KELKKAMÄESSÄ.

Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä

linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen

taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi,

puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja

sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti

mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset

viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi

seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja

muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin.

Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti

hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät

kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin

Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen

nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun

sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa

huuruisilla kunnailla.

Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan.

Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä

syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava

alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä,

ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain

harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli

vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa

laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa

säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle

näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket

tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut

kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui

siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.

Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään

kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.

Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja

lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria

lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä.

Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun

korkeata mäkeä alas.

Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä,

johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa,

kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen

ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja

reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.

Oli vesisuoja. Hämärä mäki vilisi mustanaan laskijoita; alhaalla lyhdyn

valossa jalasten jälet kiilsivät.

Koskaan ei reki ollut luistanut sillä vauhdilla kuin tänä iltana,

potkurit tuntuivat mitättömiltä leikkikaluilta siihen verraten. Se oli

juuri mäen päällä lähtövalmiina, odotettiin vain merkkiä Pelleltä, joka

seisoi alhaalla vartiomiehenä. Harjukadun poikki kulki nimittäin toinen

katu, jota ajettiin silloin tällöin, ja onnettomuuksien välttämiseksi

jäi yksi pojista vuoron perään risteykseen vartioimaan.

Jo kuului Pellen ääni:

-- All right!

Juuri silloin näkyi ylhäällä katulyhdyn valopiirissä rouva Laguksen

solakka vartalo. Arvattavasti hän palasi kotiin laulutunnilta, koska

meluava pienokaisjoukko telmi koulun portaitten edustalla.

Filosoofi hyppäsi ketterästi reestä, tervehti ja kysyi iloisesti:

-- Eikö rouva halua päästä hurjaa kyytiä mäkeä alas? Reki luistaa

vallan mainiosti.

Hymyillen tuli nuori rouva reen luo.

-- Harjanne, sinä saat jäädä pois. Hartiasi ottavat niin paljon

tuultakin, että se hiljentää vauhtia, ilkkui Ström.

Rouva istuutui. Runoilija nousi alkua antamaan. Hetken aikaa odotettiin

Pellen uudestaan huutavan, mutta kun ei mitään kuulunut, niin

kärsimätön Runoilija tuuppasi reen liikkeelle, juoksi vähän matkaa

perässä, sysäten kaikin voimin, ja hyppäsi takapajulle polvilleen.

Vauhti oli huimaava. Tyttökoululaiset kirkuivat ilosta ja pelosta. Tenu

ohjasi varmalla kädellä.

Yhtäkkiä ilmaantui alhaalla haamu kulkureitille.

-- Pois alta, pois alta! huudettiin, mutta se ei näyttänyt tekevän

mitään vaikutusta.

Harkitseva Tenu ohjasi sille puolelle, jolta olento tuli -- kumarainen

vanhus muuten. Jos äijä olisi kulkenut yhä eteenpäin, olisi onnettomuus

välttynyt, mutta reen ollessa jo aivan lähellä hän huomasi vaaran,

säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti. Epätoivoissaan Tenu käänsi yhä

entiseen suuntaan... Kuului rasahdus: reki oli sattunut lehmuksen

suojuskehykseen... Hirveitä huutoja kohosi ilmoille, tiepuolessa makasi

hujan hajan kiemurtelevia ruumiita; reki oli pirstaleina...

Vanhalta mieheltä katkesi jalka. Muuan tyttö oli nyrjäyttänyt ranteensa

sijoiltaan. Rouva Lagus makasi liikkumattomana kuin kuollut, hänen

puuhkansa oli lentänyt kauas syrjään.

Vasta silloin saapui Pelle paikalle. Hän oli kauhusta kalpea ja repi

epätoivoisena hiuksiaan, ladellen lukemattomia itsesyytöksiä. Sillä hän

ei ollut pysynytkään vartiopaikalla, vaan oli lähtömerkin huudettuaan

juossut ajamaan takaa kahta tinuria, jotka olivat kiusanneet häntä

lumipalloillaan.

Kuullessaan vanhan miehen vaikertavan joutui hän aivan suunniltaan.

-- Voi minua, voi minua! Minä olin vartiomies. Minun on kaikki syy.

Ja tykkänään unohtaen kylmäverisen leikillisyytensä hän vihelsi

ajureita kuin hengen hädässä ja lähti viemään vanhusta lääkäriin.

Sillävälin Runoilija nosti taintuneen rouva Laguksen käsivarsilleen,

hyppäsi ajuriin ja käski nopeasti ajamaan rouvan kotiin. Hän istui

reessä katsellen tuskaisena kauniita, valjuja kasvoja. Mitä saattoi hän

tehdä tunteilleen, sille, että mielettömästi rakasti tuota naista. Ei

hän mitenkään olisi tahtonut olla uusi Werther, ja hän käsitti kyllä,

kuinka kauheata kaikki oli, mutta nuori rouva kummitteli hänen unissaan

ja lumosi hänen mielikuvituksensa, kun hän oli yksin. Alituisesti

Runoilija häntä ajatteli, vasten tahtoaankin. -- Mutta, oi, jos kerran

oli väärin lempiä toisen omaa, niin miksei rouva edes ollut onnellinen?

Hänen miehensä, kauppamatkustaja, oli sieluton olento, joka alituisesti

oli poissa kotoa, joi, irstaili... Ja nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta

vanha rouva sai istua yksin pitkät illat, tuo rakas olento, jonka

lapselliset kasvot olivat puhtaat kuin enkelin. Kuinka Runoilija siitä

kärsikään!... Ajuri pysähtyi oven eteen. Runoilija maksoi, nosti

keveästi taintuneen syliinsä, kiipesi pamppailevin sydämin portaita

ylös ja soitti vaivoin. Ja siinä odotellessaan, tuskaisena ja

levottomana, valtasi hänet yhtäkkiä mieletön halu: hän tahtoi kerran

suudella noita kalvakoita huulia, jotka kenties kuolema oli iäksi

kylmentänyt, kerran pusertaa rintaansa vasten poven, joka nyt oli

liikkumattomana. Nopeasti, hurjassa onnessa ja epätoivossa, hän painoi

hehkuvat huulensa rakastettunsa suulle ja puristi häntä vasten

sydäntään... Rouvan silmät avautuivat, harhaileva katse kiintyi

hetkeksi Runoilijaan, sitten luomet jälleen painuivat kiinni. Runoilija

hätkähti; omituisen häpeän valtaamana hän olisi toivonut vaipuvansa

maan alle... Vihdoinkin ovi aukeni.

Runoilija laski taintuneen sohvalle. Hätääntynyt palvelija katseli

häntä suu puoliavoinna ja riensi sitten noutamaan vettä.

Kauppamatkustaja ei itse ollut kotona.

Epätietoisuus ja outo tuska ahdistivat Runoilijaa. Oliko rouva herännyt

äsken, huomannut? Se ei kai ollut mahdollista. Yhtä liikkumattomanahan

hän yhä lepäsi, silmät ummessa.

Palvelijatar tuli, tiputti vettä sairaan suuhun ja pani kääreen hänen

otsalleen. Runoilija näki kuin unessa tytön liikkeet.

Rouva avasi silmänsä.

-- Soitanko lääkäriä? kysyi palvelijatar.

-- Ei, ei tarvitse. Mikä minun sitten olisi... En tunne kipua... Ah,

ohimoita sentään pakottaa...

Sairas lepäsi pitkän aikaa tuijottaen kattoon. Palvelustyttö seisoi

äänettömänä katsellen häntä. Runoilijan oli vaikea olla. Vihdoin rouva

kääntyi hänen puoleensa.

-- Vain hämärästi muistan, kuinka kaikki tapahtui... Mitenkähän mahtoi

toisten käydä?

-- En ollenkaan tiedä, sai Runoilija vastatuksi.

-- Tekö toitte minut kotiin? Kiitos teille. En ole loukkaantunut

pahemmin, mutta säikähdys vei voimani... Kiitän teitä sydämestäni.

Runoilija seisoi vaieten, katse maassa. Vihdoin hän ojensi kätensä

hyvästiksi.

-- Joko lähdette? Näin pian! Huomaatte, että olen levon tarpeessa...

Jääkää hyvästi. Olen teille kovin kiitollinen.

Hennot sormet puristivat sydämellisesti nuorukaisen vankkaa kättä.

Runoilija kumarsi syvään, riensi tarpeettoman kiireesti eteiseen,

sieppasi lakkinsa kuin kuumeessa ja hoippui portaita alas kuin

humalainen. Hän ei käsittänyt, oliko kaikki unta vai totta. Hän siveli

kädellään kuumaa otsaansa. Veri lauloi hänen korvissaan.

* * * * *

Pojat eivät onnettomuudessa olleet saaneet pahempia vammoja. Mutta

Pelle oli seuraavana päivänä masentunut ja alakuloinen. Hän murjotteli

äänettömänä pulpettiinsa eikä yrittänytkään torjua niitä syytöksiä,

joita hänelle vartiovuoronsa laiminlyönnin johdosta joka taholta

sateli.

Illalla, voimisteluseuran harjotuksissa, oli hän kuitenkin jo ennallaan

ja puheli vilkkaasti:

-- Kuulkaas, pojat! Ei se äijä-räähkä kumminkaan maksa sitä rekeä.

Mutta me saamme helposti rahaa, jos annamme voimistelunäytöksen,

vetonumerona tietysti tanssi. Onhan meillä valmiiksi harjotettu

ohjelma. Kyllä tämä ottaa hommatakseen kaiken muun.

Tuumasta toimeen. Puhuttiin johtajalle, joka suostui mielellään, ja

niin oli asia päätetty.

Aamulla Pelle meni tapaamaan rehtoria.

-- No, mikä asiana?

-- Saisikohan voimisteluseura antaa näytöksen?

-- Mitä tarkotusta varten?

-- Tarvittaisiin rahaa.

-- Niin, tietysti, mutta mihin?

Pelle epäröi hiukan.

-- Koetettaisiin vähän paikata sen vanhuksen jalkaa.

Hän yritti hymyillä, mutta vavahteleva huuli petti; hän punastui ja

katsoi maahan. Rehtori tuijotti häneen terävästi, korkea otsa

valoisana.

-- Sinun alotteestasiko tätä nyt hommataan?

-- Minunhan sitä ensiksi teki mieli uutta rekeä, mutta toiset taitavat

ajatella enemmän ukkoa.

-- Mikäli olen kuullut, niin sinähän olet onnettomuuteen suurin

syyllinen.

-- Minua siitä syytetään, vaikka en reessäkään ollut.

Syntyi äänettömyys. Ilmeisesti oli rehtori hyvällä tuulella.

-- No milloin te pitäisitte iltamanne?

-- Pyytäisin vielä sitäkin, että kuukausilupa annettaisiin jo ensi

maanantaina. Silloin näytös voisi olla sunnuntaina.

-- Minä koetan järjestää ja ilmotan siitä vielä tänään. -- Missä aiotte

antaa näytöksenne?

-- Seurahuoneen salissa.

-- Jaha. -- No niin, kuten sanottu, minä ilmotan myöhemmin.

Pelle kumarsi ja lähti. Rehtori tarkasteli hyvillään hänen hoikkaa,

kaunista vartaloaan.

* * * * *

Väkeä tulvi seurahuoneelle tungokseen asti, ja Pelle istui ylen

tyytyväisenä lippuja myömässä, marsalkan nauha olkapään yli solmittuna.

Hän oli hommannut uupumatta, tinkinyt salin vuokran puoleen, tilannut

soittokunnan ja liput, joista itse möi jo etukäteen enemmän kuin toiset

yhteensä. Hän se oli hankkinut puhujankin ja saanut erään viuluniekan

lupaamaan soolokappaleen. Itse aikoi hän kertoa sadun.

Ohjelman suoritus koitui seuralle kunniakkaaksi. Ei sattunut

erehdyksiä, ja posket valjuina, yleisön huudahtaessa hämmästyksestä,

Pelle itse teki rekillä kuuluisan ilmavoltti-jättiläisensä, tempun,

jota hän ei ennen ollut yrittänytkään kuin lumihankeen tai heinäkasaan.

Ei Runoilijakaan vetänyt hänelle voimistelussa vertoja.

Mutta sivupenkiltään Filosoofi katseli Helvi Grania, pormestarin

tytärtä, joka istui eturivissä isänsä ja äitinsä kanssa. Paljoa

suuremmalla mielenkiinnolla kuin voimisteluliikkeitä tarkasteli hän,

miten ilme vaihteli Helvin kasvoilla, miten suuret silmät vuoroin

kirkastuivat, vuoroin synkkenivät ihmetteleviksi. Suukin vetäysi

toisinaan hymyyn, jolloin poskelle ilmaantui kuoppa, ja taputtaessaan

käsiään tyttö ihan säteili ilosta... Vähän taempana näkyi komean

konttoristin rasvattu tukka... Filosoofin rinnassa liikahti, hän alkoi

itsepintaisesti seurata esiintyjiä.

Sillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt

Helvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen.

Filosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana,

tuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut

Helvin sydämen, mutta hän oli heikko... Eräänä iltana Helvi kuitenkin

rohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen

sisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi

jättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. -- Mutta

seuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti

vuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen.

Vihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia,

kirjotti, tunnusti kaikki. -- Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä

päiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava,

mutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta

tahtoi olla sisar, ystävätär... Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta

kuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut

rohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli

kiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi,

vaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon

toisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan,

tehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?... Filosoofi ei

jaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä

ei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut.

Filosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi

ja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja

omaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman

maailmankatsomuksen.

Mutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä

käytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut

Pankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt

kesken pois... Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen,

häntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan

hoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse,

mutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.

-- Vilho, mikä sinun on? kysyi hän hätääntyneenä, arastellen.

-- Kun kysyjä tietää, niin vastaaja vaikenee, sai Filosoofi sanotuksi.

Helvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului

äänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun,

tarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota

kouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:

-- Sinä olet nauttinut...

Filosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen

sydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin

häpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;

-- Taluttajaa en sentään tarvitse.

Helvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän.

Mutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille,

ennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti

hengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli

puhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja

sanoi vihdoin hiljaa:

-- Miksi kysyt?

Filosoofi heräsi kuin unesta.

-- Mitä tämä siis merkitsee? kysyi hän katkerasti.

Uudelleen purskahti tyttö itkuun.

-- En tiedä... en ymmärrä. Minä... minun on... sääli, sammalsi hän.

Filosoofi sai kuin lyönnin. Hän tuli kalpeaksi ja tunsi viiltävää kipua

sydänalassaan.

-- Ymmärrän. Ei maksa vaivaa... Voi hyvin! sanoi hän tukahtuneella

äänellä ja lähti kiireesti.