Kyllähän Kiljusen pojat saunassa usein kävivät ja mielellään
kävivätkin, mutta eräs heidän saunamatkansa päättyi tavalla, joka
saattoi Mökön ja Lurun vähäksi aikaa kammoamaan saunaa.
Merkillisellä kalastusretkellään pojat vilustuivat. Vaikka olikin
kesäpäivä ja vaikka he suurimman ajan olivatkin olleet vedessä aivan
palavan saaren vieressä, niin kotimatkalla istuessaan alasti veneessä
he kuitenkin vilustuivat siksi paljon, että saivat kovan yskän.
Yskä on siksi tavallinen tauti pikkupojissa, ettei sille panna
suurtakaan painoa. Eivät isä ja äiti Kiljunenkaan välittäneet siitä
vähääkään.
Mutta toisin oli poikien laita. He olisivat mielellään päässeet tästä
ainaisesta röhimisestä. Naapuritalossa oli renki, pitkä ja laiha
ruipelo, jonka nimi oli Esko. Tämä kuullessaan poikien yskivän kysyi
heiltä:
-- Mikä teitä vaivaa?
-- Yskä meitä vaivaa, sanoivat pojat.
-- Onko se teistä hauskaa?
-- Mitä hauskaa se on, sanoi Mökö.
-- Miksi ette siis aja sitä pois?
-- Millä me sen ajamme?
Ja nyt Esko neuvoi. Jos saunassa tervaa koko ruumiinsa venetervalla ja
ottaa sitten oikein kovan löylyn, niin kyllä jokainen tauti poistuu.
Hän kertoi sillä keinolla pääsevänsä vaikka millaisesta taudista
tahansa.
Pojat kuuntelivat hartaina tätä selitystä ja päättivät heti samana
iltana, joka sattui olemaan lauantai, koettaa tätä keinoa.
Tavallisesti he saivat kahden olla saunassa, sillä he pitivät siellä
sellaista mekastusta, ettei kukaan mielellään mennyt heidän kanssaan.
Ei siis nytkään ollut ketään näkemässä heitä, kun he tervatynnyristä
laskivat vatiin tervaa ja sitten alkoivat sitä sivellä ruumiiseensa.
Ai ai, minkä näköisiksi he tulivat! He olivat mustia kuin poltetut
kahvinpavut, eikä heitä enää olisi voinut mitenkään kuvitella Suomen
kansalaisiksi, ellei puheesta olisi saanut siitä selvää.
Saunan eteisessä oli muuripata, jossa aivan äskettäin oli keitetty
höyheniä. Niitähän kuumennetaan, jotta niistä katoaa kaikki mädännys,
ennenkuin ne sitten puhdistetaan ja pannaan tyynyjen sisään. Näitä
höyheniä oli eräässä suuressa puulaatikossa, jonka reunalle Luru istui,
voidakseen siinä asennossa paremmin hieroa tervaa jalkoihinsa.
Kuinka olikaan, niin hän sattui tekemään varomattoman liikkeen ja
putosi laatikkoon istualleen. Mökö auttoi hänet sieltä ylös.
Mutta minkä näköinen olikaan Luru päästyään jälleen jaloilleen! Mökö
nauroi ja kiljui häntä katsellessaan. Kun Lurun ruumiissa oli tervaa,
niin olivat höyhenet tarttuneet koko hänen takaruumiiseensa. Ja siinä
hän nyt seisoi hyvin merkillisen näköisenä. Koko ruumis mustana ja
takana aivan kuin ihmeellinen pyrstön typykkä!
Mutta Luru ei mielellään kuunnellut Mökön naurua, vaan suuttui ja
lykkäsi veljensä suoraa päätä laatikkoon. Ja kun Mökö sieltä nousi, oli
hän vielä merkillisemmän näköinen kuin Luru. Hänellä oli höyheniä aivan
pitkin ruumista.
Nyt suuttui Mökö ja lykkäsi Lurun vuorostaan laatikkoon, ja pian oli
tämäkin samanlainen kuin veljensä.
Kun he nyt katselivat toisiaan, niin he molemmat alkoivat nauraa
eivätkä enää voineet olla toisilleen vihaisia.
Mutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille
oli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa
olentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria
ne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne
kävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä
lampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka
tapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua.
Ja kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein
kimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.
Mutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä
pelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä
pakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja aina,
kun he koskettivat koiraa käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä
Pullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet
vastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä
merkillisen näköinen kuin pojatkin.
Nyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei
koskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.
Kun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä
astui ulos sellaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi
äkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään
kuperkeikan. Sitten hän lähti ravaamaan taloa kohden huutaen koko
matkan:
-- Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!
Tämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämä huudot kuullessaan
juoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan
tuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joksikin
metsänpedoiksi, sieppasi ensimmäisen aseen, minkä sattui saamaan
käsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen
päivänvarjo.
Äiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi
niin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen voi kiljaista ja sieppasi aseekseen
isä Kiljusen kävelykepin.
Pojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin
maantietä.
Ensimmäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi
heti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämä juoksevat hirviöt ja läksi
sitten laukkaamaan tiensyrjään kaataen aidan mennessään.
Seuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli,
pakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä
erääseen pensaaseen luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai,
kuinka hän huusi!
Mutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin
aseeseen ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä
talikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.
Pojat jo oikein säikähtyivät tästä takaa-ajosta ja menivät viimein
erään aitan alle piiloon. Siellä he olivat ainakin toistaiseksi
turvassa.
Kun kylän väki yhdessä Kiljusen isän ja äidin kanssa keskusteli, millä
keinoilla nämä kamalat hirviöt saataisiin aitan alta pois, pistivät
pojat päänsä esiin ja sanoivat:
-- Tui, tui!
Ja silloin isä ja äiti tunsivat heidät. Ja tuntiessaan poikansa he
huusivat ilosta. Ja se huuto, se oli oikea Kiljusten riemuhuuto.
Nyt kiskottiin pojat esille ja heitä lähdettiin kuljettamaan kotia
kohden.
Tänä aikana oli Pulla joutunut kylän koirien ahdistettavaksi. Se pakeni
minkä juosta jaksoi pienillä korvillaan. Mutta viimein saivat toiset
koirat sen eräällä niityllä kiinni. Pulla luuli jo viimeisen hetkensä
tulleen, niin vihaisia olivat toiset koirat. Sen vuoksi se heittäytyi
selälleen.
Mutta eihän Pullalla mitään hätää ollut. Kun koirat alkoivat purra
sitä, niin saivatkin höyheniä suuhunsa ja alkoivat sylkeä niitä pois.
Ja kun ei kukaan enää sitä uhannut purra, niin Pulla selitti omalla
kielellään toisille, mikä ja kuka hän oli. Ja sitten se läksi juosta
lönkyttämään kotiaan kohden.
Samaan aikaan kun toiselta taholta Kiljuset tulivat Mökön ja Lurun
kanssa, tuli Pulla vastaiselta puolelta. Jos olivat pojat merkillisen
näköisiä, niin oli Pulla tullut vielä kummallisemmaksi. Pakomatkalla
oli sen tervaiseen ruumiiseen tarttunut kaikenlaista roskaa ja tomua,
sen toisella puolella harasi maata risu, joka oli sen kylkeen käynyt
kiinni, ja hännän päässä oli sanomalehden kappale, jota se nyt
iloissaan heilutti aivan kuin lippua.
Sisään tultuaan ottivat Kiljusen vanhemmat ylleen huonot vaatteet, ja
sitten isä Kiljunen otti Mökön ja äiti Kiljunen Lurun jalkojensa väliin
ja alkoivat nyppiä pojistaan pois höyheniä, aivan samoin kuin linnuista
kynitään niitä. Olipa se vaivalloista työtä, kun oikealla kädellä
kiskaisi höyhenen irti, niin se tarttui sormiin, ja kun koetti sitten
vasemmalla kädellä kiskaista sen oikeasta kädestä, niin se tarttui
vasempaan käteen, ja siitä sitten oikeaan käteen jälleen.
Lopulta höyhenet kuitenkin saatiin kynityiksi pois ja poikia alettiin
hangata puhtaiksi harjoilla ja hiekalla.
Kylläpä oli vaivaa ja vastusta, ennenkuin pojat olivat jälleen ihmisten
näköisiä. Seuraus tästä kuitenkin oli, että yskä katosi. Mutta Mökö ja
Luru päättivät sittenkin, että mieluummin he pitävät yskän kuin ovat
lintuina ja antavat itseään kyniä.
Pulla kerittiin aivan kokonaan, ja silloin se tuli taas koiran
näköiseksi.