Bohult pihanpuolelta niinkuin ensimäisessä näytöksessä. Kunniaportti on
pystytetty niinkuin silloinkin, nyt ilman harjakoristetta. Aamu kuuden
ja seitsemän välillä, viikko tanssiaisten jälkeen.
_Vuorineuvoksetar_ (seisoo näyttämön perällä ja katsoo puutarhaan.
Anne-Marie tulee matkapuvussa sisältä talosta).
_Anne-Marie_. Hyvää huomenta, Gunilla täti! Ei suinkaan täti ole
nähnyt, onko Mauritz tullut kylkirakennuksesta?
_Vuorineuvoksetar_ (suutelee häntä poskelle). Hyvää huomenta,
kultaseni! Mauritz kulki tästä ohi jo kauan sitten. Hän pyysi, että
me auttaisimme sinua köyttämään matkalaukkusi. (Hän kääntyy jälleen
puutarhaan päin.)
_Anne-Marie_. Sitten me olemme kai kulkeneet toistemme ohi.
(Aikoo poistua, mutta vuorineuvoksettaren asento herättää hänen
uteliaisuuttaan.) Mitä täti katselee?
_Vuorineuvoksetar_. Minä katselen poikaani Teodoria, kultaseni. Hän
on kulkenut edestakaisin puutarhassa siitä saakka kun minä nousin.
Luulenpa melkein, että hän on kulkenut tuolla tavalla koko yön.
_Anne-Marie_ (kiiruhtaa paikalle katsomaan). Koko yön! Olisiko Teodor
setä kulkenut tuolla tavalla koko yön?
_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, asia on niinkuin minä sanon. Joka kerta,
kun minä heräsin yöllä, kuulin askeleita ulkoa, ja koska pelkäsin
varkaita, nousin ylös ja katsoin ulos ikkunasta. Siellä ei ollut
varkaita. Poikani Teodor vain kulki ulkona niinkuin hän kulkee nytkin.
_Anne-Marie_. Yö oli kovin kuuma, Gunilla täti. Ehkä setä ei saanut
kuumuudelta nukutuksi, vaan nousi varhain ylös.
_Vuorineuvoksetar_ (astuu Anne-Marien kanssa näyttämön etualalle ja
käy istumaan). Kultaseni, kun minä sanon, ettei poikani Teodor ole
maannut vuoteessaan tänä yönä, niin voit olla varma siitä, että asia on
niinkuin minä sanon.
_Frida_ (keittiöstä). Aioin vain ilmoittaa, että aamiainen on valmis.
Mauritz herra odottaa ruokasalissa mamseli Anne-Marieta.
_Vuorineuvoksetar_. Tulehan tänne, Frida! Koska Frida tuli ulos, niin
tahdon kysyä Fridan mielipidettä. (Anne-Marielle, joka odottaa
jännittyneenä.) Mene sinä Mauritzin luo, kultaseni! Sinä et kuitenkaan
voi ratkaista tätä arvoitusta. (Anne-Marie poistuu.) No, mitä Frida
luulee sen merkitsevän, että minun poikani Teodor on kävellyt
puutarhassa kaiken yötä?
_Frida_. Vuorineuvoksettaren ei tarvitse kysyä sitä minulta. Sen hän
tietää yhtä hyvin kuin minäkin.
_Vuorineuvoksetar_. Pojanpoikani Mauritz on ollut kovin kiinni noissa
näytelmäpuuhissa patruuna Westlingin luona, Frida.
_Frida_. Niin, harjoituksia on ollut tuhkatiheään. Eipä tunnu juuri
siltä, kuin hän olisi ollut vieraisilla Bohultissa. Tuskin hän on
näyttäytynytkään täällä, kun hänen jo on ollut pakko taas lähteä sinne.
_Vuorineuvoksetar_. Minä odotin paljon tuosta seuranäytelmästä, Frida.
Minä kirjoitin miniälleni, pormestarinnalle Filipstadiin, että meillä
oli syytä odottaa siitä mitä hyvänsä.
_Frida_. Niin, kyllä minä mamseli Anne-Marien sijassa olisin purkanut
kihlauksen sata kertaa. Mutta hän vasta on kärsivällinen kuin enkeli.
Ja patruuna on ollut niin ystävällinen hänelle, että ehkäpä hän ei ole
niinkään paljon kaivannut Mauritz herraa.
_Vuorineuvoksetar_. Poikani Teodor on todellakin ollut kovin
huomaavainen hänelle, Frida. Hän on näyttänyt hänelle kaikki tehtaansa.
Hän on ajanut heiniä hänen kanssaan. Eräänä päivänä näin, että he
auttoivat Fridaa ja poimivat puutarhamansikoita, ja toisen kerran
luullakseni he huvikseen olivat mukana leipomassa.
_Frida_. He tahtoivat oppia leipomaan ohkoleipää. Mutta patruunalta se
onnistui parhaiten. Hän osaa kaikkea mitä hän tahtoo.
_Vuorineuvoksetar_. Frida on alituisesti valittanut, ettei minun
poikani vietä sopivaa elämää. Mutta minun täytyy sanoa, että olen
ollut hyvin tyytyväinen häneen tämän viikon aikana. Hän ei ollut yhtä
helposti ohjattavissa käydessään koltussa. Tietääkö Frida, miksikä
poikani Teodor on ollut näin mallikelpoinen?
_Frida_. Minä sanon samaa kuin äskenkin. Hänen armonsa ei pitäisi kysyä
minulta sellaista, minkä hän itse tietää yhtä hyvin kuin minäkin.
_Vuorineuvoksetar_. Minä tiedän, että Frida on viisas ihminen, ja minä
tiedän myöskin, että Frida toivoo, että pieni leipurinmamseli joutuisi
minun pojanpoikani, Mauritzin kanssa naimisiin. Siksi tahdon ilahduttaa
Fridaa sillä sanomalla, että olen aloittanut kirjeen miniälleni,
pormestarinnalle, jossa sanon hänelle, että en enää vastusta kihlausta
ja että kehoitan häntä tekemään samoin.
_Frida_. Vai niin, vai on vuorineuvoksetar tehnyt niin. Ihmeellistä,
aina vuorineuvoksetar on kaltaisensa! Tuntuu siltä kuin hän aina
tahtoisi asettua väliin, niin ettei patruuna Teodorin elämä koskaan
muuttuisi hyväksi! (Anne-Marie ilmestyy kuistille.) Mutta mitä se
auttaa, mitä minä sanon vuorineuvoksettarelle, parasta on, kun menen
laittamaan kuntoon eväskorin matkaan lähteville.
_Vuorineuvoksetar_ (Anne-Marielle). Kultaseni, sinä säikähdytit minua!
Mitenkä ihmeessä olet jo ennättänyt syödä aamiaista?
_Anne-Marie_. Minä söin niin paljon kuin saatoin, Gunilla täti.
Käveleekö setä yhä puutarhassa, Gunilla täti?
_Vuorineuvoksetar_. Luultavasti. En ainakaan ole nähnyt hänen palaavan.
Mutta ehkäpä sinä nyt olet päässyt selville siitä, miksikä hän ei koko
yöhön ole saanut unta?
_Anne-Marie_. Gunilla täti, eikö setä ole tämän viikon aikana ollut
harvinaisen hyvällä tuulella? Eikö täti luule, että se voi riippua
siitä, ettei hänen ole tarvinnut olla täällä yksin ilman mitään seuraa?
_Vuorineuvoksetar_. Voihan se olla, että sinä olet oikeassa, kultaseni.
_Anne-Marie_. Teodor setä ei suinkaan ole onnellinen eläessään täällä
aivan yksin, Gunilla täti. Ehkäpä hän ei ole voinut nukkua tänä yönä
siksi, että hän on pahoillaan, kun me kaikki matkustamme nyt pois eikä
hänellä ole enää ketään kenen kanssa jutella.
_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, mihinkä sinä tahdot tulla?
_Anne-Marie_. Ei suinkaan täti pane pahakseen, vaikka puhunkin suoraan?
Mutta Frida sanoi minulle... Hänhän tuntee sedän paremmin kuin kukaan
meistä...
_Vuorineuvoksetar_. Fridalla on hyvä arvostelukyky, kultaseni, mutta
hän ei sittenkään ole muuta kuin palvelija.
_Anne-Marie_. Mutta hän on varmaankin oikeassa, kun hän sanoo, että
Gunilla tädin pitäisi muuttaa tänne Bohultiin asumaan.
_Vuorineuvoksetar_ (helpotuksella). Vai niin, sitäkö sinä tahdoit
sanoa, kultaseni! Mutta se on mahdotonta. Ymmärräthän sinä, että kun
neljäkymmentä vuotta on ollut naimisissa yhden Fristedtin kanssa, niin
tarvitsee lepoa. Eikä täällä siihen ole tilaisuutta. Se lyhentäisi
minun elämääni, kultaseni.
_Anne-Marie_ (kiivaasti). Täti ei välitä yhtään Teodor sedästä! Tädistä
on aivan yhdentekevää, vaikka hän menisikin hukkaan! Sellainen mies,
täti! Joka voi tehdä niin paljon hyödyllistä ja luoda niin paljon
kaunista!
_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, kultaseni! Ajattelehan hiukan, kelle
sinä puhut!
_Anne-Marie_ (vieläkin kiivaammin). Täti sanoo, että tädin elämä
lyhenisi, jos täti muuttaisi tänne, ja onhan se mahdollistakin. Mutta
tädin pitäisi olla tyytyväinen voidessaan uhrata pari vuotta elämästään
sellaisen pojan hyväksi. Minkä arvoinen tädin elämä on verrattuna
häneen?
_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, tiedätkö, että sinä loukkaat minua?
_Anne-Marie_ (kumartuu vuorineuvoksettaren puoleen, kietoo hyväillen
kätensä hänen hartioittensa ympärille). Suo anteeksi, Gunilla täti, suo
anteeksi! Mutta minä tulen niin surulliselle mielelle, kun ajattelen,
että hänen täytyy kulkea yksin näissä tyhjissä huoneissa. Ei kukaan
odota häntä, kun hän on poissa, ei kukaan ole häntä vastaanottamassa,
kun hän palaa kotiin, ei kukaan välitä siitä, miten hän kuluttaa
aikansa! Oi, täti, muuta tänne, jotta hän saisi kodin! Se olisi suuri
onni hänelle.
_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, tiedätkö, että olet saada minut oikein
liikutetuksi?
_Anne-Marie_ (vaipuu puhuessaan vähitellen polvilleen
vuorineuvoksettaren eteen ja tarttuu hänen käsiinsä. Hyvin
sydämellisesti). Se on niin merkillistä, ettei kukaan arvele voivansa
tehdä mitään hänen hyväkseen! Hän on aivan liian rikas ja onnellinen.
Me luulemme kaikki, ettei hän kaipaa meiltä mitään. Hänen pitää vain
antaa ja antaa. Miten hirveää sille, joka on niin rikas, ettei kellään
ole velvollisuuksia häntä kohtaan, ei edes hänen omalla äidillään.
_Vuorineuvoksetar_ (tarttuu molemmin käsin Anne-Marien päähän. Katselee
terävästi häneen). Kultaseni, kultaseni, tiedätkö sinä, että annat
itsesi ilmi?
_Anne-Marie_ (hyppää ylös, kovin liikutettuna). Oi, Gunilla täti!
_Vuorineuvoksetar_. Minun täytyy muistuttaa sinulle, että olet
kihloissa pojanpoikani Mauritzin kanssa.
_Anne-Marie_ (sivelee molemmin käsin tukkaansa, suoristaa selkänsä).
Mauritzilla ei ole syytä moittia minua mistään, Gunilla täti.
Häntä minä en petä, sillä hän otti minut, köyhän leipurintyttären
morsiamekseen.
_Vuorineuvoksetar_. Se on hyvin kaunista, kultaseni, hyvin kaunista.
Kunhan vain voisit pitää sanasi.
_Anne-Marie_ (huolissaan ja katuvaisena, heittäytyy jälleen
vuorineuvoksettaren jalkoihin). Gunilla täti! Minä en tahdo! En
ymmärrä, milloin se tuli ylitseni. (Kyyneleisellä äänellä.) Olen
taistellut sitä vastaan koko ajan. Mutta se on sittenkin siinä. En
käsitä, miten olen voinut tulla niin huonoksi. (Itkee ja kätkee
kasvonsa vuorineuvoksettaren hameeseen.)
_Vuorineuvoksetar_ (hyväilee hänen tukkaansa ja sanoo todellisella
osanotolla). Kyllä se unohtuu kun joudut pois täältä, kultaseni.
_Anne-Marie_ (kohottaa kyyneleisiä kasvojaan). Ei, täti, nyt vasta
vaikeudet alkavatkin. Niinkauan kuin sain olla täällä, en ollut
onneton. Päin vastoin sain ikäänkuin uutta eloa. Mutta nyt, kun kaikki
on lopussa, nyt se on muuttunut kuolemanpainoksi, jääksi. Töintuskin
jaksan nostaa käsiäni, en tiedä, miten voin laahautua portaita alas.
Oi, miten voin matkustaa pois Mauritzin kanssa? Kuinka saatan kuunnella
hänen puheitaan?
_Vuorineuvoksetar_. Minun on todellakin sääli sinua. Mutta sinun täytyy
hillitä itseäsi. Et saa antaa Mauritzin huomata mitään.
_Anne-Marie_. Mauritz ei huomaa mitään, täti. Hänen tähtensä en ole
levoton, vaan toisen. Tädin täytyy auttaa minua, jotta pääsen pois
täältä ilman että Teodor setä huomaa mitään!
_Vuorineuvoksetar_ (hyvin ystävällisesti.) Sinä olet hyvin miellyttävä
olento, kultaseni, sen minä sanoin jo ensi hetkenä. Minä autan sinua
niin hyvin kuin voin. On hyvin tärkeää, ettei poikani Teodor huomaa
mitään.
_Anne-Marie_ (lakkaa itkemästä koettaessaan innoissaan selittää,
tilannetta ). Niin, eikö totta? Teodor setä, joka on kaiken
aikaa ollut minulle niin hyvä siksi, että muistutan äitiä, hänen
nuoruudenrakastettuaan, ymmärtäähän täti sen! Hän ei tahtoisi, että
lähtisin täältä niin suuri suru sydämessäni. Se koskisi häneen, jos
hän tietäisi, että minun täytyy kärsiä samaa tuskaa kuin hänkin kerran.
_Mauritz_ (tulee ulos). Frida kysyy sinua, Anne-Marie!
_Anne-Marie_ (nousee). Eihän täti sano mitään?
_Vuorineuvoksetar_. Voit olla aivan huoleti, kultaseni!
(Anne-Marie poistuu.)
_Mauritz_. Saanko puhua hetken aikaa isoäidin kanssa? Aioin pyytää
isoäidin apua eräässä hyvin tärkeässä asiassa.
_Vuorineuvoksetar_ Sen minä voin kyllä arvata, Mauritz. Mutta eikö ole
myöhäistä, nyt juuri ennen lähtöä?
_Mauritz_. Isoäiti luulee, että aion pyytää isoäitiä puhumaan jonkun
hyvän sanan minun ja Anne-Marien puolesta Teodor sedälle. Mutta se ei
ole tarkoitukseni. Tein itse vähäisen yrityksen, mutta setä käsitti
minut väärin, niin etten mielestäni voi enää ottaa asiaa puheeksi.
Siinä suhteessa on matkani ollut tulokseton.
_Vuorineuvoksetar_. Olet kadottanut toivon aivan liian varhain,
Mauritz. Teodor voi muuttaa mielensä. On esimerkkejä olemassa, jotka
todistavat, että Teodor voi muuttaa mielensä.
_Mauritz_. Olen odottanut muutosta kokonaisen viikon, mutta setä
on kaiken aikaa ollut yhtä epäystävällinen minulle. Siksi en ole
voinut puhua hänelle toisestakaan asiasta, joka oikeastaan on aivan
vähäpätöinen. Isä antoi näet minulle tehtäväksi koettaa myödä Teodor
sedälle osakkeita, joita hän omistaa Suursulatossa. Hän pelkää, ettei
niistä moneen vuoteen saada mitään osinkoa, ja setä....
_Vuorineuvoksetar_ (keskeyttää). Suo anteeksi, pojanpoikani! Mutta
on kerrassaan vastoin minun periaatteitani sekaantua lasteni
raha-asioihin. Minä en sekaannu koskaan mihinkään sellaiseen, jota en
ymmärrä. Sitä vastoin tahdon ...
_Frida_ (joka on tullut ulos keittiöstä, on hetken aikaa seisonut
perällä ja lähestyy nyt nopeasti). Patruuna tulee!
_Vuorineuvoksetar_ (hiljentää äänensä). Sen sijaan tahdon auttaa sinua
siinä toisessa asiassa, sillä se on sellaista, jota minä ymmärrän.
(Äänekkäämmin.) Mene nyt sisään jatkamaan aamiaistasi ja auta sitten
Anne-Marieta köyttämään matkalaukkua, jotta pääsette lähtemään! (Mauritz
ja Frida poistuvat.)
_Patruuna Teodor_ (astuu äitinsä luo tervehtimättä). Vai niin,
vuorineuvoksetar on jo jalkeilla!
_Vuorineuvoksetar_. Kello käy seitsemää, poikaseni.
_Patruuna Teodor_. Niin, minä käsitän, että vuorineuvoksetar tarkoittaa
olleensa jo ylhäällä pari tuntia. Mutta tällä kertaa olen minä ollut
vieläkin aikaisempi.
_Vuorineuvoksetar_. Aivan oikein, poikani. (Painokkaasti.) En muista,
että olisimme tänään vielä tavanneet toisiamme.
_Patruuna Teodor_. Niin, sitenhän vuorineuvoksettarella oli ennen
vanhaan aina tapana sanoa, kun me pojat unohdimme sanoa hyvää huomenta.
Siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi unohdin suudella kädelle ja sanoa
hyvää huomenta. (Tekee sen samalla kun hän sen sanoo, mutta on niin
hidasliikkeinen, ikäänkuin hänen olisi vaikea liikkua.)
_Vuorineuvoksetar_. Se hyvä on hyvästä kasvatuksesta, että se pettää
meidät vain hyvin vaikeissa olosuhteissa. Kun huomaa, että se alkaa
pettää, niin täytyy olla hyvin varuillaan, sillä silloin varmaankin
on jotain hullusti... (Patruuna seisoo ääneti ja heiluttaa keppiään
kuuntelematta mitä vuorineuvoksetar sanoo.) Minä tahtoisin puhua sinun
kanssasi siitä nuoresta ihmisestä, jonka pojanpoikani Mauritz on tuonut
tänne. (Patruuna tulee äkkiä hyvin huomaavaiseksi.) Tuo nuori ihminen
on hyvin miellyttävä, eikä hän ole vain miellyttävä, vaan häneen
täytyy panna suurta arvoakin. Hän tulee tekemään minun pojanpoikani
hyvin onnelliseksi. Aion kirjoittaa miniälleni....
_Patruuna Teodor_ (keskeyttää). Vuorineuvoksetarhan ennusti, ettei
siitä tulisi mitään naimiskauppaa.
_Vuorineuvoksetar_. Minä olen muuttanut mieltä. Siitä juuri aloin
kirjoittaa miniälleni. Minä aion kehoittaa häntä kaikella tavalla
suosimaan tätä avioliittoa. Ja nyt minä aion kääntyä samassa asiassa
sinunkin puoleesi. Sinäkin olet ihastunut tuohon nuoreen ihmiseen.
Tee sinä puolestasi mitä voit, jotta he voisivat mennä naimisiin!
_Patruuna Teodor_. Se on hyvin kauniisti tehty, vuorineuvoksetar.
(Katkeran ivallisella sävyllä.) Tietääkö vuorineuvoksetar, mitä minä
raukka olen kaiken yötä ajatellut? Niin, minä en ole ajatellut muuta
kuin miten voisin saada heidät eroon.
_Vuorineuvoksetar_ (pelästyneenä ja hämmästyneenä). Mitä sinä sanot,
Teodor?
_Patruuna Teodor_ (suuresti liikutettuna). Minä sanon, että olen
kaiken yötä tuuminut, ettei koskaan maailmassa saa tapahtua, että
Mauritz lähtee tästä talosta Anne-Marien kanssa ja että minä portailta
toivottaisin heille onnellista matkaa.
_Vuorineuvoksetar_ (antaa kätensä vaipua syliin ja sanoo heikolla
äänellä). Onhan hän Mauritzin morsian, Teodor!
_Patruuna Teodor_ (puhuu kuin kuumeessa). Minä tuumin mielessäni,
että olisi aivan mahdotonta antaa hänen lähteä täältä, nyt kun hän
kokonaisen viikon ajan on kulkenut tässä talossa ja täyttänyt sen
viserryksellään kuin laululintunen. Ei, ei nyt enää, kun kerta
olen tottunut siihen, että hän huolehti meistä ja ajattelee meidän
parastamme. Minun olisi mahdoton tulla toimeen ilman häntä. Hän ei
saisi lähteä.
_Vuorineuvoksetar_ (toinnuttuaan, terävästi). Sinä et yksin ratkaise
sitä asiaa.
_Patruuna Teodor_. Sitäkin minä ajattelin, siitä vuorineuvoksetar voi
olla varma. Mutta minä luulin, että olisi varsin helppo saada Mauritzin
mieli taivutetuksi. Minä päätin mennä hänen luokseen kylkirakennukseen,
missä hän nukkui, ja kehoittaa häntä purkamaan kihlauksensa. "Kuulehan
Mauritz", siten minä aioin sanoa hänelle, "jos sinä nait tuon tytön,
niin et saa äyriäkään minulta. Ei senvuoksi, että hän olisi huono
tyttö, päinvastoin. Mutta hän ei kelpaa sinulle. Sinun pitää naida
sellainen loistonainen kuin Elisabet Westling. Jos saat hänet, niin
voit olla varma siitä, että pääset pitemmälle kuin mitä koskaan olet
voinut uneksiakaan. Sinusta tulee sekä maaherra että valtioneuvos.
Mutta hylkää sinä tuo leipurintyttö! Onhan hän kylläkin suloinen, mutta
hänestä sinä saat ikuisen vastuksen."
Mutta tietääkö vuorineuvoksetar, että kun tuumin tätä asiaa, niin alkoi
yössä kuulua ääniä, jotka huusivat ympärilläni: "Sinä olet roisto,
Teodor Fristedt! Sinä olet roisto!"
Kas, näytti siltä, kuin he olisivat arvanneet, sekä kukkaset että puut
puutarhassa, että minä aioin kehoittaa Mauritzia luopumaan hänestä
saadakseni hänet itse.
_Vuorineuvoksetar_ (kiihtyneenä). Saadaksesi hänet itse, Teodor! Sen
tytön, jota veljenpoika rakastaa! Sillä sinä tiedät, että hän rakastaa
häntä.
_Patruuna Teodor_. Älä sano mitään, vuorineuvoksetar! Älä sano mitään!
Se ei ole tarpeen. Vuorineuvoksettaren ei tarvitse tällä kertaa
sekaantua asiaan. On toisia, jotka estävät minua. Onko vuorineuvoksetar
huomannut noita pieniä untuvia, jotka lentelevät ilmassa nykyään? Niitä
karisi pitkin yötä. Ne laskeutuivat kädelleni ja sitten ne alkoivat
laulaa. Tietääkö vuorineuvoksetar, mitä ne lauloivat? Niin, eräs
niistä sanoi: "Siksikö, että kokonaisen viikon olen luonut kodikkuutta
ympärillesi, siksikö minun nyt pitää kadottaa sulhaseni ja tulla
onnettomaksi?"
Ja toinen sanoi: "Miksikä en saisi sitä, jota rakastan? Siksikö, että
sinä itse haluat saada minut omaksesi? Mutta oletko niin varma siitä,
että voit myös lohduttaa minua? Enhän minä sinua rakasta. En ymmärrä
miten minun käy, jos Mauritz hylkää minut. Ehkäpä kuolen surusta. Ja
ajattelehan, miten häpeällistä minun on palata kotiin! Tuskinpa ketään
sulhasta on koskaan niin lämpimästi rakastettu kuin minä rakastan
Mauritzia. Enhän näe ainoatakaan virhettä hänessä, kohdelkoon hän minua
miten hyvänsä."
Siten he juttelivat minulle tunnin toisensa jälkeen, vuorineuvoksetar.
Niitä lenteli lakkaamatta maahan, ja kaikki ne varoittivat minua, etten
liian kovakouraisesti tarttuisi häneen, joka oli yhtä pehmeä ja hento
kuin nekin. Ja lopulta minä sanoin heille: "Minä en voi tehdä mitään
vasten hänen tahtoaan. Hän on liian pehmeä ja hieno. Minä jätän hänet
rauhaan." (Hän alkaa astua edestakaisin.)
Tietääkö vuorineuvoksetar mitä sitten tapahtui? Yö oli pilvinen, ja
juuri kun minä lausuin nuo sanat, vetäytyivät pilvet niin raskaina ja
synkkinä puutarhan yläpuolelle, että ilma aivan pimeni. Ja pimeydessä
näytti minusta siltä kuin joku olisi paennut puutarhasta. Tuntui aivan
siltä kuin joukoittain pieniä siipiä olisi lentänyt ohitseni. Ne olivat
lehtiä, jotka pakenivat puista, ja kukkia, jotka riistäytyivät irti
varsistaan, niin että koko puutarha oli aivan tuhottu. Minä luulin
pitkän aikaa kulkevani syksyn alastomien puitten keskellä.
_Vuorineuvoksetar_. Sinulla on kuumetta, Teodor. Sinä olet valvonut
kaiken yötä ja vilustunut.
_Patruuna Teodor_ (välittämättä keskeytyksestä). Mutta kun tuli taas
valoisaa, niin näinkin, ettei puutarhaa mikään vaivannut. Se oli
täydessä kukassa ja lehdessä niinkuin ennenkin. Mutta jokin muu oli
tänä yönä tuhoutunut, vuorineuvoksetar. Jokin toinen oli kadottanut
kukkasensa ja ilonsa ja onnensa, ja tuo toinen oli minun sydämeni.
_Vuorineuvoksetar_. Teodor, poikani, minä näen että sinä kärsit, mutta
joka tapauksessa olet tehnyt oikein. Tuo nuori ihminen on kerran oleva
kiitollinen sinulle, ja sinun vanha äitisi ylpeilee sinusta.
_Patruuna Teodor_. Älä sano mitään! Älä sano sanaakaan enää! Minähän
tiedän, että hän rakastaa Mauiitzia. Olenhan huomannut, miten hän
katsoo häneen. (Ojentautuu suoraksi ja pysähtyy vuorineuvoksettaren
eteen.) Olen iloinen, että olen päässyt tämän yli. Ajattelehan,
miten Mauritz olisi nauranut vanhalle sedälle, joka aikoi lyödä
hänet laudalta! — Mutta ei huolita puhua enää tästä asiasta,
vuorineuvoksetar, ei, ei huolita enää. (Astuu kerran näyttämön
poikki.) Mutta missä he ovat? Eivätkö he lähde jo?
_Vuorineuvoksetar_. He köyttävät matkalaukkujaan.
_Patruuna Teodor_ (alkaa jälleen astua edestakaisin). Miten pitkä aika
siitä on! Miten pitkä aika!
_Vuorineuvoksetar_. Mitä sinä sanot?
_Patruuna Teodor_. Minä katselen tätä kunniaporttia ja sanon, että
siitä on pitkä aika, kun se pystytettiin, aivankuin kokonainen elämä
olisi siitä saakka kulunut. (Hän menee taustalle ja huutaa puutarhaan.)
Wilhelmsson!
_Wilhelmsson_. Niin, patruuna.
_Patruuna Teodor_. Kunniaportin harjalle on tällä kertaa pantava
seppele. Untuvaseppele. Sitä ei saa tehdä kukista eikä lehdistä. Vaan
niittyvilloista ja puiden haivenista, Wilhelmsson! Saat kiivetä puihin
ja kerätä niiden haivenia. Ymmärrätkö? Yksinomaan hienoja, valkoisia
untuvia!
_Wilhelmsson_. Kyllä, patruuna.
_Patruuna Teodor_ (palaa vuorineuvoksettaren luo). Vuorineuvoksetar
puhui äsken heidän puolestaan. Se oli kauniisti tehty. Siksi
vuorineuvoksetar saa nyt mennä sisään kertomaan heille, että minä annan
Laxån heille. Mauritz saa olla sen isännöitsijä. Ei, parasta on antaa
täydellä mitalla! Sano heille, että minä lahjoitan Laxån heille! Sano
heille, että annan morsiamelle kaikki, mitä hän kapioikseen tarvitsee!
Sano heille, että pidän heille häät!
_Vuorineuvoksetar_. Minä sanon heille kaikki, Teodor. (Lähestyy
portaita, pysähtyy; kauniilla äänensävyllä.) Minä olen sinusta ylpeä,
poikani Teodor!
_Patruuna Teodor_ (astuu keittiönovelle). Mitä Frida luulee? Ovatko he
pian valmiit lähtemään?
_Frida_. Kunhan minä laitan vain eväskorin kuntoon, niin he ovat
luultavasti valmiit lähtemään.
_Patruuna Teodor_. Eikö Frida voi saada keltään apua, jotta he
pääsisivät lähtemään? Missä kaikki piiat ovat? Ottakoon väkeä pellolta
apuun, Frida, jotta se pian tulisi tehdyksi, ja he lähtisivät matkaan!
_Frida_ (hyvin ystävällisesti). Kyllä kohta kaikki on valmista,
patruuna. Ei patruunan tarvitse minua odottaa.
_Patruuna Teodor_ (astuu kerran pihan poikki).
_Mauritz_ (tulee juosten ulos). Oi, setä, mitä isoäiti kertoi! Onko se
totta?
_Patruuna Teodor_ (kevyellä äänensävyllään). On, totta se on. Mutta
yhdellä ehdolla. Koska sinä et ole niinkään tottunut käytännöllisiin
asioihin, niin et saa tilaa haltuusi ennenkuin sinulla on vaimo.
(Anne-Marielle.) Oletko hoitanut myrttiäsi hyvin, mamseli Untuvainen,
jotta voit saada siitä kruunun ensi syksyksi?
_Mauritz_. Mutta tämähän käy yhä paremmaksi ja paremmaksi, setä!
(Syleilee häntä.) Minun pitää oikein taputella sinua. Mutta Anne-Marie,
miksikä sinä et kiitä setää. Sinun pitää syleillä Teodor setää,
Anne-Marie! Laxå, se on parasta koko maailmassa. Kas niin, Anne-Marie!
_Anne-Marie_ (katsoo ensin ikäänkuin moittien Mauritziin, lähenee
hitaasti, pysähtyy parin askeleen päähän ja sanoo). Setä uhraa aivan
liiaksi meidän tähtemme.
_Patruuna Teodor_ (katsoo kauan häneen, kohottaa olkapäitään).
Tiedätkös, se on vähintä, mitä tahtoisin tehdä hyväksesi. (Astuu
takapihalle, päin.) Onko siellä ketään?
_Kalle_. Mitä patruuna käskee?
_Patruuna Teodor_. Onko Kalle jo valjastanut? Eivät he pääse koskaan
lähtemään.
_Kalle_. Minä valjastan hevosta parasta aikaa, patruuna.
_Patruuna Teodor_ (palaa nuorten luo). Niin, nyt teidän kai on
lähdettävä! Jos Anne-Marien matkalaukku on kunnossa, niin tulee Kalle
sitä hakemaan.
_Anne-Marie_. Kyllä se on kunnossa, Teodor setä.
_Mauritz_. Oikeastaan ei meillä ole enää mitään tehtävää.
_Anne-Marie_. Emmeköhän ala hyvästellä, Mauritz.
_Mauritz_. Mutta sehän on totta! Olisinpa melkein unohtanut puhua
sedälle isän osakkeista.
_Anne-Marie_. Minusta olisi parempi, jos jättäisit asian sikseen. Ehkei
se ole oikein.
_Mauritz_. Loruja, Anne-Marie! Osakkeet eivät anna tällä hetkellä
mitään. Mutta kukapa tietää, vaikka ne vielä nousisivatkin? Ja mitä se
muuten merkitsee sedälle? Tuollainen pikkuasia?
_Anne-Marie_. Minä pyydän, Mauritz! Älä tee sitä! Tottele minua tämän
yhden kerran!
_Mauritz_. Tämän yhden kerran! Ikäänkuin minä olisin oikea tyranni! Ei,
tiedätkös, sitä minä en voi. Vain tuon yhden sanan vuoksi en voi antaa
myöten.
_Anne-Marie_. Älä kiinnitä huomiotasi sanoihin, Mauritz! Tässä on
kysymys muusta kuin kohteliaisuuksista ja korulauseista. Minusta ei ole
kaunista, että tahdot narrata setää juuri nyt, kun hän on ollut niin
hyvä meille.
_Mauritz_ (katsoo huolissaan patruuna Teodoriin). Ole vaiti,
Anne-Marie! Ole vaiti!
_Anne-Marie_. Ettet sinä lainkaan ymmärrä, mitä se merkitsee, Mauritz!
_Mauritz_. Minun täytyy tosiaankin nyt puhua sedän kanssa,
Anne-Marie, jollei muun vuoksi, niin osoittaakseni hänelle, ettei
tässä ole mikään petos kysymyksessä. Sinä käyttäydyt sillä tavalla,
että setä voi luulla, että minä ja minun isäni olemme oikeita
roistoja. (Astuu patruunan luo, joka on heilutellut keppiään ja
tekeytynyt, ikäänkuin keskustelu ei lainkaan olisi herättänyt hänen
mielenkiintoaan.) Olin vähällä unohtaa erään asian, setä. Nuo
Suursulaton osakkeet, jotka isä lähetti minun mukanani. Isä olisi kovin
hyvillään, jos setä ostaisi ne. Eihän niistä nykyään saa mitään osinkoa
ja isän on hiukan vaikea tulla ilman näitä rahoja toimeen.
_Patruuna Teodor_ (ottaa paperit). Hyvä on, Mauritz. Minä käyn heti
hakemassa rahat. (Hän menee.)
_Anne-Marie_. Ettäs sinä saatoit, Mauritz!
_Mauritz_. Mutta Anne-Marie, setähän on ollut minulle niin
epäystävällinen kaiken aikaa. En ole voinut puhua hänelle osakkeista
aikaisemmin kuin nyt, kun hän on jälleen ystävällinen. Tiedäthän, ettei
mikään voi pehmittää isän mieltä siinä määrin, kuin jos minä autan
häntä pääsemään näistä osakkeista eroon.
_Patruuna Teodor_ (tulee setelipinkka kädessä). Kas tässä poikaseni,
laske nyt, että rahat ovat oikein! (Käyvät istumaan suuren pöydän
ääreen oikealle laskeakseen rahoja.)
_Anne-Marie_ (lähestyy heitä). Teodor setä, älä osta noita papereita!
_Mauritz_ (yhteenpuristettujen huulien välistä). Suus kiinni! Mitä
sinä ajattelet? Osakkeet eivät anna korkoa tällä hetkellä. Senhän minä
olen sanonut sedälle, mutta setä tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että
ne nousevat. Luuletko, että setä antaisi sellaisen kuin minun petkuttaa
itseään? Eiköhän setä ymmärrä tätä asiaa paremmin kuin kukaan meistä.
Onko minun tarkoitukseni koskaan ollut kehua näitä osakkeita hyviksi?
Olenko sanonut muuta, kuin että sille, joka voi odottaa, ne voivat tulla
edullisiksi?
_Patruuna Teodor_ (ojentaa Mauritzille pakan seteleitä).
_Anne-Marie_. Setä, nuo osakkeet eivät ole äyrinkään arvoisia eivätkä
koskaan nouse. Sen me kaikki kotona tiedämme.
_Mauritz_ (nousee ja astuu uhkaavasti häntä vastaan). Anne-Marie, sinä
tahdot tehdä minusta roiston!
_Anne-Marie_. Mitä muuta sinä sitten oletkaan?
_Mauritz_, Anne-Marie!
_Anne-Marie_. Niin, mitä muuta me molemmat olemmekaan? Kun me
istahdimme kieseihin kotona, niin mitä me silloin ajattelimme? Mistä
me puhuimme matkan varrella? Vain siitä, miten me vetäisimme setää
nenästä. "Sinun pitää olla topakka, Anne Marie", sanoit sinä. "Ja
sinun pitää olla viekas, Mauritz", sanoin minä. Me tuumimme vain,
miten voisimme mielistellä setää. Paljon me halusimme, mutta omasta
puolestamme emme tahtoneet antaa muuta kuin teeskentelyä. Me emme
aikoneet antaa mitään sedälle, ei rakkautta, ei kunnioitusta eikä edes
kiitollisuutta. Ja miksikä sinä et lähtenyt yksin, vaan minun piti
tulla mukaan? Sinä tahdoit näyttää minut hänelle, sinä tahdoit, että
minä... että minä...
_Mauritz_ (suuttuneena, kohottaa kätensä Anne-Marieta vastaan. Patruuna
Teodor nousee nopeasti ja ottaa Anne-Marien vastaan syliinsä).
_Anne-Marie_. Setä, hän aikoo lyödä minua!
_Mauritz_. Suo anteeksi kiivauteni, Anne-Marie! Minuun koski niin
kipeästi, kun kuulin sinun puhuvan noin typerästi sedän kuullen. Mutta
ymmärtäähän setä, että sinä olet vain lapsi. Minä myönnän kyllä, ettei
kaikkein oikeutetuinkaan harmi voi antaa miehelle oikeutta lyödä
naista. Minä annan sinulle anteeksi. Kas niin, nyt me olemme taas
ystäviä! Tule nyt suutelemaan minua!
_Patruuna Teodor_ (Anne-Marielle, joka takertuu kiinni häneen). Annanko
minä hänen viedä sinut, Untuvainen?
_Mauritz_. Etkö sinä kuule? Etkö ymmärrä, ettei sinun tarvitse paeta
minua kenenkään turviin? (Lämmöllä, todellisella tunteella.) Etkö näe,
että rakastan sinua, Anne-Marie?
_Patruuna Teodor_ (riemuitsevalla äänellä, teeskennellen vakavuutta).
Sinä ihmetytät minua, Mauritz. Voitko antaa noin helposti anteeksi
sitä, että hän sanoi sinua roistoksi? Sinun täytyy heti paikalla purkaa
kihlauksesi, Mauritz. Sinun pitää ajatella omaa arvoasi. Ei miehen sovi
ottaa vastaan haukkumisia naiselta!
_Mauritz_. Mitä setä tarkoittaa?
_Patruuna Teodor_. Etkö ymmärrä, mitä sinun pitää tehdä? Sinun pitää
antaa hänelle sormus takaisin. (Ottaa Anne-Marien pään käsiensä
väliin.) Ja sinä annat sormuksesi hänelle! Sillä sinä et ole hänen
arvoisensa.
_Mauritz_. Setä, tämä ei ole sopiva tilaisuus pilantekoon. Anne-Marie
on minun. Hän on vannonut minulle uskollisuutta nyt ja iankaikkisesti.
Tule, Anne-Marie!
_Anne-Marie_ (irtaantuu sedästä seuratakseen Mauritzia, mutta ei voi.
Vaipuu itkien tuolille.)
_Patruuna Teodor_. Aja sinä yksin kotiin häkkikärryissäsi, Mauritz!
Tämä nuori nainen on yhä vielä minun vieraani ja minä aion suojella
häntä sinun loukkauksiasi vastaan. (Hän kumartuu Anne-Marien puoleen,
pyyhkii hänen kyyneleensä, hyväilee häntä.)
_Mauritz_ (raivoten). Oi, kyllä minä ymmärrän! Tämä on salaliitto.
Minua on petetty! Tämä on komediia. Minun morsiameni on ryöstetty
minulta, ja nyt minua pilkataan.
_Patruuna Teodor_. Ole vaiti!
_Mauritz_. Minä en ole sokea enää.
_Patruuna Teodor_. Mene tiehesi!
_Mauritz_. Te teette minusta pilaa. Te annatte minun huutaa erästä,
joka ei koskaan aio seurata kutsuani.
_Patruuna Teodor_ (ankarasti). Minä alan kyllästyä sinun puheisiisi.
Minä sanon sinulle jotakin. Tähän saakka minä luulin, että hän rakasti
sinua. Siksi minä lahjoitin sinulle Laxån. Mutta nyt minä näen, ettei
hän sitä teekään. Nyt minulla on lupa pitää hänet itse.
_Mauritz_. Minä onnittelen sinua tämän kaupan johdosta, Anne-Marie!
Se ei ollut niinkään huono. (Kun näyttää siltä kuin patruuna aikoisi
hyökätä hänen kimppuunsa, vetäytyy Mauritz pois kunniaportin kautta.
Hän huutaa sitten Anne-Marielle.) Onnenonkija!
_Patruuna Teodor_. Senkin roisto! (Aikoo juosta jäljessä.)
_Anne-Marie_ (pidättää patruuna Teodoria). Anna Mauritzin olla, setä!
Mauritz tahtoo aina saada viimeisen sanan. Onnenonkija, se minä juuri
olenkin.
_Patruuna Teodor_ (vetää hänet puoleensa). Ei, sinä et etsi omaa
onneasi. Sinä annat onnea! (Suutelee häntä.)
_Anne-Marie_ (riistäytyy irti, asettuu ihmeissään parin askeleen päähän
seisomaan). Mutta setä, minustako sinä pidät?
_Patruuna Teodor_. Tietysti sinusta! Kenestä muusta, lapsi? Kenestä
muusta sitten?
_Anne-Marie_. Frida sanoi, että sinä pidit jostakusta, kun olit
kahdenkymmenen vuoden vanha, ja että sinä hänen tähtensä...
_Patruuna Teodor_. Kaksikymmentä vuotta sitten en tiennyt mitä rakkaus
oli. Se oli vain leikkiä, nyt se on vakavuutta. Et sinä tiedä, miten
vakavaa se on!
_Anne-Marie_ (painautuu jälleen häntä vasten). Minä olen kovin
iloinen, että se olin minä, eikä kukaan muu. Nyt minä olen sinun pikku
koirasi. Sinä et voi enää päästä minusta eroon.
_Patruuna Teodor_ (vie hänet näyttämön etualalle. Katsoo häntä
silmiin). Untuvainen, sinä tiesit sen koko ajan. Älä yritäkään kieltää!
_Anne-Marie_. Jospa se olisi minun veljeltäni... Jospa se olisi minun
veljenpojaltani...
_Patruuna Teodor_. Ja sittenkin sinä tahdoit tänään lähteä täältä!
Miten viekas ja tyhmä Untuvainen! Miten ilkeä ja kiusoittava pieni
peikko! Mauritz on onnellinen päästessään sinusta eroon.
(He syleilevät toisiaan.)
(Vuorineuvoksetar ja Frida sisältä talosta. Vuorineuvoksetar
kirje kädessä, Fridalla eväskori).
_Vuorineuvoksetar_ (Fridalle). Olen kirjoittanut miniälleni,
pormestarinnalle... (Huomaa patruunan ja Anne-Marien.) Mutta mitä minä
näen? Kirjeeni tulee liian myöhään! Se tulee aivan liian myöhään.
_Frida_. Jumalan kiitos, vuorineuvoksetar!
_Vuorineuvoksetar_ (Anne-Marielle ja patruunalle, jotka lähestyvät
häntä). Poikani Teodor, en tahdo väittää, että olisin tyytyväinen.
Mutta kirjoitin juuri miniälleni, että tämä nuori ihminen on pakottanut
minut muuttamaan tänne ja pitämään huolta sinusta, joskin se maksaa
minulle kaksi elinvuotta. Nyt minun ei tarvitse tehdä sitä, mikä olisi
lyhentänyt elämääni, poikani Teodor. Ainahan siinä on hiukan ilon syytä.
_Patruuna Teodor_. Vuorineuvoksetar on sittenkin aina ensimäinen.
Hän ei koskaan joudu neuvottomaksi. Ja se riippuu siitä, että hän on
lahjakas nainen.
Esirippu.