Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin
Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti
käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla
hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän
puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat
kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu
vietettäväksi täysi-istunto.
Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja
niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta
nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli
pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi
maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella
peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly,
ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte
Carlon muhkea sisustus.
Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän
matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin
rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka,
joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima.
Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti.
Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se
häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän
tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki
tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven
eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta
muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien
laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi
joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin
pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa
ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi
minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti
oli auki. -- Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi,
sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan
olisi edes opettajille kavaltanut heitä.
Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka
pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot
täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli
hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja
käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan,
seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti
politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja
poltti piippua.
Muori toi sylyksellisen puita ja ryhtyi tulta tekemään.
-- Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti
Pankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan;
hän oli huolissaan illan puolesta.
-- Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi,
sanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.
-- Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee
korvani huurteeseen.
-- Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän
puhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte...
Harjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki
tulen ja poistui.
Ovelle koputettiin.
-- Entrez, monsieur! huusi isäntä.
Rannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat
Puhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis,
mustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko
luokalle näiltä saamiaan karamelleja.
Äänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä,
viittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat
alkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä
äänekkäämmin.
Pankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen
ylemmyyden ilme:
-- Nöksit!
Heti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei
isäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies,
vaati ja sai kunnioitusta osakseen.
Pankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran
varottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.
Filosoofi, Runoilija ja Tengström -- Tenu, luokan matemaatikko --
saapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään
huohottaen, silmät tuikeina.
-- Jukulauta, pojat, tappelu tulee tänä iltana! huudahti hän.
-- Näitkö tinureita? (Katupoikia sanottiin tinasotamiehiksi eli
tinureiksi.)
-- Läpsän minä vaan tapasin... Tulee Ropakkosillalla vastaani ja
kehtaakin ryökäle sanoa: "Väistäs Ville pirua!" "Väistä sinä, kun
vastaankin tulet", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan
syttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä
Läpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan
tirskahtelee. Tämä lykkimään.
-- Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin.
Arvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.
-- Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan
pelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.
Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden
hyllylle. -- Antti Jäntti saapui vasta.
-- Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään
alaluokilta nylkenyt? huudettiin.
-- Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi
työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.
Pankkiiri nousi ja komensi:
-- Eteiseen joka mies!
Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti
sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn
laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.
Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin
tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati
vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus,
juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan.
Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.
-- Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta
ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me
tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei
meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon
orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.
Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi
kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän
käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi
antoi merkin.
Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen.
Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen.
Laulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia
toisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.
-- Muistakin panna pelti kiinni, kuului muorin ääni oven takaa.
-- Tulkaahan vähän sisälle, huusi Pankkiiri ja kaatoi punssia lasiin.
-- Ähä, vai jo taas! Iltaa, iltaa, toivotti akka.
-- Kas tässä, sanoi Harjanne ojentaen lasin.
-- Hprrh! Ähhäh!... Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori
pyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.
Pankkiiri kohotti kätensä.
-- Silentium!... Kertokaa juttunne!
Monte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että "tunnelmaa
odotellessa" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei
kukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin.
Vihdoin Puhakka nousi.
-- Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on
ensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat
giljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika
uskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun
luo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin,
antavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. -- Mutta
kahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään
menisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse
piiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa,
onko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli
sattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt
katsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro.
Pojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin,
avasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa
kalossit. "Välitunniksi on mentävä ulos", kimittää hän. Kalossit eivät
liikahda. "Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa",
ärjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä
näköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.
-- Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti
Jäntti. -- Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. "Mitä
Viitasella on siellä?" kysyy opettaja. "Veitsi." "No mitä sillä
veitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?" "Meinasin terottaa kynääni",
vastaa poika hitaasti. "No mitä sillä kynällä sitten?" "Olisin
merkinnyt läksyn tunnin lopussa", kuuluu tyyni vastaus.
Kukaan ei enää alottanut uutta.
-- Sinun lukkotemppusi, Pelle, oli miltei kaikista paras, sanoi
Runoilija.
-- Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista,
ylpeili Pelle.
Asian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän
suuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli
pistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli
täytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena
kysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt
löytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen,
jolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei
sitä oltu saatu pois. --
Syntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin
ilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja
jäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni
hehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä...
Jo kohosi Pankkiirin käsi.
-- Takit! sanoi hän.
Käsi teki liikkeen.
Hottentotti oli viisas poika kyllä,
joten otti pikku tuikun lämmökseen.
Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen!
Kun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa
tyhjennettiin lasit yhtaikaa.
Syntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin
pelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa
sorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: "Tämän kautta."
"Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä." "Haistapas tota, sano Junkkarin
vaar-vainoo kittiä."...
Aika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien
punaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat
näyttivät haamuilta.
Vihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella
voimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja
lähtivät.
Lokakuun ilta oli tyyni ja pimeä.
Hottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja
hyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan
takaa tuleva kivisade.
-- Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi
Runoilija.
-- Vaksinaamat! Vaksinaamat! kuului vajan takaa.
-- Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan
linnuille, pilkkasi Pelle.
-- Vaksinaamat, riuhrot, potaattikuopanvorot, piirikunnan-häpäisijät!
-- Tinureilla on hameet päällä, siksi he piilevät!
Yhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille.
Syntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi
erään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja
Harjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää... Oli
kuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.
-- Hurraa, pojat! Sattuiko kehenkään? huusi Runoilija.
-- Minua mossasivat päähän, selitti Filosoofi.
-- En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään
pääsee, sanoi Tenu.
-- Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli
Pelle.
-- Hurraa, pojat!... Ei pelkoa, verta ei haistetakaan, Madeirata
maistellaan!
Ja riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä
hajaantuivat kukin suunnalleen.
* * * * *
-- Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa
illallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.
He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden
varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne,
valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen
lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.
Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen
puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa
äänettöminä.
Vihdoin Runoilija alotti:
-- Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt
punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään
mitään.
-- Mitä sinä tarkotat?
-- Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin
tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka
hiisi vieköön.
-- Joutavia... Viimevuotisia. Olen jo unohtanut...
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:
-- Sitäpaitsi... Sinulla on itselläsikin tarpeeksi...
Runoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.
-- En ymmärrä sinua, virkkoi hän viimein.
-- Etköhän, vastasi Filosoofi hiljaa.