KREIVI. Se on uusinta, mitä tätä nykyä löytyy. Se on kevään kuvaus
jotenkin vilkkaassa muodossa. Jos, rouva, tahdotte koettaa...
ROSINA (kreiviä katsellen). Suurella mielihyvällä: kevään kuvaus
viehättää minua; se on luonnon nuoruus. Talven lopussa näyttää sydän
käyvän tuntehikkaammaksi, niinkuin orja, joka kauan on ollut sisään
suljettuna, suuremmalla ilolla nauttii suloista vapautta, jota vasta on
hänelle tarjottu.
BARTHOLO (matalalla äänellä kreiville). Aina romantillisia aatteita
päässä.
KREIVI (matalalla äänellä). Käsitättekö niitten viittauksen?
BARTHOLO. Peijakas omiansa!
(Hän menee istumaan siihen nojatuoliin, jossa Rosina on istunut.)
ROSINA (laulaa).
[Alkuperäänsä tässä laulettu laulu on Franskassa sitten tullut
poisjätetyksi, jonka vuoksi ei sitä ole tähänkään suomennettu.
Sen sijasta sopii teaterissa laulaa vaikka mitä romanssia.]
(Häntä kuunnellessaan Bartholo on uinahtanut. Laulun kestäessä
kreivi rohkene tarttua Rosinan toiseen käteen, jota hän hartaasti
suutelee. Mielenliikutus saattaa Rosinan laulun hitaisemmaksi ja
heikommaksi sekä katkaisee vihdoin hänen äänensä kesken jotakin
sanaa. Orkesteri seuraa laulajattaren vaihteloa, heikontaa
soitantoansa ja vaikenee hänen kanssansa. Kun ääni, joka on
nukuttanut Bartholon, taukoo, herää tämä. Kreivi nousee jälleen,
Rosina ja orkesteri aloittavat nopeasti uudestaan arian jatkoa.
Jos laulu uudestaan kerrotaan, alkaa uudestaan sama leikki.)
KREIVI. Todellakin, se on viehättävä kappale ja te, rouva, toimitatte
sen semmoisella älyllä...
ROSINA. Te imartelette minua, herra; kunnia on kokonansa opettajan.
BARTHOLO (haukotellen). Minä puolestani luulen vähän nukkuneeni tuon
viehättävän kappaleen kestäessä. Minulla on sairaani hoidettavina. Minä
menen, minä tulen, minä hyörin, ja heti kuin käyn istumaan, niin
poloiset jalkani...
(Hän nousee ja sysää nojatuolia.)
ROSINA (hiljaa kreiville). Figaro ei tule!
KREIVI. Pitentäkäämme aikaa.
BARTHOLO. Mutta, maisteri, minä olen jo sanonut sen tuolle vanhalle
Bazil'ille; eikö hänen olisi mahdollista opettaa iloisempia kappaleita,
kuin nuot suuret ariat, jotka menevät ylös, alas, vierien, hi, ho, a,
a, a, a, ja jotka minusta näyttävät aivan hautajaisten tapaisilta?
Vaikka vaan noita pikkuisia lauluja, joita minun nuoruuteni aikana
laulettiin ja joita jokainen varsin helposti muisti? Minä osasin ennen
aikaan... Esimerkiksi...
(Riturnellin kestäessä etsii hän sanoja, päätänsä kynsien,
ja laulaa, peukaloitaan paukauttaen ja vanhusten tavalla
kyyrypolvin tanssien.)
Ota vaan, Rosinani,
Ihanani,
Mun sormukseni!
(Kreiville nauraen.) Laulussa on Mariani; mutta minä panin sen sijaan
Rosinan, tehdäkseni sitä hänelle miellyttävämmäksi ja sovittaen sitä
asianhaaroihin. Ah! ah! ah! ah! Varsin hyvin tehty! eikö niin?
KREIVI (nauraen). Ah! ah! ah! Oivallisesti.
Viides kohtaus.
(Figaro, perällä. Rosina, Bartholo; Bartholo laulaa).