Kiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien
metsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita
pyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen
sanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut
tavallisella äänellä:
-- Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on
haettava lupa maaherralta.
Kun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä
Hämeen läänin maaherralle. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä
tavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan
valmiiksi:
"Hämeen läänin herra maaherra. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään
hirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka
mitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen."
Kun maaherra aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille,
ja siinä sanottiin, että heillä on lupa tappaa viisi hirveä.
Kun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että
äiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen
huutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:
-- Olkaa hiljaa, pojat!
Pojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he
olivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.
Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli
vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä
ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen
vuoksi ottanut nuoran mukaansa.
Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä
käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat
astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat
muuallakin.
Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty
kaksi hirveä.
-- Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.
Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen,
että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta
huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat
katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi
aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan.
Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen
kalpeammaksi, huusi:
-- Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!
Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti
urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö
laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön
herneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se
suututti Mököä, ja hän huusi:
-- Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi
tässä on!
Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään
liikahtanut.
-- Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. -- Ei se kuole sinun
pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.
Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille
nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi
korkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt
nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.
Mökö huusi:
-- Minne sinä menet, Luru?
-- Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven
vetäessä häntä pitkin metsää. -- Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä,
jos pääset!
Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni.
Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun
Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven
selkään.
Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun
hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.
Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan
häntä pitkin metsää, niin hän huusi:
-- Kiipeä selkään, Luru!
Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan,
kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän
oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko
hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää
ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut
omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru,
hänen oma, laiha veljensä.
Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.
Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat, ja arvaahan sen,
minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He
olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati
sitten muut.
Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, tulivat ne lopulta
sille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin
sileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.
Pojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan,
mikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät
kylään päin ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki
pelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt olivat kummitukset tai
muut pahat kylään tulleet.
Ja koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja
kaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat
perunakuoppiin. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että nyt oli
maailmanloppu tullut.
Ja eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut
ollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat
alta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja
siat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat
juoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät
niin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä
kiirettä, ai, ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin,
sillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.
Pulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei
ollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään.
Kun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien
välissä pakoon ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia
niitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta
kun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen
komentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli
kysymys.
Ja nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jäljestä; mitkä hyppelivät
hirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja
siinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jäljestä ja koettivat saada
hirvien hännästä kiinni, ja kun se oli hyvin lyhykäinen ja kovin
korkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka
ei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla.
Kyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä,
mutta ei sekään oikein auttanut.
Ja koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä
pitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.
Kun kaikki ihmiset näkivät, että heidän kotieläimensä ja karjansa
olivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jäljestä
juoksemaan. Pojannaskalit pääsivät ensimmäisiksi, ne ravasivat niin,
ettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka
juoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän
jäljestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät
olisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja
vihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat. Kaikki, mitä
kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.
Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.
Kiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä
pidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu
käännöksiä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle.
Kun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen
kasaan. Kanat hyppäsivät koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle,
kissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle
puolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat
juoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset
maantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei
vielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja
huusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?
Isä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän
taloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi
mustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht'aikaa. Ja
vaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää
maailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin
kuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli
sellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut
paitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää
toisten huomiota.
-- Päivää! huusivat pojat. -- Tässä on taloon kaksi hirveä. Me olemme
tuoneet ne metsästä.
Silloin isä ja äiti Kiljunen taas huusivat, mutta nyt ilosta. Pojat
otettiin alas hirvien selästä, pestiin ja vaatetettiin. Kylän asukkaat
keräsivät kotieläimensä ja veivät ne pois.
Hirvet jäivät Kiljusen taloon, ja Pulla pantiin niitä paimentamaan. Ja
jos Pulla vain olisi niitä hyvin paimentanut eikä päästänyt niitä
karkaamaan, niin kai ne vieläkin olisivat siellä.