KREIVI

Nuotti: _Vive le vin_.

En väitäkään, en, tohtori,

Mun taiton' että voittavi

Tuon Hippokrateen joukkoinehen.

Taitonne kas se kohdallehen

Osaapi, aina auttaa kai!

Jos harvoin taudin pois se sai,

Tok' saattaa sairaan autuutehen.

Onko tämä kohteliasta, mitä sanon teille?

BARTHOLO. Se soveltuu hyvin teille, tietämätön kätyri, tällä tavoin

alentaa taiteista ensimmäistä, suurinta ja hyödyllisintä!

KREIVI. Hyödyllinen kaiketi niille, jotka harjoittavat sitä.

BARTHOLO. Taide, jonka edistymistä aurinko pitää kunnianansa valaista!

KREIVI. Ja jonka erehdyksiä maa kiiruhtaa peittämään.

BARTHOLO. Selvästi näkyy, sivistymätön ihminen, että te olette tottunut

ainoastaan hevosia puhuttelemaan.

KREIVI. Hevosia puhuttelemaan? Ah! tohtori! Eikö järki-tohtorille ole

tunnettu asia, että hevoslääkäri aina parantaa sairaansa heitä

puhuttelematta, kun päinvastoin lääkäri puhuu paljon sairaillensa...

BARTHOLO. Heitä parantamatta, eikö niin?

KREIVI. Te olette sen sanonut.

BARTHOLO. Kuka perhana lähettää tänne tuon kirotun juomarin?

KREIVI. Minä luulen, että te tekaisette minulle epigrammeja, Amor!

BARTHOLO. Mitä vihdoin tahdotte? mitä pyydätte?

KREIVI (kovasti suuttuvinansa). Kuinka, hän kiihtyy! Mitä minä tahdon?

Ettekö näe sitä?

Neljästoista kohtaus.

(Rosina, Kreivi, Bartholo.)

ROSINA (saapuville juosten). Herra sotamies, älkää vimmastuko, armoa!

(Barthololle.) Puhukaa hänelle hiljaa, herra: mies, joka puhuu

järjettömästi.

KREIVI. Te olette oikeassa; hän puhuu järjettömästi, hän; mutta me

olemme järjellisiä, me! Minä kohtelias ja te kaunis ... siinä kyllin.

Oikeastaan minä tahdon tässä talossa tavata ainoastaan teitä.

ROSINA. Mitä voin tehdä teidän hyödyksenne, herra sotamies?

KREIVI. Vähäpätöisen asian, lapseni. Mutta jos on jotakin hämärää minun

lauseissani...

ROSINA. Minä käsitän niitten tarkoituksen.

KREIVI (antaen hänelle kirjeen). Ei, pitäkää vaan kiinni puustavista,

puustavista; on ainoasti kysymys ... mutta minä sanon aivan

rehellisessä tarkoituksessa, että antaisitte minulle makuusijan täksi

yöksi.

BARTHOLO. Eikö mitään muuta?

KREIVI. Ei mitään. Lukekaa tämä lempikirje, jonka meidän

majoitus-mestarimme kirjoittaa teille.

BARTHOLO. Katsokaamme. (Kreivi kätkee kirjeen ja antaa hänelle toisen

paperin. -- Bartholo lukee.) "Tohtori Bartholo antaa ruoan, majan,

makuusijan..."

KREIVI (ääntänsä teroittaen). Makuusijan.

BARTHOLO. "Ainoasti yhdeksi yöksi mainitulle Lindor'ille, liikanimeltä

l'Écolier, joka on ratsumies rykmentissä..."

ROSINA. Hän se on, juuri hän se on.

BARTHOLO (vilkkaasti, Rosinalle). Mikäs nyt?

KREIVI. No, olenko väärässä nyt, tohtori Barbaro?

BARTHOLO. Luulisi, että tuo mies ilkeäksi huviksensa typistää nimeäni

kaikella mahdollisella tavalla. Menkää hiiteen, Barbaro! Barbe á l'eau!

ja sanokaa hävyttömälle majoitus-mestarillenne, että siitä asti, kuin

kävin Madrid'issa, olen vapautettu sotaväkeä majauttamasta.

KREIVI (itseksensä). Oi Jumala! harmillinen vastus!

BARTHOLO. Ah! ah! ystävä, tämä haittaa teitä ja saattaa teidät vähän

selkiämään! mutta korjatkaa sentään heti luunne pois täältä.

KREIVI (itseksensä). Olin vähällä joutua ilmi. (Ääneen.) Korjata luuni!

Jos te olette vapautettu sotaväestä, ette ehkä kuitenkaan ole

vapautettu kohteliaisuuden vaatimuksista? Korjata luuni! näyttäkää

minulle vapautus-todistuksenne; vaikka minä en osaa lukea, näen heti...

BARTHOLO. Se ei ole vaikeata, se on tässä kirjoituspulpetissa.

KREIVI (sillä välin kuin Bartholo menee sinne, sanoo, paikaltansa

liikahtamatta). Ah! kaunis Rosinani!

ROSINA. Kuinka, Lindor, tekö se olette?

KREIVI. Ottakaa toki vastaan tämä kirje.

ROSINA. Olkaa varoillanne, hän pitää meitä silmällä.

KREIVI. Ottakaa esiin nenäliinanne, minä lasken sen putoomaan.

(Hän lähestyy.)

BARTHOLO. Hiljaa, hiljaa, herra sotamies; minä en suvaitse, että

katsellaan minun vaimoani noin likeltä.

KREIVI. Hänkö teidän vaimonne?

BARTHOLO. No mitäs myös?

KREIVI. Minä luulin teitä hänen vaarinsa tahi mummonsa sitkeähenkiseksi

isäksi: on vähintäänkin kolme sukupolvea hänen ja teidän välillänne.

BARTHOLO (lukee jotakuta pergamenttia). "Niitten hyvien ja luotettavien

todistuksien johdosta, joita meille on annettu..."

KREIVI (lyö kädellään pergamentteja niin että ne putoovat lattiaan).

Mitä minä tarvitsen tuota sanatulvaa?

BARTHOLO. Tiedättekö, sotamies, että, jos minä kutsun väkeni, annan

heti paikalla kohdella teitä niin, kuin ansaitsette?

KREIVI. Tappelu? Ah! mielelläni, tappelu! se on minun ammattini

(osoittaen pistoliansa vyössään), ja täss' on se, jolla heitän heille

ruutia silmiin. Te kenties ette ole milloinkaan nähnyt tappelua,

rouvaseni?

ROSINA. Enkä tahdo nähdäkään.

KREIVI. Ei mikään ole kuitenkaan niin hupaista kuin tappelu. Kuvailkaa

mielessänne (tohtoria tyrkäten) ensiksi, että vihollinen on toisella

puolella laaksoa ja ystävät toisella. (Rosinalle, näyttäen hänelle

kirjettä.) Vetäkää ulos nenäliinanne. (Hän sylkee maahan.) Tuossa on

laakso, se on selvää.

(Rosina vetää ulos nenäliinansa; kreivi pudottaa kirjeensä

hänen ja itsensä väliin.)

BARTHOLO (kumartuen). Ah! ah!...

KREIVI (ottaa sen ylös ja sanoo:). Kas niin ... tulihan minun opettaa

teille ammattini salaisuudet... Todellakin sangen varomaton nainen!

eikö hän huomaa lempikirjettä, jonka hän pudottaa taskustaan?

BARTHOLO. Antakaa se minulle, antakaa.

KREIVI. _Dulciter_, pappa! jokaiselle omansa. Jos joku rabarberin

resepti olisi pudonnut teidän taskustanne?

ROSINA (ojentaa kättänsä). Ah! minä tiedän, mitä se on; herra sotamies.

(Hän ottaa kirjeen, jonka hän kätkee esiliinansa pieneen taskuun.)

BARTHOLO. Lähdettekö vihdoinkin ulos?

KREIVI. No hyvä, minä lähden. Hyvästi, tohtori; ilman vihaa. Hyvästi,

kultaseni: pyytäkää kuolemaa, että se vielä muutamilla sotaretkillä

unhottaa minut; elämä ei ole milloinkaan ollut minulle niin kallis.

BARTHOLO. Menkää vaan. Jos minulla olisi tuommoinen valta kuoleman

suhteen...

KREIVI. Kuoleman suhteen? Olettehan lääkäri! Te teette niin paljon

kuolemaa varten, että se ei voi kieltää teiltä mitään.

(Hän lähtee.)

Viidestoista kohtaus.

(Bartholo, Rosina.)

BARTHOLO (katsoo, kuinka hän menee). Hän on vihdoin mennyt!

(Itseksensä.) Teeskennelläänpä.

ROSINA. Myöntäkää kuitenkin, herra, että hän on hyvin iloinen, tuo

nuori sotamies! Hänen pohmelonsa takaa näkyi, ettei häneltä puutu älyä

eikä jonkinlaista kasvatusta.

BARTHOLO. Onnellinen olen, kultaseni, että sain hänet luotamme

lähtemään! Mutta etkö ole vähän utelias lukemaan minun kanssani tuota

paperia, jonka hän antoi sinulle?

ROSINA. Mikä paperi?

BARTHOLO. Tuo, jonka hän oli ottavinansa ylös, saadaksensa sitä sinun

haltuusi.

ROSINA. Hyvä! se on minun serkkuni upseerin lähettämä kirje, joka

putosi minun taskustani.

BARTHOLO. Minulla on se ajatus, että hän veti sen omasta taskustaan.

ROSINA. Minä tunsin sen aivan hyvin.

BARTHOLO. Voihan helposti katsoa.

ROSINA. Minä en vaan tiedä, mihin se joutui.

BARTHOLO (taskua osoittaen). Sinä panit sen tuohon.

ROSINA. Ah! ah! hajamielisyydestä.

BARTHOLO. Ah! varmaankin. Sinä saat nähdä, että se on joku hullutus.

ROSINA (itseksensä). Joll'en suututa häntä, ei löydy keinoa kieltää.

BARTHOLO. Annahan, sydänkäpyseni.

ROSINA. Mutta mitä ajattelette, kun yhä vaaditte sitä, herra? Onko se

taas joku epäluulo?

BARTHOLO. Entäs te, mikä syy teillä on olla sitä näyttämättä?

ROSINA. Minä kerron sen vielä teille, herra, että tämä paperi ei ole

mitään muuta kuin serkkuni kirje, jonka te annoitte minulle eilen

avattuna; ja koska siitä on puhe, sanon teille suoraan, että tämä

rohkeus suututti minua kovin.

BARTHOLO. Minä en ymmärrä teitä.

ROSINA. Tutkinko minä niitä papereita, jotka tulevat teille? Minkä

tähden katsotte te oikeudeksenne kajota niihin, jotka ovat minulle

aiotut? Jos se on mustasukkaisuutta, loukkaa se minua; jos on kysymys

anastetun vallan väärin käyttämisestä, vimmastun siitä vielä enemmin.

BARTHOLO. Kuinka, vimmastutte! Te ette ole milloinkaan puhunut minulle

noin.

ROSINA. Jos olen hillinnyt itseäni tähän päivään saakka, niin en ole

tehnyt sitä antaakseni teille oikeutta rankaisematta loukata itseäni.

BARTHOLO. Mistä loukkauksesta puhutte?

ROSINA. Siitä, jota ei ole ennen kuultu, että joku rohkenee avata

toisen kirjeitä.

BARTHOLO. Vaimonsa kirjeitä?

ROSINA. Minä en ole vielä teidän vaimonne. Mutta minkätähden tekisi

etusijassa vaimollensa ilkityön, jota ei tekisi kenellekään muulle?

BARTHOLO. Te tahdotte saada minut pettiöön ja kääntää minun huomioni

pois kirjeestä, joka epäilemättä on lähetyskirja joltakulta

rakastajalta. Mutta minä saan nähdä sen, minä vakuutan teille.

ROSINA. Te ette saa nähdä sitä. Jos lähestytte minua, pakenen minä

tästä talosta ja pyydän turvapaikkaa ensitulijalta.

BARTHOLO. Joka ei ensinkään ota teitä vastaan.

ROSINA. Sepä saadaan nähdä.

BARTHOLO. Me emme täällä ole Franskassa, jossa aina annetaan oikeus

naisille; mutta ottaakseni teistä sitä ajatusta, menen ovea

lukitsemaan.

ROSINA (sillä välin, kuin hän menee sinne). Voi taivaan Jumala! mitä

tehdä? Pankaamme pian sen sijaan serkkuni kirje ja antakaamme hänelle

tilaisuus ottaa se.

(Hän vaihtaa kirjeet ja panee serkkunsa kirjeen taskuunsa

niin, että se ulottuu vähän taskun ulkopuolelle.)

BARTHOLO (takaisin tullessaan). No! nytpä toivon saavani nähdä sen.

ROSINA. Millä oikeudella, jos suvaitsette?

BARTHOLO. Yleisimmin tunnetulla oikeudella, vahvemman oikeudella.

ROSINA. Ennen minä lyödään kuoliaksi, kuin se kirje minulta saadaan.

BARTHOLO (jalkaansa koputtaen). Signora! signora!...

ROSINA (vaipuu nojatuoliin ja on pahoin voivinansa). Ah! mikä

ilkeys!...

BARTHOLO. Antakaa tuo kirje tahi pelätkää minun vihaani.

ROSINA (taaksepäin kallistuneena). Voi onnetonta Rosinaa!

BARTHOLO. Mikähän teitä vaivaa!

ROSINA. Mikä kauhea tulevaisuus!

BARTHOLO. Rosina!

ROSINA. Minä tukehdun raivosta!

BARTHOLO. Hän voi pahoin.

ROSINA. Minä käyn heikommaksi, minä kuolen.

BARTHOLO (tunnustelee hänen valtasuontansa ja sanoo itseksensä).

Jumalani! kirje! Lukekaamme se niin, ett'ei hän tiedä siitä.

(Hän tunnustelee yhä Rosinan valtasuonta ja ottaa kirjeen,

jota hän koettaa lukea, vähän kääntyen.)

ROSINA (yhä taaksepäin kallistuneena). Onneton kuin olen, ah!...

BARTHOLO (hellittää hänen kädestänsä ja sanoo itseksensä). Kuinka

vimmatut ollaan sitä tiedustelemaan, jota aina pelätään tietämästä!

ROSINA. Ah! Rosina parka!

BARTHOLO. Haju-aineitten käyttäminen ... tuottaa noita pudistuksia.

(Hän lukee nojatuolin takana, Rosinan valtasuonta tunnustellen.

Rosina nousee hiukan, katselee häntä viekkaasti, tekee liikunnan

päällänsä ja kallistuu jälleen puhumatta.)

BARTHOLO (itseksensä). Oi Jumala! Se on hänen serkkunsa kirje. Kirottu

levottomuus! Kuinka nyt rauhoittaa häntä? Olkoon hän ainakin

tietämättä, että minä olen sen lukenut!

(Hän on häntä tukevinansa ja panee kirjeen hänen

taskuunsa takaisin.)

ROSINA (huokaa). Ah!...

BARTHOLO. No! se ei ole mitään, lapseni; vähäinen kiihtymys, siinä

kaikki; sillä sinun suonesi tykytys ei ole ensinkään muuttunut.

(Hän menee pulloa seinähyllyltänsä noutamaan.)

ROSINA (itseksensä). Hän on pannut kirjeen takaisin, sepä hyvä.

BARTHOLO. Rakas Rosinani, vähän tätä väkivettä.

ROSINA. Minä en tahdo mitään teiltä; jättäkää minut.

BARTHOLO. Minä myönnän, että olen osoittanut liika paljon tuimuutta

tuon kirjeen suhteen.

ROSINA. Ei ole kirjeestä kysymys. Teidän tapanne, kun pyydätte jotakin,

se se on, joka vimmastuttaa.

BARTHOLO (polvillansa). Anteeksi: minä olen heti huomannut vääryyteni;

ja sinä näet minut jalkojesi juuressa, valmiina sitä parantamaan.

ROSINA. Niin, anteeksi! vaikka luulette, että tämä kirje ei tule minun

serkultani.

BARTHOLO. Olkoon se joltakulta muulta tahi häneltä, minä en tahdo

mitään selitystä.

ROSINA (antaen hänelle kirjettä). Te näette, että hyvällä

kohtelemisella saa kaikki minulta. Lukekaa se.

BARTHOLO. Tämä rehellinen menetys hajoittaisi epäluuloni, jos olisin

niin onneton, että sellaisia olisi minulla jälellä.

ROSINA. Lukekaa se siis, herra.

BARTHOLO (peräytyy). Jumala varjelkoon, että minä tekisin teille

sellaisen solvauksen!

ROSINA. Te teette mieltäni vastaan, jos kiellätte.

BARTHOLO. Ota korvaukseksi vastaan tämä todistus minun täydellisestä

luottamuksestani. Minä menen tuota Marceline-raukkaa katsomaan, jonka

tuo Figaro, en tiedä mistä syystä, on iskenyt suonta jalasta: etkö sinä

myös tule sinne?

ROSINA. Minä tulen heti sinne ylös.

BARTHOLO. Koska rauha on solmittu, kultaseni, anna minulle kätesi. Jos

sinä voisit rakastaa minua, ah! kuinka onnellinen olisit!

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Jos te voisitte miellyttää minua,

ah! kuinka teitä rakastaisin.

BARTHOLO. Minä olen sinua miellyttävä, minä olen sinua miellyttävä; kun

sanon, että olen sinua miellyttävä!

(Hän menee ulos.)

Kuudestoista kohtaus.

(Rosina, katsoo, kuinka hän menee.)

ROSINA. Ah Lindor! hän sanoo, että hän on minua miellyttävä!...

Lukekaamme tämä kirje, joka on ollut vähällä tuottaa minulle niin

paljon kiusaa. (Hän lukee ja huudahtaa:) Ah!... minä olen lukenut liika

myöhään; hän neuvoo minulle, että pitäisin suoraa riitaa holhojani

kanssa; minulla oli niin sopiva ja sen päästin menemään. Kun otin

vastaan kirjeen, tunsin, että punastuin silmiä myöten. Ah! minun

holhojani on oikeassa: minulla ei ole ensinkään tuota maailman

tottumusta, joka, kuten hän usein sanoo minulle, vahvistaa naisen

ryhtiä joka tapauksessa! Mutta kohtuuttoman miehen onnistuisi itse

viattomuudesta tehdä juonikas nainen.

Sevillan parturi eli Turha varovaisuus: Komedia neljässä näytöksessä · 第 13 / 17 题