Nuotti: _Vive le vin_.
En väitäkään, en, tohtori,
Mun taiton' että voittavi
Tuon Hippokrateen joukkoinehen.
Taitonne kas se kohdallehen
Osaapi, aina auttaa kai!
Jos harvoin taudin pois se sai,
Tok' saattaa sairaan autuutehen.
Onko tämä kohteliasta, mitä sanon teille?
BARTHOLO. Se soveltuu hyvin teille, tietämätön kätyri, tällä tavoin
alentaa taiteista ensimmäistä, suurinta ja hyödyllisintä!
KREIVI. Hyödyllinen kaiketi niille, jotka harjoittavat sitä.
BARTHOLO. Taide, jonka edistymistä aurinko pitää kunnianansa valaista!
KREIVI. Ja jonka erehdyksiä maa kiiruhtaa peittämään.
BARTHOLO. Selvästi näkyy, sivistymätön ihminen, että te olette tottunut
ainoastaan hevosia puhuttelemaan.
KREIVI. Hevosia puhuttelemaan? Ah! tohtori! Eikö järki-tohtorille ole
tunnettu asia, että hevoslääkäri aina parantaa sairaansa heitä
puhuttelematta, kun päinvastoin lääkäri puhuu paljon sairaillensa...
BARTHOLO. Heitä parantamatta, eikö niin?
KREIVI. Te olette sen sanonut.
BARTHOLO. Kuka perhana lähettää tänne tuon kirotun juomarin?
KREIVI. Minä luulen, että te tekaisette minulle epigrammeja, Amor!
BARTHOLO. Mitä vihdoin tahdotte? mitä pyydätte?
KREIVI (kovasti suuttuvinansa). Kuinka, hän kiihtyy! Mitä minä tahdon?
Ettekö näe sitä?
Neljästoista kohtaus.
(Rosina, Kreivi, Bartholo.)
ROSINA (saapuville juosten). Herra sotamies, älkää vimmastuko, armoa!
(Barthololle.) Puhukaa hänelle hiljaa, herra: mies, joka puhuu
järjettömästi.
KREIVI. Te olette oikeassa; hän puhuu järjettömästi, hän; mutta me
olemme järjellisiä, me! Minä kohtelias ja te kaunis ... siinä kyllin.
Oikeastaan minä tahdon tässä talossa tavata ainoastaan teitä.
ROSINA. Mitä voin tehdä teidän hyödyksenne, herra sotamies?
KREIVI. Vähäpätöisen asian, lapseni. Mutta jos on jotakin hämärää minun
lauseissani...
ROSINA. Minä käsitän niitten tarkoituksen.
KREIVI (antaen hänelle kirjeen). Ei, pitäkää vaan kiinni puustavista,
puustavista; on ainoasti kysymys ... mutta minä sanon aivan
rehellisessä tarkoituksessa, että antaisitte minulle makuusijan täksi
yöksi.
BARTHOLO. Eikö mitään muuta?
KREIVI. Ei mitään. Lukekaa tämä lempikirje, jonka meidän
majoitus-mestarimme kirjoittaa teille.
BARTHOLO. Katsokaamme. (Kreivi kätkee kirjeen ja antaa hänelle toisen
paperin. -- Bartholo lukee.) "Tohtori Bartholo antaa ruoan, majan,
makuusijan..."
KREIVI (ääntänsä teroittaen). Makuusijan.
BARTHOLO. "Ainoasti yhdeksi yöksi mainitulle Lindor'ille, liikanimeltä
l'Écolier, joka on ratsumies rykmentissä..."
ROSINA. Hän se on, juuri hän se on.
BARTHOLO (vilkkaasti, Rosinalle). Mikäs nyt?
KREIVI. No, olenko väärässä nyt, tohtori Barbaro?
BARTHOLO. Luulisi, että tuo mies ilkeäksi huviksensa typistää nimeäni
kaikella mahdollisella tavalla. Menkää hiiteen, Barbaro! Barbe á l'eau!
ja sanokaa hävyttömälle majoitus-mestarillenne, että siitä asti, kuin
kävin Madrid'issa, olen vapautettu sotaväkeä majauttamasta.
KREIVI (itseksensä). Oi Jumala! harmillinen vastus!
BARTHOLO. Ah! ah! ystävä, tämä haittaa teitä ja saattaa teidät vähän
selkiämään! mutta korjatkaa sentään heti luunne pois täältä.
KREIVI (itseksensä). Olin vähällä joutua ilmi. (Ääneen.) Korjata luuni!
Jos te olette vapautettu sotaväestä, ette ehkä kuitenkaan ole
vapautettu kohteliaisuuden vaatimuksista? Korjata luuni! näyttäkää
minulle vapautus-todistuksenne; vaikka minä en osaa lukea, näen heti...
BARTHOLO. Se ei ole vaikeata, se on tässä kirjoituspulpetissa.
KREIVI (sillä välin kuin Bartholo menee sinne, sanoo, paikaltansa
liikahtamatta). Ah! kaunis Rosinani!
ROSINA. Kuinka, Lindor, tekö se olette?
KREIVI. Ottakaa toki vastaan tämä kirje.
ROSINA. Olkaa varoillanne, hän pitää meitä silmällä.
KREIVI. Ottakaa esiin nenäliinanne, minä lasken sen putoomaan.
(Hän lähestyy.)
BARTHOLO. Hiljaa, hiljaa, herra sotamies; minä en suvaitse, että
katsellaan minun vaimoani noin likeltä.
KREIVI. Hänkö teidän vaimonne?
BARTHOLO. No mitäs myös?
KREIVI. Minä luulin teitä hänen vaarinsa tahi mummonsa sitkeähenkiseksi
isäksi: on vähintäänkin kolme sukupolvea hänen ja teidän välillänne.
BARTHOLO (lukee jotakuta pergamenttia). "Niitten hyvien ja luotettavien
todistuksien johdosta, joita meille on annettu..."
KREIVI (lyö kädellään pergamentteja niin että ne putoovat lattiaan).
Mitä minä tarvitsen tuota sanatulvaa?
BARTHOLO. Tiedättekö, sotamies, että, jos minä kutsun väkeni, annan
heti paikalla kohdella teitä niin, kuin ansaitsette?
KREIVI. Tappelu? Ah! mielelläni, tappelu! se on minun ammattini
(osoittaen pistoliansa vyössään), ja täss' on se, jolla heitän heille
ruutia silmiin. Te kenties ette ole milloinkaan nähnyt tappelua,
rouvaseni?
ROSINA. Enkä tahdo nähdäkään.
KREIVI. Ei mikään ole kuitenkaan niin hupaista kuin tappelu. Kuvailkaa
mielessänne (tohtoria tyrkäten) ensiksi, että vihollinen on toisella
puolella laaksoa ja ystävät toisella. (Rosinalle, näyttäen hänelle
kirjettä.) Vetäkää ulos nenäliinanne. (Hän sylkee maahan.) Tuossa on
laakso, se on selvää.
(Rosina vetää ulos nenäliinansa; kreivi pudottaa kirjeensä
hänen ja itsensä väliin.)
BARTHOLO (kumartuen). Ah! ah!...
KREIVI (ottaa sen ylös ja sanoo:). Kas niin ... tulihan minun opettaa
teille ammattini salaisuudet... Todellakin sangen varomaton nainen!
eikö hän huomaa lempikirjettä, jonka hän pudottaa taskustaan?
BARTHOLO. Antakaa se minulle, antakaa.
KREIVI. _Dulciter_, pappa! jokaiselle omansa. Jos joku rabarberin
resepti olisi pudonnut teidän taskustanne?
ROSINA (ojentaa kättänsä). Ah! minä tiedän, mitä se on; herra sotamies.
(Hän ottaa kirjeen, jonka hän kätkee esiliinansa pieneen taskuun.)
BARTHOLO. Lähdettekö vihdoinkin ulos?
KREIVI. No hyvä, minä lähden. Hyvästi, tohtori; ilman vihaa. Hyvästi,
kultaseni: pyytäkää kuolemaa, että se vielä muutamilla sotaretkillä
unhottaa minut; elämä ei ole milloinkaan ollut minulle niin kallis.
BARTHOLO. Menkää vaan. Jos minulla olisi tuommoinen valta kuoleman
suhteen...
KREIVI. Kuoleman suhteen? Olettehan lääkäri! Te teette niin paljon
kuolemaa varten, että se ei voi kieltää teiltä mitään.
(Hän lähtee.)
Viidestoista kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (katsoo, kuinka hän menee). Hän on vihdoin mennyt!
(Itseksensä.) Teeskennelläänpä.
ROSINA. Myöntäkää kuitenkin, herra, että hän on hyvin iloinen, tuo
nuori sotamies! Hänen pohmelonsa takaa näkyi, ettei häneltä puutu älyä
eikä jonkinlaista kasvatusta.
BARTHOLO. Onnellinen olen, kultaseni, että sain hänet luotamme
lähtemään! Mutta etkö ole vähän utelias lukemaan minun kanssani tuota
paperia, jonka hän antoi sinulle?
ROSINA. Mikä paperi?
BARTHOLO. Tuo, jonka hän oli ottavinansa ylös, saadaksensa sitä sinun
haltuusi.
ROSINA. Hyvä! se on minun serkkuni upseerin lähettämä kirje, joka
putosi minun taskustani.
BARTHOLO. Minulla on se ajatus, että hän veti sen omasta taskustaan.
ROSINA. Minä tunsin sen aivan hyvin.
BARTHOLO. Voihan helposti katsoa.
ROSINA. Minä en vaan tiedä, mihin se joutui.
BARTHOLO (taskua osoittaen). Sinä panit sen tuohon.
ROSINA. Ah! ah! hajamielisyydestä.
BARTHOLO. Ah! varmaankin. Sinä saat nähdä, että se on joku hullutus.
ROSINA (itseksensä). Joll'en suututa häntä, ei löydy keinoa kieltää.
BARTHOLO. Annahan, sydänkäpyseni.
ROSINA. Mutta mitä ajattelette, kun yhä vaaditte sitä, herra? Onko se
taas joku epäluulo?
BARTHOLO. Entäs te, mikä syy teillä on olla sitä näyttämättä?
ROSINA. Minä kerron sen vielä teille, herra, että tämä paperi ei ole
mitään muuta kuin serkkuni kirje, jonka te annoitte minulle eilen
avattuna; ja koska siitä on puhe, sanon teille suoraan, että tämä
rohkeus suututti minua kovin.
BARTHOLO. Minä en ymmärrä teitä.
ROSINA. Tutkinko minä niitä papereita, jotka tulevat teille? Minkä
tähden katsotte te oikeudeksenne kajota niihin, jotka ovat minulle
aiotut? Jos se on mustasukkaisuutta, loukkaa se minua; jos on kysymys
anastetun vallan väärin käyttämisestä, vimmastun siitä vielä enemmin.
BARTHOLO. Kuinka, vimmastutte! Te ette ole milloinkaan puhunut minulle
noin.
ROSINA. Jos olen hillinnyt itseäni tähän päivään saakka, niin en ole
tehnyt sitä antaakseni teille oikeutta rankaisematta loukata itseäni.
BARTHOLO. Mistä loukkauksesta puhutte?
ROSINA. Siitä, jota ei ole ennen kuultu, että joku rohkenee avata
toisen kirjeitä.
BARTHOLO. Vaimonsa kirjeitä?
ROSINA. Minä en ole vielä teidän vaimonne. Mutta minkätähden tekisi
etusijassa vaimollensa ilkityön, jota ei tekisi kenellekään muulle?
BARTHOLO. Te tahdotte saada minut pettiöön ja kääntää minun huomioni
pois kirjeestä, joka epäilemättä on lähetyskirja joltakulta
rakastajalta. Mutta minä saan nähdä sen, minä vakuutan teille.
ROSINA. Te ette saa nähdä sitä. Jos lähestytte minua, pakenen minä
tästä talosta ja pyydän turvapaikkaa ensitulijalta.
BARTHOLO. Joka ei ensinkään ota teitä vastaan.
ROSINA. Sepä saadaan nähdä.
BARTHOLO. Me emme täällä ole Franskassa, jossa aina annetaan oikeus
naisille; mutta ottaakseni teistä sitä ajatusta, menen ovea
lukitsemaan.
ROSINA (sillä välin, kuin hän menee sinne). Voi taivaan Jumala! mitä
tehdä? Pankaamme pian sen sijaan serkkuni kirje ja antakaamme hänelle
tilaisuus ottaa se.
(Hän vaihtaa kirjeet ja panee serkkunsa kirjeen taskuunsa
niin, että se ulottuu vähän taskun ulkopuolelle.)
BARTHOLO (takaisin tullessaan). No! nytpä toivon saavani nähdä sen.
ROSINA. Millä oikeudella, jos suvaitsette?
BARTHOLO. Yleisimmin tunnetulla oikeudella, vahvemman oikeudella.
ROSINA. Ennen minä lyödään kuoliaksi, kuin se kirje minulta saadaan.
BARTHOLO (jalkaansa koputtaen). Signora! signora!...
ROSINA (vaipuu nojatuoliin ja on pahoin voivinansa). Ah! mikä
ilkeys!...
BARTHOLO. Antakaa tuo kirje tahi pelätkää minun vihaani.
ROSINA (taaksepäin kallistuneena). Voi onnetonta Rosinaa!
BARTHOLO. Mikähän teitä vaivaa!
ROSINA. Mikä kauhea tulevaisuus!
BARTHOLO. Rosina!
ROSINA. Minä tukehdun raivosta!
BARTHOLO. Hän voi pahoin.
ROSINA. Minä käyn heikommaksi, minä kuolen.
BARTHOLO (tunnustelee hänen valtasuontansa ja sanoo itseksensä).
Jumalani! kirje! Lukekaamme se niin, ett'ei hän tiedä siitä.
(Hän tunnustelee yhä Rosinan valtasuonta ja ottaa kirjeen,
jota hän koettaa lukea, vähän kääntyen.)
ROSINA (yhä taaksepäin kallistuneena). Onneton kuin olen, ah!...
BARTHOLO (hellittää hänen kädestänsä ja sanoo itseksensä). Kuinka
vimmatut ollaan sitä tiedustelemaan, jota aina pelätään tietämästä!
ROSINA. Ah! Rosina parka!
BARTHOLO. Haju-aineitten käyttäminen ... tuottaa noita pudistuksia.
(Hän lukee nojatuolin takana, Rosinan valtasuonta tunnustellen.
Rosina nousee hiukan, katselee häntä viekkaasti, tekee liikunnan
päällänsä ja kallistuu jälleen puhumatta.)
BARTHOLO (itseksensä). Oi Jumala! Se on hänen serkkunsa kirje. Kirottu
levottomuus! Kuinka nyt rauhoittaa häntä? Olkoon hän ainakin
tietämättä, että minä olen sen lukenut!
(Hän on häntä tukevinansa ja panee kirjeen hänen
taskuunsa takaisin.)
ROSINA (huokaa). Ah!...
BARTHOLO. No! se ei ole mitään, lapseni; vähäinen kiihtymys, siinä
kaikki; sillä sinun suonesi tykytys ei ole ensinkään muuttunut.
(Hän menee pulloa seinähyllyltänsä noutamaan.)
ROSINA (itseksensä). Hän on pannut kirjeen takaisin, sepä hyvä.
BARTHOLO. Rakas Rosinani, vähän tätä väkivettä.
ROSINA. Minä en tahdo mitään teiltä; jättäkää minut.
BARTHOLO. Minä myönnän, että olen osoittanut liika paljon tuimuutta
tuon kirjeen suhteen.
ROSINA. Ei ole kirjeestä kysymys. Teidän tapanne, kun pyydätte jotakin,
se se on, joka vimmastuttaa.
BARTHOLO (polvillansa). Anteeksi: minä olen heti huomannut vääryyteni;
ja sinä näet minut jalkojesi juuressa, valmiina sitä parantamaan.
ROSINA. Niin, anteeksi! vaikka luulette, että tämä kirje ei tule minun
serkultani.
BARTHOLO. Olkoon se joltakulta muulta tahi häneltä, minä en tahdo
mitään selitystä.
ROSINA (antaen hänelle kirjettä). Te näette, että hyvällä
kohtelemisella saa kaikki minulta. Lukekaa se.
BARTHOLO. Tämä rehellinen menetys hajoittaisi epäluuloni, jos olisin
niin onneton, että sellaisia olisi minulla jälellä.
ROSINA. Lukekaa se siis, herra.
BARTHOLO (peräytyy). Jumala varjelkoon, että minä tekisin teille
sellaisen solvauksen!
ROSINA. Te teette mieltäni vastaan, jos kiellätte.
BARTHOLO. Ota korvaukseksi vastaan tämä todistus minun täydellisestä
luottamuksestani. Minä menen tuota Marceline-raukkaa katsomaan, jonka
tuo Figaro, en tiedä mistä syystä, on iskenyt suonta jalasta: etkö sinä
myös tule sinne?
ROSINA. Minä tulen heti sinne ylös.
BARTHOLO. Koska rauha on solmittu, kultaseni, anna minulle kätesi. Jos
sinä voisit rakastaa minua, ah! kuinka onnellinen olisit!
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Jos te voisitte miellyttää minua,
ah! kuinka teitä rakastaisin.
BARTHOLO. Minä olen sinua miellyttävä, minä olen sinua miellyttävä; kun
sanon, että olen sinua miellyttävä!
(Hän menee ulos.)
Kuudestoista kohtaus.
(Rosina, katsoo, kuinka hän menee.)
ROSINA. Ah Lindor! hän sanoo, että hän on minua miellyttävä!...
Lukekaamme tämä kirje, joka on ollut vähällä tuottaa minulle niin
paljon kiusaa. (Hän lukee ja huudahtaa:) Ah!... minä olen lukenut liika
myöhään; hän neuvoo minulle, että pitäisin suoraa riitaa holhojani
kanssa; minulla oli niin sopiva ja sen päästin menemään. Kun otin
vastaan kirjeen, tunsin, että punastuin silmiä myöten. Ah! minun
holhojani on oikeassa: minulla ei ole ensinkään tuota maailman
tottumusta, joka, kuten hän usein sanoo minulle, vahvistaa naisen
ryhtiä joka tapauksessa! Mutta kohtuuttoman miehen onnistuisi itse
viattomuudesta tehdä juonikas nainen.