Kun kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat
lähteneet karkuun Kiljusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli jäänyt
sinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että tämä hauskuus
tulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksi se tulikin, sillä
asemapäällikkö vaati jokaisesta kissasta kymmenen markkaa ja sen
lisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli isä Kiljusen suoritettava
viisitoista markkaa kissasta. Ja kun kertoo tämän luvun kissojen
lukumäärällä, niin tuleehan siitä sellainen summa, että se voisi
hirvittää ketä tahansa.
Saatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin
ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi
perheelleen:
-- Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin
myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.
Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu
kuin ruveta aarteen etsimiseen.
Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että
toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista
tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat
Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.
Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan
varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin
he uskoivatkin aivan varmasti.
Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia
aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän
lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä,
eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.
Pian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa,
äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä
pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä,
mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan
arveli heidän etsivän peltomyyriä.
Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli
piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun
kaikki Kiljuset maassa myllersivät.
Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he
päättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen
etsimistä.
Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi
kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi
hänen seurakseen.
Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen,
mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin
ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.
Jonkin aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän
koetti houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja
ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti
lapion kuoppaan ja meni yksinään.
Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua,
sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla
mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä
olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se
oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen
reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan
kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä.
Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä
kuin Lurun lapio.
Hyväinen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki
lapion.
-- Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.
Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He
huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin
karkasivat tiehensä.
Eihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta
ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen
reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi
viisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.
Kuoppa tuli yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain näkynyt.
Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he
olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa
lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää
heidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.
Kylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut,
ja riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun
kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät
kotiinsa etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.
Kun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat
kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja
enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan
näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan,
sitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa
matoja ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä,
niin hän meni erääseen latoon maata.
Mutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki
luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.
Ja kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää
maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin
hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan
ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta
rakkautta!
Lopulta oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan.
Nyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin
työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja
sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili
kaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas uusia reikiä
ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukautettiin. Luru kuuli
tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut
lähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle
puolelle apua hakemaan.
Täälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoittamaan heitä
lähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä
he ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli
hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan.
Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään
tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.
Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he
sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.
Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja
sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja
paukautettiin.
Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä
tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli
tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä
johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä
insinööri on aina insinööri.
Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että
täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut,
ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.
Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata
ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki
tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä
tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen
ponnisti oikein voimainsa takaa.
Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja
läksi soutamaan kotiaan kohden.
Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan
vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua,
poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.
Ai, ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän
asukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki
huusivat yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä,
etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa
oli kadonnut.
Juuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli
teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi
isältään nähtyään hänet:
-- Onko aarre tullut näkyviin?
Hänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä
tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta
itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä
tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja
ponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun
se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut
kävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.
Ja lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! -- Ja kun
ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.
Kun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja
Kiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän
seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.
Insinööri tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä.
Olipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti
kuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin
huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää,
että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja,
siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin
huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.
Ja lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta
ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta
ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon
tähteeksikin.
Kiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.