
mamseli Anne-Marie tahdo kuulla.
_Anne-Marie_ (melkein itkuun purskahtamaisillan). Kyllä minä ymmärrän,
että Frida puhuu totta, mutta se on niin merkillistä, ymmärtäähän Frida
sen. (Taistelee itkua vastaan.) No, miksikä he eivät saaneet toisiaan?
_Frida_. Vanha vuorineuvoksetar teki siitä lopun. — Ja kyllä he ovat
unohtaneet sen asian kumpikin. Patruuna ainakin on ollut monta kertaa
sen jälkeenkin rakastunut. Mutta kun hän eilen näki mamseli Anne-Marien,
niin varmaankin jokin muisto heräsi henkiin. Ehkäpä se pahoitti hänen
mieltään, niin ettei hän sen vuoksi halua nähdä mamseli Anne-Marieta.
Mutta tuo suru on hänelle vain hyväksi.
_Anne-Marie_ (ajatuksiinsa eksyneenä). Siksi hän sanoi, että minun
petokseni koski häneen kipeämmin kuin muitten! Siksi hän tiesi, että
kotipihalla kasvoi suuri vaahtera!
_Frida_. Mitä mamseli Anne-Marie sanoo?
_Anne-Marie_. Minä en ymmärrä tätä asiaa, Frida. Äitihän juuri toivoi,
että me tulisimme tänne.
_Frida_. Sen minä voin hyvinkin ymmärtää. Hänestä oli varmaankin hauska
pukea tyttärensä hienoksi neidiksi, jotta patruuna saisi nähdä miltä
hän näyttää.
_Anne-Marie_. Mitä Frida tarkoittaa?
_Frida_. Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että jos patruuna olisi
viisas, niin hän antaisi Mauritz herran ja mamseli Anne-Marien heti
paikalla mennä naimisiin. Ja sitten hän ei lahjoittaisi teille Laxåta
eikä mitään muutakaan paikkaa, vaan pitäisi teidät täällä Bohultissa.
Sillä tavalla hän saisi kodin itsekin, ja sitä juuri hän tarvitsisi,
jotta hänen päivänsä eivät päättyisi pahasti. Luulenpa että mamseli
Anne-Marien äitikin halusi samaa...
_Anne-Marie_ (kiivaasti). Se on mahdotonta! Kuinka Frida voi
ajatellakaan jotakin niin kauheaa... (Levollisemmin.) Sellaista ei
Frida koskaan enää saa ajatella! Frida aikoi varmaan pyytää minulta
jotakin tullessaan tänne.
_Frida_. Niin, minä ajattelin, että mamseli Anne-Mariella olisi ehkä
äitinsä vuoksi hiukan vaikutusvaltaa patruunaan. Siksi minä pyysin,
että saisin viedä terveiset...
_Anne-Marie_. Sen saa Frida kernaasti tehdä. En käsittänyt alussa
oikein Fridan tarkoitusta. Enhän minä ollut selvillä tästä asiasta.
Mutta nyt, kun sen tiedän, niin saa Frida kernaasti viedä terveiseni
perille. Ei ole mitään estettä enää, Frida.
(Samassa ovet avataan puutarhamajaan
ja tanssivat parit tulevat ulos.)
_Elisabet Westling_ (Mauritzin taluttamana). Miten ihanaa päästä ulos!
Sinä tanssit aivan liian hurjasti, _Mauritz_.
_Frida_ (Anne-Marielle). No, sitten me saamme hänet pian tänne, sen
mamseli Anne-Marie saa nähdä. (Poistuu.)
_Mauritz_ (vie naisensa pöydän ääreen ja juo hänen kanssaan. Samaa
tekevät toisetkin parit.) Me sovimme hyvin yhteen. Etkö sinäkin ole
samaa mieltä, Elisabet? Huomaa kyllä, että olemme tanssineet yhdessä
pienestä pitäen.
_Elisabet_. Sehän on aivan totta, Mauritz, että me olemme vanhoja
tuttuja. Ja siksi minulla mielestäni on oikeus sanoa Mauritzille jotain.
_Mauritz_. Mitä sitten, Elisabet?
_Elisabet_. Niin, minun mielestäni Mauritz laiminlyö morsiantaan.
_Mauritz_. Anne-Marie haluaa sitä itse, Elisabet. Hän ei tahdo asettaa
meidän rakkauttamme näytteille. Sitä paitsi, niinkauankuin setä jättää
minulle isännän velvollisuudet, on minun suorastaan pakko pitää huolta
hänen vieraistaan. Mutta isännyydestä puhuen! Mitä herrat laulajat
arvelevat? Viritämmekö laulun sillä välin kuin naiset lepäävät?
_Kaikki_. Niin, niin, laulua! Antakaa meidän kuulla laulua!
_Mauritz_ (Anne-Marielle sillä välin kuin laulajat järjestyvät,
ottavat ääntä, jne.). Eikö sinun mielestäsi täällä sentään ole
jumalallista, Anne-Marie? Kesäyö, tanssia, laulua! Oletko koskaan
ennen ollut mukana missään näin ihanassa?
_Anne-Marie_. En, enkä ole koskaan nähnyt sinuakaan sellaisena kuin
tänä iltana, Mauritz.
(Laulajat alkavat laulaa.)
(Laulun viimeisten sävelten aikana tulee patruuna Teodor ja hänen
ystävänsä. He ovat iloisia ja meluavia, vaan eivät päihtyneitä.
He seisovat hiljaa alallaan kunnes laulu loppuu. He kulkevat
ympäri tervehtien.)
_Patruuna Teodor_. Kas vaan! Luulenpa, että te olette pitäneet
itsestänne hyvää huolta täällä tanssijamajassa! Oletteko saaneet
tanssia, tyttöset?
_Eräs Tyttö_ (tervehtiessään patruuna Teodoria). Mauritz on ollut
erinomainen isäntä, patruuna Teodor.
_Toinen_. Aivan erinomainen.
_Elisabet_. Hän on pitänyt puheen sekä naisille, isänmaalle että
tuntureille.
_Patruuna Teodor_. Senhän minä arvasinkin! Kas, Kolmodin, hänen teki
mielensä päästä tänne tanssimaan. Mutta minä sanoin hänelle, että hän
saattoi yhtä kernaasti heittää keilaa. Ei kukaan tytöistä olisi edes
katsonutkaan häneen, kun heillä oli sellainen kavaljeeri kuin Mauritz.
(Tanssimusiikkia puutarhamajasta.) Mutta nyt kai me joka tapauksessa
menemme hiukan pyörähtelemään, vai mitä sinä arvelet, Kolmodin? (Pyytää
Elisabetin tanssiin.)
_Elisabet_. Kiitoksia paljon, patruuna Teodor, mutta minä olen jo
pyydetty. (Hän tarttuu erään herran käsivarteen ja poistuu sisään.
Huomattavalla kiireellä kiiruhtavat kaikki tytöt pois tieltä, kun
patruuna Teodor lähestyy, tai myöskin he kieltäytyvät tanssimasta.)
_Patruuna Teodor_. Ei meille taida jäädä ketään, Kolmodin. (Kaikki ovat
puutarhamajassa paitsi Mauritz.)
_Mauritz_. Eihän setä... ei sedän tarvitse jäädä ilman naista, jos setä
tahtoo tanssia! Anne-Mariehan seisoo tässä, Teodor setä. Voihan setä
tanssia Anne-Marien kanssa, jollei ole ketään muuta.
_Anne-Marie_ (hätkähtää ja painaa kätensä sydäntä vasten).
_Patruuna Teodor_ (kohottaa hartioitaan, ei pyydä häntä). Kyllä me
löydämme lohdutusta täällä ulkona, Kolmodin, Borgström ja, minä, vaikka
emme saisikaan tyttöjä. (Poistuu pöydän luo, missä palvelustyttö kerää
pois käytettyjä lautasia ja laseja.) Tuo sinä konjakkia ja rommia!
Rehellistä tavaraa, ei noin mietoa!
_Kolmodin_.. Borgström ja minä menemme sisään katselemaan tanssia. Etkö
sinäkin tule mukaan, Fristedt?
_Patruuna Teodor_. Menkää te tomuun ja kuumuuteen, jos mielenne tekee!
Minä pysyn täällä. (Hän astuu muutaman askeleen puutarhaan päin.)
_Mauritz_ (kiivaasti ja nopeasti Anne-Marielle). Sinä pilaat kaikki
minulta, Anne-Marie! Tuollaiseltako sinä näytät, kun setä tahtoo
tanssia kanssasi? Jospa tietäisit, mitä hän sanoi eilen sinusta!
Sinunkin täytyy tehdä jotakin, Anne-Marie!
_Anne-Marie_. Mitä minun pitää sitten tehdä, Mauritz?
_Mauritz_. Nyt et voi tehdä enää mitään, kaikki on pilattu!
Ajattelehan! Kaikki mitä tänä iltana olen voittanut, on kadotettu.
_Anne-Marie_. Kernaasti tahdon pyytää anteeksi sedältä, jos sinä sitä
tarkoitat, Mauritz. Olen kovin pahoillani, jos loukkasin häntä.
_Mauritz_. Se olisi tietenkin parasta, mutta eihän sitä voi pyytää
mitään siltä, joka on niin naurettavan ujo kuin sinä!
(Jättää hänet hyvin ärtyisessä mielentilassa ja palaa
tanssisaliin. Anne-Marie jää paikalleen seisomaan oikealle.
Voi huomata, että hän on vajoamaisillaan omiin unelmiinsa,
mutta Frida häiritsee häntä tullessaan lasineen ja
karahveineen, jotka hän asettaa pöydälle sohvan viereen,
missä Anne-Marie äsken istui.)
_Anne-Marie_ (lähestymättä). Ketä varten tuo on, Frida?
_Frida_. Patruuna käski tuoda väkeviä, mamseli Anne-Marie.
_Anne-Marie_. Hehän ovat juoneet kaiken yötä keilaradalla! Voisihan se
jo riittää.
_Frida_. No se sitten on varma.
_Anne-Marie_. Ei suinkaan Frida tuo enää lisään? Fridan sijassa minä
veisin pois tuon tarjottimen.
_Frida_. Enpä usko, että hän uskaltaisi, jos hän olisi jonkun...
palveluksessa, mamseli Anne-Marie. (Laskee tarjottimen pöydälle ja
menee. Patruuna Teodor tulee reippaasti. Kaataa lasiin ja tyhjentää sen
puolilleen.)
_Anne-Marie_ (puoleksi tukehtuneella äänellä liikahtamatta paikallaan).
Teodor setä!
_Patruuna Teodor_ (kääntyy hänen puoleensa teeskennellen
välinpitämättömyyttä). Sanoitko jotain?
(Kun Anne-Marie ei vastaa, kohauttaa hän olkapäitään ja
alkaa kävellä edestakaisin puutarhamajan edustalla.)
_Anne-Marie_ (astuu arkailematta esiin ja siirtää tarjottimen suurelle
pöydälle. Käy istumaan sohvaan, niin että kun patruuna seuraavalla
kerralla tulee pöydän luo juodakseen, näkee hän Anne-Marien edessään).
_Patruuna Teodor_. Minne minun lasini on kadonnut?
_Anne-Marie_. Vai niin, oliko se sedän lasi! Minä siirsin sen tuonne.
Minä tahdoin istua tässä ja odottaa setää.
_Patruuna Teodor_. Sehän on totta! Sinä lähetit minua hakemaan. Oliko
sinulla jotakin asiaa?
_Anne-Marie_. Ei mitään erikoista, setä. Mutta minulla ei ole ollut
ketään, jonka kanssa olisin jutellut tänä iltana.
_Patruuna Teodor_. Miksikä sinä et tanssi?
_Anne-Marie_. Ei kukaan ole pyytänyt minua tanssiin, Teodor setä.
_Patruuna Teodor_. Tuhat tulimmaista! Minä panen toimeen tanssijaiset,
jotta sinä saisit tanssia, ja sitten sinua ei edes pyydetä tanssiin!
No, kyllä minä opetan heitä! (Kiiruhtaa puutarhamajaan päin.)
_Anne-Marie_ (kiiruhtaa jäljessä ja tarttuu hänen käsivarteensa). Anna
olla, setä! Kyllä minä muuten tanssin kernaasti, mutta tänä iltana olen
kernaammin täällä ulkona.
_Patruuna Teodor_. Tahdotko sinä kernaammin olla täällä minun kanssani
kuin tanssia nuorten kanssa?
_Anne-Marie_. Niin, minä olen kernaammin täällä. (Käy istumaan.) Eikö
setä tahtoisi käydä istumaan minun viereeni?
_Patruuna Teodor_ (näyttää hetken aikaa iloiselta, mutta kohauttaa
jälleen olkapäitään). Alotatko sinä konstisi uudelleen? (Käy istumaan
hänen viereensä, mutta on alakuloinen. Sanoo ivallisesti.) Sinä
ajattelet alituisesti tulevaisuutta.
_Anne-Marie_. Niin, minä ajattelen tulevaisuutta.
_Patruuna Teodor_ (niinkuin yllä). Se on oikein, voit kernaasti sanoa
suoraan ajatuksesi.
_Anne-Marie_. Olen katsellut näitä nuoria tyttöjä täällä. Luultavasti
setä nai yhden niistä.
_Patruuna Teodor_. Oletko valinnut jonkun niistä minulle?
_Anne-Marie_. Niin, minä olen koettanut katsella, kuka heistä olisi
sopivin sedälle. Ja sitten minä tuumin, miten hänen pitäisi käyttäytyä,
jotta setä uskoisi häntä. Minä tarkoitan, että setä uskoisi, että hän
pitää sedästä. Sillä sehän yksin on tärkeää.
_Patruuna Teodor_. Niin, siinä sinä ehkä olet oikeassa.
_Anne-Marie_. Hänen ei pitäisi koskaan olla ujo. Hänen pitäisi aina
olla valmis vastaamaan. Hänen ei pitäisi koskaan olla niin hämillään,
ettei hän osaisi tuoda toiveitaan ilmi. Setä ei ymmärrä sitä, joka on
ujo, ja setä luulee, että se joka pyytää häneltä jotain vähäistä, on
viekas. Mutta jos hän vain puhuu suunsa puhtaaksi, pelotta ja suoraan,
niin silloin te tulette hyvin onnellisiksi.
_Patruuna Teodor_ (äkkiä hyvätuulisesti). Kas, siinä minä sain!
Tiedätkö, sinä olet varmaan käynyt tuon rouvan koulua ja oppinut
sanomaan suoraan, mitä sinä haluat! Maljasi, Untuvainen! Minne sinä
sanoit siirtäneesi minun lasini?
_Anne-Marie_ (laskee kätensä hänen käsivarrelleen estääkseen häntä
hakemasta lasia). Hän ei saa koskaan kulkea kiertoteitä. Jos hän
huomaisi, että setä on juonut kyllikseen, pitäisi hänen aivan
yksinkertaisesti vain viedä väkevät pois pelkäämättä vähääkään. Ei
kukaan sedän palvelijoista, ei edes Frida uskaltaisi sitä tehdä, mutta
hän uskaltaisi, sillä silloin setä käsittäisi, että hän rakastaa setää
niin suuresti, ettei hän pelkää häntä.
_Patruuna Teodor_ (leikillisesti). Mutta jos nyt joku, joka ei lainkaan
ole minun kanssani naimisissa, vie pois minun lasini, niin mitä minun
silloin pitää luulla?
_Anne-Marie_ (hiljaisen arvokkaasti). Silloin sedän pitää uskoa, että
se, joka sen tekee, panee niin suurta arvoa setään, että hän tahtoo
nähdä hänet kaikkia muita parempana.
_Patruuna Teodor_. Mutta mikä sinuun on mennyt, Untuvainen? (Toisella
sävyllä.) Niin, kyllä siitä tulee aivan erinomainen avioliitto. Mutta
oletko ajatellut, miten Mauritzin perinnön käy, jos minä menen
naimisiin?
_Anne-Marie_. Saman kysymyksen on setä kerran ennen tänään tehnyt
minulle. Ja silloin minä vastasin kovin tyhmästi. Mutta sittemmin
olen ajatellut, että ehkä Mauritzille ja minulle olisi kaikkein
onnellisinta, jos setä menisi naimisiin.
_Patruuna Teodor_. Nyt sinä puhut taas pötyä.
_Anne-Marie_. Jos setä tulisi onnelliseksi, niin silloin setä tahtoisi
nähdä meidätkin onnellisina.
_Patruuna Teodor_. Vai niin, vai sitäkö sinä tarkoitit! (Katkerasti.)
Eipä siis kumma, vaikka tahdotkin naittaa minut.
_Anne-Marie_ (omituinen sävy äänessään.) Ei, sitä se ei ole.
_Patruuna Teodor_. Sinäkin yrität puhua suoraan ja peittelemättä.
_Anne-Marie_. Minä koetan kertoa sedälle, mitä tänä yönä olen
ajatellut. On kovin hyödyllistä istua yksin ja ajatella.
_Patruuna Teodor_. Kylläpä sinulla on tainnut olla hauska!
_Anne-Marie_. Ei, setä, ei minulla tänä iltana ole ollut hauska.
_Patruuna Teodor_. Mutta ymmärräthän sinä, ettei minun tarvitse sanoa
kuin sanan, niin saat tanssia niin paljon kuin anturasi sietävät?
_Anne-Marie_. Ei minulla ole tanssista apua, Teodor setä. Tanssi ei
tänä iltana voi tehdä minua onnelliseksi.
_Patruuna Teodor_. Vai niin, vai puuttuu sinulta jotakin muuta?
_Anne-Marie_. Minä pelästyin niin pahoin, kun Mauritz äsken pyysi setää
tanssimaan minun kanssani. Setähän ymmärtää, ettei Mauritz tiedä vielä,
että setä epäilee minua ja luulee, että olen viekas ja itsekäs.
_Patruuna Teodor_. Arvaanhan minä sen, ettet ole uskaltanut kertoa sitä
hänelle. Katsohan, olinpa sittenkin oikeassa, kun sanoin, että olet
suuri teeskentelijä!
_Anne-Marie_ (yhtä vakavasti kuin ennenkin). Hän ei tiedä, ettei setä
tahdo ajaa minun kanssani heinäkuormalla. Eikä hän tiedä sitäkään, että
setä on pysytellyt koko päivän poissa, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä
minua. En ole uskaltanut kertoa sitä Mauritzille, mutta siinä tein
väärin. Jos Mauritz olisi sen tiennyt, niin hän ei olisi pyytänyt setää
tanssimaan minun kanssani.
_Patruuna Teodor_ (on tulla liikutetuksi, mutta taistelee vastaan). Ole
sinä tyhmyyksiä lavertelematta!
_Anne-Marie_. Setähän tietää, että tarkoituksemme oli viipyä täällä
koko viikko. Jos setä voisi... Jos se olisi mahdollista, että setä
voisi sietää minua niin kauan täällä... Se näyttäisi niin pahalta isän
ja äidin vuoksi, ymmärtäähän setä sen. Ja minä olisin niin kernaasti
puhumatta tästä asiasta Mauritzille!
_Patruuna Teodor_ (vähällä itkeä). Jospa sinä pitäisit vain suusi
kiinni!
_Anne-Marie_ (joka tähän saakka ei ole uskaltanut katsoa häneen,
kääntyy nyt hänen puoleensa ja hänen katseestaan loistaa koko hänen
rakkautensa esille. Mutta nyt patruuna istuu eteenkumartuneena, niin
etteivät heidän katseensa kohtaa toisiaan). Miten ihana yö! Eikö Teodor
setä ole myös samaa mieltä? Nyt me olemme istuneet tässä niin kauan,
että pian saamme nähdä auringon nousevan!
_Patruuna Teodor_ (puhuu vaivalla). Niin, alkaa hiukan tuulla.
_Anne-Marie_. Se merkitsee kai sitä, että aurinko tulee pian esille.
Ja katsohan, setä, miten paljon haivenia tuuli lennättää poppeleista
maahan! Onko setä huomannut, miten pehmoisia ja kevyitä ne ovat? Minä
pidän niin kovin paljon noista pienistä untuvista. Eikö setäkin pidä
niistä?
_Patruuna Teodor_. Tiedätkös, varmaankin ensi kertaa eläissäni huomioni
kiintyy nyt niihin.
_Anne-Marie_. Tuollaiset pienet untuvat, setä, ovat olemassa vain sitä
varten, että raskaat jalat polkisivat niitä ja tuuli lennättäisi niitä
edestakaisin. Mutta eikö ole vaikea olla tuulena tai kengänkorkona, kun
on kysymys tuollaisista pienokaisista, jotka eivät voi pitää puoliaan?
_Patruuna Teodor_. Mitä sinä tarkoitat, lapsi?
_Anne-Marie_. Jos tuollainen pieni untuva, tuollainen surkea, lentävä
untuva, setä, alkaisi kerran laulaa, niin pitäisi minun mielestäni sitä
kuunnella. Se ei niinkään usein uskalla ruveta laulamaan.
_Patruuna Teodor_. Vai niin, osaako tuo untuva laulaa?
_Anne-Marie_. Se laulaa tällä tavalla, setä: "Ei kukaan koko maailmassa
ole niin heikko kuin minä, mutta minä tiedän myöskin, ettei kukaan ole
oikein vahvakaan. Ne, joille on annettu suuri voima, saisivat muistaa,
että hekin voivat murtua. Heidän ei pitäisi tuhlata voimaansa, ei
luulla, ettei se koskaan voi loppua."
_Patruuna Teodor_ (istuu yhä eteenpäin kumartuneena. Tuhahdetulla
äänellä). No, mutta lapsi, lapsi!
_Anne-Marie_. Pieni untuva vain laulaa. Setä ei saa pahastua.
_Patruuna Teodor_. Ei tiedätkö! En minä pahastukaan.
_Anne-Marie_. Se laulaa, että varmaankin on ihmeen ihanaa olla suuri ja
voimakas ja viisas. Sitä pieni untuvakin kernaasti tahtoisi olla. Oi,
jos se olisi niin onnellinen, niin silläpä olisi paljon tehtävää! Se
järjestäisi ja tekisi työtä. Se muistelisi sitä aikaa, jolloin se oli
pieni ja heikko. Sillä ei olisi varaa tuhlata elämäänsä hyödyttömästi.
Se suojelisi niitä, jotka vielä ovat heikkoja ja avuttomia...
(Hän vaikenee, ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.)
_Patruuna Teodor_ (tekee kädellään liikkeen rauhoittaakseen häntä).
Jatka sinä vain! Sinä voit jatkaa niinkauankuin mielesi tekee!
_Anne-Marie_ (puhuu ikäänkuin jollekin hyvin kaukana olevalle, jonkun
voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana). Nyt se on pian lopussa,
setä. Pikku untuvalla on enää vain yksi laulu jäljellä. Se sanoo:
"Elämä on niin lyhyt. Elämä on niin kallisarvoinen. Ei kukaan saa
hukata elämäänsä. Niinkauankuin elämää riittää, pitää rakastaa ja olla
onnellinen. Ei saa antautua tuulen heiteltäväksi, täytyy olla joku
omainen, josta pitää kiinni. Ajoissa tulee sittenkin se päivä, jolloin
sitä karisee oksaltaan ja kuihtuu ja muuttuu tomuksi."
_Patruuna Teodor_ (ei nosta päätään, mutta hän ojentaa kätensä ja.
sivelee Anne-Marien tukkaa. Siten he istuvat ääneti. Soitetaan
hiljaista kansanlaulunsäveltä).
_Mauritz_ (avaa puutarhamajan ovet. Nuoret astuvat parittain ulos.
Nouseva aurinko valaisee heitä säteillään. Kaikki kiiruhtavat patruuna
Teodorin luo ja piirittävät hänet). Missä setä on?
(Kun Mauritzin teeskentelevä ääni murtaa tunnelman, hypähtää
Teodor ja Anne-Marie ylös. He katsovat hämillään toisiinsa,
ikäänkuin unesta heränneinä. Vieraat piirittävät patruunan,
ja Mauritz pitää puheen.)
_Mauritz_. Me emme sano monta sanaa, hyvät ystävät! Me tahdomme
vain kohottaa eläköönhuudon arvoisalle isännällemme, reippaalle,
toimeliaalle tunturikuninkaalle, Teodor Fristedtille. Eläköön! Eläköön!
_Patruuna Teodor_ (yhä edellisen tunnelman vallassa). Kiitos, Mauritz!
Kiitos teille kaikille! Jumala suokoon, että minusta tulisi se, joksi
tuo keltanokka minua luulee!
(Pudistaa Mauritzin ja usean muun kättä.)
_Mauritz_ (saa tilaisuuden sillä aikaa hiipiä Anne-Marien luo ja
kuiskata hänelle). Katsohan, tuo meni häneen! Erinomainen keksintö,
eikö totta? Hänellä oli tosiaankin kyyneleet silmissä! Saisit oppia
minulta, miten Teodor setää on kohdeltava!
Esirippu.