Lyseon alkajaispäivästä oli kulunut toista viikkoa.
Sunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla
koulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina.
Oltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo
ryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston
keskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.
Luokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi
hajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg,
matematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään,
kuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla
äänellään:
-- Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan
sen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!
-- Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori
vastata.
Sundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden
oli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä
rehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin
keväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi
luokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat
olivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että
tämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa
oli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita,
oli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut
hyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi
ilkkua.
Tuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet
mukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle
laulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun
laiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.
Oli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti.
Kahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä
suojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat "pollea". Joku heistä piti
runollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta
laivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten
saarten välillä. -- Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri
proomu perässään.
Kun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi
moottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen
luokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin
vaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty,
polvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin
solmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja
hurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!
Kaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä,
saanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän
näköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen -- Filosoofi --, joka
onnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin
ja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita.
Luokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra -- Runoilija -- tuijotti
miettiväisenä ulapalle. Pekka Aro -- Pelle -- heittäytyi veneen
pohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne --
Pankkiiri -- Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa
asennossaan.
-- Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. -- Huomasitteko, kuinka
kirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?
-- Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.)
Se oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys,
huudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.
Runoilija hyppäsi laudalle seisomaan. Hän alkoi puhua.
-- Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään
vaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta,
mutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme,
että osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan
arvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden
ja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme
kuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme
olla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että
pidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.
-- Hyvä, hyvä! Sen teemme, kuului yhteen ääneen.
-- Minä mielelläni kerron hänelle, kuinka ilkeitä te olette, sanoi
Pelle veneen pohjalta, puhaltaen sankan savupilven suustaan.
-- Suus kiinni sinä, kivahti Runoilija. -- Ehdotan, että Filosoofi
valittaisiin puhujaksi.
-- Kannatetaan!
-- Siis... saamari! kirkaisi Runoilija äkkiä, hypäten penkiltä veneen
pohjalle. Pelle oli saanut käsiinsä purtilon ja kaatanut sillä vettä
hänen kenkäänsä.
-- Sen veden minä vielä juotan sinulle, juupeli!
-- Vahingossa meni, selitti Pelle nolostuneen ja viattoman näköisenä.
Kajasniemi oli noin pari kilometriä pitkä, kapea maakaistale. Se
päättyi jyrkkään kallioon, joka päältä oli tasainen kuin tanssilava ja
jonka juurella syvä vesi lainehti.
Kun laiva laski huviretkeläiset maihin, olivat seitsemännen luokan
pojat vastassa rannalla. He olivat jo ennättäneet valita kauneimman
paikan alueekseen. Kahvipannu porisi tulella, ja kupit olivat
järjestyksessä nurmikolle levitetyllä pöytäliinalla.
Kuului sataääninen hurraahuuto. Kukin luokka, esimies keskellään,
riensi kiireimmän kaupalla pesäpaikkaa etsimään. Hottentotit veivät
riemumarssissa rehtorin leiriinsä.
-- En tiedä, teittekö oikein kauniisti erotessanne joukosta, sanoi
rehtori istuuduttuaan.
Syntyi vaitiolo; pojat katsoivat toisiinsa.
-- Kaikki syy on Harjanteen, hän kun kehuu olevansa niin suuri, ettei
"Pote" olisi jaksanut häntä kantaa, tokaisi Pelle vihdoin.
-- Ei suinkaan rehtori ole meihin vakavasti tyytymätön? Ei meillä
mitään tarkotuksia ollut, kiiruhti Runoilija kysymään.
-- En minä sitä epäillytkään.
-- Saahan rehtori kahvia ennemmin kuin kukaan muu opettajista, intoili
Pelle.
-- Aropas nyt selittää, naurahti rehtori.
Oli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Omituinen painostus pyrki
kahlehtimaan kielet. Kahvipannu vain porisi ja kuohui yli. Pojat
vilkuilivat tuontuostakin jännittyneinä Filosoofiin.
Vihdoin Filosoofi nousi; hän oli hieman kalpea aiheettomasta
liikutuksesta.
-- Me emme tiedä, mikä on syynä siihen, että meillä nyt on kunnia
sulkea rehtori esimiehenämme piiriimme, mutta me pyydämme esiintuoda
vilpittömän ilomme sen johdosta. Me tiedämme, että opettajakunnalla on
meistä huonot käsitykset. Emme tahdo emmekä voikaan itseämme puolustaa,
mutta me pyytäisimme rehtoria unohtamaan kaiken, mikä on mennyttä. Me
niin toivoisimme, että rehtori uskoisi meistä hyvääkin. Kenties se
vaikuttaisi meihin niin, että esimiehemme joskus olisi tyytyväinen
luokkaansa.
Rehtori oli noussut seisomaan, hänen äänensä sävy oli hiukan muuttunut,
kun hän vastasi:
-- Hyvä on, pojat... Kaunis alku. Koetetaanpa saada loppu vielä
kauniimmaksi.
Seitsemäs luokka oli aikoja sitten juonut kahvinsa, ja rehtori oli
ennättänyt kertoa monta huvittavaa seikkailua omalta kouluajaltaan, kun
airut saapui ilmottamaan juoksukilpailujen alkavan.
Oteltiin kahden kilometrin murtomaamatkalla. Kukin luokka sai valita
kolme edustajaa, ja näiden yhteisen pistemäärän mukaan ratkaistiin
voitto. Palkintona oli hopeamalja; kolmelle parhaalle annettiin
sitäpaitsi opettajakunnan lahjottamia kirjoja.
Sahra -- Runoilija, Aro -- Pelle ja Martti Ranta, ylen hiljainen poika,
jolla ei ollut mitään lisänimeä, edustivat seitsemättä luokkaa. He
pukeusivat kiiruusti urheilutamineihinsa ja riensivät tasaisen kallion
laelle, mikä oli sekä lähtö- että paluupaikka.
Ainoastaan neljä ylintä luokkaa kilpaili. Matka oli mitattu ja
käännöspaikalle oli asetettu vartiomiehet, yksi kultakin luokalta,
Satainen oppilasjoukko liikehti levottomasti; pikkupojat pitivät
kauheata meteliä lähtökohdalla, toiset huusivat, toiset viskelivät
hattujaan ilmaan, jotkut kiipeilivät puihin paremmin nähdäkseen.
Jo asettuivat urheilijat riviin. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin
pamahti laukaus, ja pojat pyrähtivät juoksuun kuin pyyparvi.
Yleensä ennustettiin kahdeksannen luokan voittavan, heillähän oli
kuuluisa, kepeäjalkainen Pörppä, jolle ei kukaan vetänyt vertoja.
Jotkut yltiöpäät uskalsivat väittää Pellen tulevan ensimäiseksi.
Odotettiin jännittyneinä, puhuttiin matalalla äänellä, tiheään
sulloutunut joukko näytti ikäänkuin aaltoilevan. Muutamat olivat
lähteneet kilpailijoiden perään, tie kun koukerteli ja puut peittivät
näköalan.
Kului kuusi minuuttia. Jännitys kasvoi, äänet vaimenivat kokonaan. Ja
yhtäkkiä kajahti kymmenistä kurkuista:
-- Pörppä! Pörppä tulee! Hurraa! -- Runoilija! Hurraa!
Tienpolvekkeeseen oli todellakin ilmestynyt pitkä
kahdeksasluokkalainen, ja aivan hänen kintereillään porhalsi Runoilija.
Mutta jälellä oli vielä noin sata metriä jyrkkää ylämaata. Kumpaakin
juoksijaa kiihotettiin:
-- Pinnistä, Pörppä, Runoilija ajaa ohi.
-- Paina, Runoilija! Sivuuta vaikka terveys menisi!
-- Pelle! Rannan Martti! Pietikäinen! kirkui joukko.
Pörppä läähätti, puoliavoin suu vaahdossa, pää taipuneena pahasti
taaksepäin. Runoilija oli kalpea kuin vaate, huulet tiukasti yhdessä,
leuka painettuna rintaa vasten kuin pahasisuisen hevosen.
Auttamattomasti vei kahdeksasluokkalainen voiton, ollen lopussa lähes
kymmenen metriä edellä. Kolmantena tuli Pelle, joka juoksi kuin
leikitellen, kauniisti ja kevyesti, kasvoilla lapsellinen ilme. Häntä
seurasi Rannan Martti hammasta purren, kulmat rypyssä. Aivan lopussa
muuan kuudesluokkalainen hänet kuitenkin sivuutti. Sitten tulivat
miltei yhtaikaa molemmat jälelläolevat kahdeksasluokkalaiset ja
neljännen luokan pieni menijä.
Vastoin oletuksia oli seitsemäs luokka voittanut. Rehtori lausui
muutaman sanan urheilijoitten kunniaksi ja ehdotti voittajille
hurraahuudon. Joukko hajaantui ryhmiin innokkaasti väitellen, iloiten
ja napisten.
Kilpailijat olivat miltei kaikki heittäytyneet kalliolle pitkäkseen,
levähtääkseen päiväpaisteessa. Runoilija loikoi kyynärpäähänsä nojaten
aivan jyrkänteen reunalla, itsekään huomaamatta, että vaara oli
lähellä. Hän tarkasteli rouva Lagusta, joka istui kanervikossa posket
punottavina, syvänsiniset silmät kirkkaina, runsas, vaalea tukka
tuulessa liehuen.
Aivanhan hän on kuin koulutyttö, varsinkin opettajien rouviin verraten,
ajatteli Runoilija. Mutta mitä! Häneenhän nuo kauniit silmät olivat
tähdätyt, siitä ei epäilystä. Runoilijan sydän sykähti oudosti;
hätäisesti hän käänsi katseensa muuanne.
-- Sahra, tehän putoatte, siirtykää toki, huudahti maisteri Björk,
saksan ja ranskan kielten opettaja, tummaverinen, hieno mies, joka aina
teititteli.
Runoilija siirtihe laiskasti, vilkaisten välinpitämättömästi alas
syvyyteen... Mutta jälleen tuijottivat häneen laulunopettajattaren
kirkkaat silmät. Ja jälleen sykähti hänen sydämensä ja sekavuus valtasi
hänen ajatuksensa.
-- Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti
maisteri Sundberg. -- Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea.
Entäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä
loppunopeuden olisi saanut?
Runoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa
hän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä
käänsi silmänsä muuanne.
-- Minkä loppunopeuden ruumis olisi saanut? toisti Sundberg.
Jälleen katse kirkkaista silmistä; Runoilija oli kuin lumottu.
-- Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale
saavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena
toisen kylmyydestä.
Rouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti
varjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija
ikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli
tuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut
epäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella...
Kummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot
synnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen
täytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi
päistikkaa kalliolta veteen.
Kuului huudahduksia. Kaikki syöksyivät jyrkänteen reunalle.
Runoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan
pinnalle hän huusi iloisesti:
-- Oivallisella loppunopeudella, maisteri!
-- Sekös valehtelee! sanoi Pelle, valmiina hyppyyn.
-- Minä kiellän ketään enää hyppäämästä, kuului rehtorin tyyni, mutta
luja ääni.
Pelle käänsi epäröiden päätään vähän sivulle; hän kohtasi Filosoofin
varottavan katseen ja peräytyi.
Filosoofi tuli hänen luokseen.
-- Hyvä on, Pelle, että tottelit. Sinä olet aina niin jumalaton.
Pelkäsin, että suututtaisit esimiehemme heti alussa.
-- Viis minä rehtorista! En vaan uskaltanut; se on vietävän korkea
kallio, vastasi Pelle, vaikka tiesikin, ettei Filosoofi häntä uskonut.
Filosoofi oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
-- Runoilija on jo rannassa. Minä riennän häntä tervehtimään.
Runoilijan pukeutuessa kysyi Filosoofi:
-- Mitä varten sinä oikeastaan hyppäsit?
-- Mitäkö varten? Sudelle kiusaksi tietenkin. Hän ahdisteli minua
kysymyksillään.
Syntyi hiljaisuus.
-- On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. -- Mutta muistatko, mitä
Arsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen
vangitsemisestaan?
-- No?
-- "Nainen katsoi minuun."
Runoilija kumartui nopeasti solmimaan kenkänsä nauhoja.