Jonkin aikaa Kiljusen herrasväki pysytteli maalla aivan rauhassa, ja
Helsinki oli jo ennättänyt unohtaa heidän vierailunsa. Heidän
sielläolostaan ei ollut jäänyt jäljelle mitään muuta kuin lause, jota
helsinkiläiset usein käyttivät. Tämä lause oli: "Kiire kuin
Kiljusilla!"
Mutta kun pimeät elokuun illat tulivat ja elämä alkoi
käydä yksitoikkoiseksi, sillä se saattoi Kiljusillekin tulla
yksitoikkoiseksi, alkoivat he puhella Helsingistä. Pian oli heissä
herännyt ajatus, että sinne olisi hauska jälleen päästä. He olivat
aivan varmasti vakuutettuja siitä, että kaikki tulevat hyvin iloisiksi,
kun he vain ilmestyvät kaupunkiin.
Äkkiä he päättivät lähteä Helsinkiin.
Ja kun Kiljusille aina tapahtuu kovin merkillistä matkoillaan, niin oli
tämäkin matka sellainen, että se olisi oikeastaan historiaan
kirjoitettava.
Tehtyään tämän päätöksensä riemuitsivat he itse siitä niin kovasti,
että huusivat kaikki yht'aikaa. Ja kun he olivat toisilleen tällä
tavoin ilonsa ilmaisseet, menivät Mökö ja Luru etsimään Pullaa
ilmoittaakseen tälle, mikä sitä odotti. He tarttuivat molemmat Pullan
etukäpäliin ja pakottivat sen kulkemaan takajaloillaan heidän välissään
pitkin pihaa ja huusivat sille:
-- Me menemme Helsinkiin!
Ja Pulla taisi tämän ymmärtää, sillä se haukkui minkä suinkin jaksoi.
Ja kun se oli Kiljusen koira, niin se haukkui tavallista kovempaa,
sillä sen oli aina ollut pakko ponnistaa viimeisetkin voimansa
saadakseen äänensä kuuluviin.
Kun edellisellä matkalla asunto hotellissa oli tullut hiukan
levottomaksi, niin oli äiti Kiljunen tällä kertaa sitä mieltä, etteivät
he menekään asumaan minnekään hotelliin, hakevat ainoastaan jostain
rauhallisen huoneen ja vievät kotoa ruokaa mukanaan.
Tätä varten tuotiin suuri puulaatikko ja siihen ahdettiin kaikenlaista
sellaista, mitä suinkin voitiin syödä. Siinä oli voita ja leipää, oli
maitoa ja juustoa, oli palvattua lihaa ja nauriita, kylmiä perunoita ja
silakoita, siinä oli purkeissa puuroa ja puolahilloa, ja siinä oli
kahvipannukin ja kaikki, mitä tarvittiin kahvin valmistamiseen. Tämän
laatikon kuljettamiseksi otettiin matkaan poikien itse valmistamat
matalat kärryt, joissa oli neljä pyörää.
Jotta junassa ei laatikkoa käännettäisi nurin, jolloin tavarat
menisivät sekaisin, oli isä Kiljunen laittanut pahvista suuren lapun,
jossa oli kirjoitus: "Tämä puoli ylöspäin!" Ja tämä lappu aiottiin
naulata laatikon kanteen. Lapun isä antoi Mökölle, jotta hän sen
naulaisi, mutta Mökö pistikin sen taskuunsa ja sinne se jäi
toistaiseksi.
Puulaatikko oli suuri. Kun Pulla näki sinne ajettavan kaikenlaista
hyvää, teki sen mieli tarkastaa sitä. Juuri kun Kiljuset pukivat ylleen
päällysvaatteita, hyppäsi Pulla laatikon vieressä olevalle tuolille,
kohotti kuonollaan laatikon kantta, pisti päänsä yhä syvemmälle
ulottuakseen ottamaan jotain hyvää. Mutta silloin se kurottautuikin
liian syvälle; se retkahti laatikkoon, ja kansi putosi kiinni.
Jo oli kiire asemalle, ja isä Kiljunen pani nopeasti laatikon lukkoon.
Se nostettiin rattaille, ja herrasväki läksi ajamaan tulista vauhtia
asemalle.
Se oli taas sellaista menoa, että kyllä kylässä tiedettiin Kiljusten
olevan jonnekin matkalla.
Mennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt
missään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee
Helsinkiin päästyä.
He olivat tulleet asemalle, kun Luru sanoi:
-- Missä Pulla on?
-- Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht'aikaa.
Silloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset
taas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.
Laatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.
Mutta millaisessa tilassa se olikaan!
Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin
merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen
hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli
painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaa, ja sitä se räpytteli
tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli
tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se
heilutti.
Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa,
etteivät he joutaneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli
käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään,
ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli
puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas
koira ja tiesi hyvin, missä järjestyksessä ruoat syödään.
Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti
valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä.
Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että
kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin
se Mökön taskusta.
Kun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty,
niin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.
Kyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se
ei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna
ajoi asemalle.
Kun Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, "Pääskynen", joka on
tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia, niin olihan junassa
monta, jotka heti melusta saattoivat arvata, että tämä oli nyt se
kuuluisa Kiljusen herrasväki, joka pyrki junaan.
Ja mikä oli seurauksena! Ei suinkaan se, että kaikki olisivat tahtoneet
olla heidän lähellään, niinkuin kuuluisille henkilöille yleensä
tapahtuu, vaan kaikki pakenivat siitä vaunusta, jonne Kiljusen joukko
oli mennyt, sillä he pelkäsivät joutuvansa johonkin selkkaukseen.
Kiljusen herrasväki oli siinä suhteessa omituinen, että sille tapahtui
merkillisiä asioita aina, kun se joutui muiden kanssa tekemisiin, mutta
harvoin mitään erikoista silloin, kun he olivat yksinään omissa
hoteissaan. Seurauksena tästä oli, että he pääsivät Helsinkiin asti
saamatta mitään merkillistä aikaan.
Mutta heti asemalla he herättivät suurta huomiota. Äiti Kiljunen oli,
niinkuin muistetaan, pistänyt tuon pahvipalan, jossa oli "Tämä puoli
ylöspäin", taskuunsa. Hänen ottaessaan nenäliinaansa tuli pahvipala sen
mukana ja jäi roikkumaan hameen päälle.
Ai, kuinka ihmiset nauroivat sen nähdessään. Muutamat oikein hirnuivat
ilosta, pikkupojat hyppelivät ja huusivat, asemalla olevat
sanomalehtimyyjät huusivat paljoa kovempaa kuin lehtiä kaupatessaan:
"Tämä puoli ylöspäin!" Ei asemalla ollut ainoatakaan, joka ei olisi
nauranut.
Ja hullunkuristahan se olikin, kun äiti Kiljusen hameessa oli sellainen
kyltti, että hamepuoli oli pidettävä ylöspäin. Kaikkihan silloin
kuvittelivat, miltä laiha äiti Kiljunen näyttäisi, jos hänet pantaisiin
käsillään seisomaan.
Kiljuset eivät ymmärtäneet tätä ihmisten iloisuutta millään muulla
tavalla, kuin että kaikki riemuitsivat heidän tulostaan Helsinkiin. Sen
vuoksi he nyökkäsivät kaikille ystävällisesti aivan kuin vanhoille
tutuilleen.
Äiti Kiljunen ensimmäisenä huomasi, että hänelle naurettiin, ja
katsoessaan sivulle hän näki tuon lapun. Ja silloin hän parkaisi niin
kovasti, että kyllä hän silloin olisi saanut Kiljusen nimen, ellei
hänellä jo ennestään sitä olisi ollut. Ja ihmiset nauroivat vieläkin
makeammin hänen huudolleen.
Kun herrasväki oli saanut tavaransa, niin he panivat laatikkonsa
poikien rattaille ja läksivät kaikkien ihmetellen heitä katsellessa
Rautatientorille.
Sen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli
näytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä
marssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat
rinnalla, äiti kulki jäljestä, ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti
hyppeli ja haukkui jokaista autoa, minkä sattui näkemään.
Teatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova
riita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät
laatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään
muotoa päästää sinne.
Kun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja
Pullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki
teatteriin.
-- Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.
Se oli varomaton sana sellaiselle joukolle, kuin Kiljusen herrasväki
oli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!
He ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit
helisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä
tapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat
lavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että
saliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.
-- Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella,
astuttuaan sisään pimeään saliin.
-- Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.
Yleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan,
ja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei
laisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut
välttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan
herrasväkeen.
-- Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.
Isä Kiljunen kuuli tämän ja vastasi heti täydellä äänellä:
-- Me olemme Kiljusen herrasväki!
Siitäpä ilo syntyi salissa, sillä tunsivathan kaikki Kiljuset. Ja nyt
jokainen tahtoi saada heitä istumaan lähelleen. Olipa siinä metakkaa!
Huudettiin joka puolelta heille, että siellä ja siellä oli vapaita
paikkoja. Monet nousivat paikoiltaan ja viittoilivat käsillään.
Kun tätä melua oli jonkin aikaa kestänyt, tuli isä Kiljunen katsoneeksi
lippuihinsa ja näki niissä numerot. Tästäkös syntyi taas uusi kysely,
joka piankin loppui, kun saatiin selville, missä herrasväen paikat
olivat.
Nyt alkoivat kaikki kuunnella, mitä näyttämöllä sanottiin. Oikeastaan
on väärin sanoa, että ihmiset kuuntelivat, mitä näyttelijät puhuivat.
Kiljuset kyllä kuuntelivat, mutta kaikki muut kuuntelivat heitä. He
nimittäin tekivät koko ajan ääneen huomautuksiaan. Ja kun heidän älynsä
ei ollut erikoisen loistava, niin tuli siitä sellaisia huomautuksia,
että niille sai nauraa enemmän kuin itse näytelmälle.
Kun tätä iloa oli jonkin aikaa jatkunut, niin tapahtui näyttämöllä
jotain sellaista, joka käänsi kaikkien huomion sinne.
Tämän sai Pulla aikaan.
Herrasväen mentyä sisälle oli Pulla jäänyt ulkoeteiseen ovenvartijan
hoidettavaksi. Kun pojat eivät olleet sitä millään tavalla
yllyttämässä, niin se istui vartijan vieressä aivan rauhallisesti,
heilutti vain toisinaan häntäänsä ja haukahti iloisesti.
Ovenvartija luuli Pullan pysyttelevän siinä rauhallisesti paikoillaan
ja läksi jonnekin muuanne omille asioilleen. Mutta kun Pulla oli jäänyt
yksin, niin sen tuli kovasti ikävä poikia ja se läksi heitä etsimään.
Se pääsi ensiksi käytävään ja sieltä eräästä raollaan olevasta ovesta
näyttämön puolelle.
Täällä oli kaikki Pullan mielestä erittäin hauskaa, ja se päätti ottaa
kaikesta tarkan selon. Ennenkuin kukaan huomasikaan, oli se jo keskellä
näyttämöä ja päästi oikean ilohaukahduksen nähdessään niin paljon outoa
ja ihmeellistä.
Mutta kun Mökö ja Luru näkivät Pullan lavalla, niin hepä ilahtuivat. He
huusivat niin, että koko teatteri kaikui:
-- Pulla! Pulla!
Tämä nimi ja tämä huuto vaikutti koko yleisöön niin innostuttavasti,
että sekin alkoi huutaa:
-- Pulla! Pulla!
Ja kun Pulla huomasi näyttämöllä tulleensa yleisen huomion esineeksi,
niin se heilutti harvakarvaista häntäänsä, teki muutaman iloisen
hyppäyksen ja sitten päästi oikein riemuhaukunnan. Sen teki kovasti
mieli mennä sinne, missä pojat olivat.
Juuri kun Pulla oli menossa etsimään tietä suoraa päätä yleisön
puolelle, niin se huomasi kuiskaajan, jonka pää näkyi permannosta ja
pään vieressä käsi, joka vihaisesti huitoi. Nähdessään olennon, jolla
ei ollut alaruumista ollenkaan, Pulla kummastui ja sanoi tietysti
mielipiteensä haukkumalla oikein vihaisesti. Ja nytpä syntyi oikein
kiivas rähinä.
Kuiskaaja, joka näki edessään haukkuvan koiran ja kuuli, miten yleisö
oikein kiljui ilosta nähdessään tämän metakan, ojensi käsivartensa
tarttuakseen Pullan niskaan. Mutta siitä Pulla ei pitänyt laisinkaan,
vaan yltyi haukkumaan yhä kiivaammin.
Yleisön puolella Kiljuset huomasivat, että Pullalle aiotaan tehdä
pahaa, ja päättivät heti mennä auttamaan. He ryntäsivät siis eteenpäin.
Mutta nyt tulikin este. Yleisön ja näyttämön välillä on syvä aukko,
jossa orkesteri soittaa. Kiljuset olivat urhoollisia, eivät he
pelänneet, vaan hyppäsivät sinne. Siellä oli soittokoneita ja niiden
päälle he tulla muksahtivat.
Pojat näkivät kaksi rumpua ja luulivat, että ne kyllä kestävät heidän
hypätä päälle. Mikä suuri erehdys! Kun Mökö koko lihavuudessaan putosi
rummulle, niin kuului sellainen paukahdus, kuin kanuunalla olisi
ammuttu, sillä rummun kalvo meni rikki. Luru oli laihempi, ja kun hän
putosi rummulle, niin hän ensin pomppoili pari kertaa ilmaan ja sitten
puhkaisi korollaan senkin rummun kalvon, jolloin kuului uusi paukahdus.
Isä Kiljunen luuli suurta bassoviulua kestäväksi ja loikkasi sen
päälle. Kuului vain rämähdys, kun se halkesi, ja isä Kiljunen joutui
johonkin pahaan rakoon. Äiti Kiljunen joutui keskelle torvikasaa, ja ne
sotkeutuivat hänen jalkoihinsa.
Koko yleisö ryntäsi katsomaan, miten Kiljusten oli käynyt, näyttelijät
tekivät samoin näyttämön puolella, ja niiden joukossa Pulla etumaisena
katsoi alas orkesteriin ja ulvoi sydäntävihlovasti nähdessään rakkaan
isäntäväkensä tällaisessa kurjassa tilassa.
Mutta eivät Kiljuset hätääntyneet. Pian he olivat taas jaloillaan ja
alkoivat pyrkiä näyttämölle. Sieltä ojennettiin heille käsiä ja
kiskottiin ylöspäin. Kun he sitten olivat tulleet näyttämölle, niin
Pulla haukkui ilosta ja yleisö taputti käsiään.
Kiljusten osaksi tuli sellaisia suosionosoituksia, että he saivat tulla
monta kertaa kiittämään yleisöä. Rivissä he seisoivat pituuden mukaan.
Ensin äiti, sitten isä, sitten Luru ja Mökö ja viimeiseksi Pulla, joka
herrasväkensä kumartaessa yleisölle aina nousi takajaloilleen istumaan
ja räpytteli etukäpäliään.
Kun kaikki kerran kuitenkin loppuu, niin loppui kättenkin taputus.
Kiljuset pantiin erikoiseen aitioon, josta he eivät päässeet minnekään
liikkumaan. Ja kummallista kyllä eivät he saaneetkaan enää mitään muuta
häiriötä aikaan sinä iltana.
Mutta kun yleisö poistui teatterista, niin kaikki sanoivat, ettei
heillä Kansallisteatterissa ole koskaan ollut niin huvittavaa iltaa.
Viimeksi lähtivät Kiljuset. Kun he olivat ottaneet jälleen huostaansa
rattaat, joiden päällä oli ruokalaatikko, niin he alkoivat ajatella,
minne menisivät yöksi, sillä olihan jo myöhä ja heidän oli uni.
Hotelliin he eivät tahtoneet, senhän he olivat päättäneet jo kotoa
lähtiessään.
Vastapäätä teatteria on Ateneum. Heidän tultuaan sen eteen otti äiti
Kiljunen taskustaan avainkimpun, joka sinne oli jäänyt, ja
ajattelematta laisinkaan, oliko se sopivaa vai ei, avasi Ateneumin
oven. He menivät aivan rauhallisesti sisään ja ottivat ruokalaatikon
kärryineen mukaansa.
Ateneumin porraskäytävässä on suuri joukko kuvapatsaita. Niitäkös Pulla
alkoi haukkua, sillä eihän se sellaisia ennen ollut nähnyt, sillä
totisesti Kiljusen talossa ei mikään kuvapatsas olisikaan pysynyt
ehjänä. Pulla luuli niitä jonkinlaisiksi valkoisiksi kummituksiksi ja
rähisi niille oikein voimiensa takaa.
Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi
juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo
melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi
kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri
pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui
hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet
hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni
ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja
haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että
herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä.
Tämä tällainen melu kuului jo kauas torillekin, ja poliiseissa heräsi
epäilys että sinne oli mennyt varkaita, ja he toimittivat kiireimmän
kautta sanan poliisikamariin. Sieltä tultiin heti poliisilaitoksen
autolla hakemaan varkaita.
Mutta eihän siellä mitään varkaita ollut, ei muuta kuin Kiljusen
herrasväki. Ja nyt heidät otettiin kiinni, pantiin autoon ja vietiin
poliisikamariin. Siellä heidät pantiin putkaan yöksi.
Kun he siellä istuivat olkivuoteillaan, sanoi isä Kiljunen aivan
säteilevänä:
-- Meidän kävi sittenkin paremmin kuin hyvin. Mehän saimme yösijan
aivan ilmaiseksi. Tosin tämä on hiukan epämukava, mutta kyllä täällä
toimeen tulee.
Aamulla heidät päästettiin ulos ja vietiin tutkittaviksi. Kun he olivat
perin rauhallisen näköisiä, niin eihän heitä kovasti vartioitu. Sen
vuoksi ei kukaan huomannutkaan, kun he jo olivat pihalla, ja kun siellä
oli juuri parhaillaan poliisilaitoksen auto lähtöön valmiina, niin
Kiljusen herrasväki nousi siihen.
Isä Kiljunen koetteli siinä kaikenlaisia kädensijoja ja vipuja. Ja
äkkiä auto hurahti menemään! Hui, kuinka se meni! Isä Kiljusella oli
kuitenkin siksi paljon mielenmalttia, että hän osasi tarttua
ohjauspyörään. Ja sitten sitä mentiin pitkin Aleksanterinkatua.
Olipa se kummallista menoa. Vuoroin oli auto vasemmanpuolisella
katukäytävällä, vuoroin oikeanpuolisella. Kadulla olevat ihmiset, jotka
näkivät tämän kummallisen auton tulevan, säikähtyivät ja pakenivat
minkä ennättivät. Muutamat juoksivat kadun varrella oleviin kauppoihin,
toiset karkasivat sivukaduille, toiset taas etsivät turvaa kadun
varrella olevissa raitiotien sähköpylväissä. Kylläpä ne heiluivat, kun
oikein lihavat eukot niihin kapusivat.
Mutta olipa poliisikamarissakin huomattu, että Kiljuset olivat
lähteneet poliisilaitoksen autolla, ja nytpä lähdettiin juoksemaan
jäljestä, ottamaan heitä kiinni nimittäin. Katu oikein vilisi
poliiseja, jotka harppasivat täyttä kyytiä eteenpäin.
Kun yleisö tämän näki ja tunsi poliisilaitoksen auton, niin kaikki
luulivat, että poliiseille pidettiin juoksuharjoituksia, sillä miksi ne
muuten olisivat sillä lailla ravanneet pitkin katuja.
Siksi mutkikasta oli Kiljusten ajo, etteivät he päässeet aivan kovaa
kyytiä eteenpäin, mutta aina kuitenkin siksi suurella vauhdilla,
etteivät poliisit saaneet heitä kiinni.
Ja tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes tultiin Eläintarhaan. Sinne isä
Kiljunen käänsi auton. Ja siellä tapahtui suuri onnettomuus, hyvin
suuri onnettomuus!
Ohjauslaite meni jollain tavoin epäkuntoon, ja koko reteli ja siinä
Kiljusen herrasväki meni aika kyytiä Töölön lahteen, niin että vesi
vain mulisi.
Täältä heidät nyt kalastettiin maalle ja vietiin märkinä jälleen
poliisikamariin. Ja kun pelättiin, ettei moniin satoihin nouseva
poliisikunta voisi pitää aisoissa tätä perhettä, kutsuttiin
sotaväkeä avuksi ja miehiä sijoitettiin tiheään ketjuun koko sen
kaupunginkorttelin ympäri, missä poliisikamari oli.
Juuri kun aiottiin ryhtyä tutkimaan Kiljusia ja päätettiin vaatia
heiltä edesvastuuta niistä häiriöistä, jotka he saivat aikaan, syttyi
Sörnäisten puolella suuri tulipalo. Palokunnat ajoivat vinhaa vauhtia
eteenpäin, kirkonkellot soivat, ihmisiä oli aivan mustanaan kadut
täynnä, kaikki menossa katsomaan tulipaloa.
Tässä hädässä unohdettiin Kiljusen herrasväki, sillä poliisien täytyi
mennä valvomaan järjestystä paikalla.
Silloin Kiljuset aivan rauhallisesti läksivät pois poliisikamarista.
Eivätkä sotilaat heitä estäneet, sillä kuka olisi luullut, että tuo
lihava herra, laiha rouva, paksu poika ja ruipelo poika sekä villakoira
olisivat mitään pahantekijöitä.
Ja kun Kiljusille tuli kiire mennä tulipaloa katsomaan, niin tuli siinä
muillekin kiire. Kaikki juoksivat, aivan kaikki!
Tulipalossa on aina kiire. Sen vuoksi olivatkin Kiljuset juuri siellä
paikallaan. Kun he saapuivat palavan rakennuksen luo, niin isä Kiljunen
heti ryntäsi etumaisten joukkoon ja alkoi komentaa palokuntalaisia. Ja
jotta sivulliset eivät tulisi liian lähelle, otti hän ruiskun ja
suuntasi ensin oikein paksun suihkun vasten niiden naamaa. Kyllä ne
silloin loittonivat.
Ja niin se vain oli, että Kiljusia helsinkiläiset saivat kiittää siitä,
ettei sinä päivänä koko Sörnäinen ollut tuhkana. He panivat sellaisen
vauhdin kaikkiin, että lyhyessä ajassa tuli oli sammutettu.
Kun poliisit huomasivat, ettei millään keinolla tätä herrasväkeä saanut
pysymään aloillaan, ettei sotaväkikään pystynyt heitä pidättämään, niin
päätettiin toimittaa Kiljusen herrasväki kaupungista pois.
Pelosta olivat kaikki vapisseet sinä kertana, kun he ensimmäisen
käyntinsä jälkeen läksivät, mutta nyt ei ollut enää pelkoa, vaan
ihailua, sillä tämä herrasväki oli kiireellään ja huutamisellaan sekä
komentamisellaan pelastanut suuren osan kaupunkia.
Asemalla oli ääretön joukko ihmisiä katsomassa heidän lähtöään. Sinne
oli rakennettu lava ja siinä puhuttiin yleisölle, torvisoittokunnat
soittivat ja yleisö lauloi. Ja kun Kiljusen herrasväki astui asemaa
kohden, silloin kaikki heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Asemalla
oli punainen matto, jota myöten Kiljuset astuivat vaunuun, joka heitä
varten oli varattu.
Sinne tultuaan he kaipasivat kyllä ruokalaatikkoaan, sillä tässä
mellakassa oli heidän jo tullut nälkä. Mutta tämänkin oli Helsingin
kaupunki ottanut varteen, ja junassa tarjottiin heille oikein hienot
päivälliset. Pullakin söi silloin niin paljon, että töin tuskin pääsi
enää kulkemaan.
Kotona odotti heitä Susanna, tuo poikien kissa. Tälle kerrottiin koko
matka aivan alusta alkaen. Ja kyllä Susanna silloin pääsi selville
siitä, että sen herrasväki oli tavallista erikoisempaa joukkoa.
Kaikissa sanomalehdissä oli ylistyskirjoituksia Kiljusista. Samalla
kuitenkin toivottiin, ettei tämä herrasväki enää suurella joukolla
tulisi Helsinkiin, koska huomio, minkä he herättivät, on liian suuri.
-- Sellaista se on, kun on kuuluisa, sanoi isä Kiljunen tämän
luettuaan. -- He tahtovat, että me kävisimme siellä useammin, ja
toivovat sen vuoksi, että aina joku meistä olisi siellä.
Näin he ymmärsivät oman arvonsa. Ja hyvähän on, kun jokainen on
itseensä tyytyväinen.