Rosinan huone. Ikkuna näyttämön perällä on ristikolla suljettu.
Ensimmäinen kohtaus.
(Rosina, Yksin, matala kynttilänjalka kädessä. Hän ottaa
paperia pöydältä ja rupee kirjoittamaan.)
ROSINA. Marceline on sairaana; kaikki palvelijat ovat askareissaan:
eikä kukaan näe minun kirjoittavan. En tiedä, onko näillä seinillä
silmät ja korvat, vai onko minun vakojallani joku paha henki, joka
antaa hänelle tietoja ihan paikalla; mutta minä en voi lausua sanaakaan
enkä astua askeltakaan, jonka tarkoitusta hän ei heti arvaisi... Ah!
Lindor! (Hän sulkee kirjeen sinetillä.) Suljetaanpa kuitenkin tämä
kirje, vaikk'en tiedä, koska ja millä tavoin voin toimittaa sen
hänelle. Minä olen ikkunastani nähnyt hänen kauan puhuvan Figaro
parturin kanssa. Hän on kelpo ukko, joka joskus on osoittanut
sääliväisyyttä minua kohtaan. Jos voisin hetken keskustella hänen
kanssaan!
Toinen kohtaus.
(Rosina, Figaro.)
ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa nähdä
teitä!
FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?
ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.
FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.
ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla? Minä
en kuullut; mutta...
FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja
josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen
miellyttävän näköinen.
ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?...
FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä
lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän
paikan.
ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro; hän
kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei
ole luotu tuntemattomaksi pysymään.
FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri
vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.
ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?
FIGARO. Hän on rakastunut.
ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?
FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa
katsoen.
ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen hän
on rakastunut? Minun uteliaisuuteni...
FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa
tämänkaltaisen salaisuuden.
ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias.
Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua
erinomaisesti... Sanokaahan.
FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä
pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä,
miellyttävää; keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat,
suu ruusuinen, ja kädet! posket! hampaat! silmät!...
ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?
FIGARO. Tässä korttelissa.
ROSINA. Tämän kadun varrella ehkä?
FIGARO. Kahden askelen päässä minusta.
ROSINA. Ah! se on viehättävää ... teidän herra sukulaisellenne. Ja tuo
tyttö on?...
FIGARO. Enkö ole sanonut hänen nimeänsä?
ROSINA (vilkkaasti). Se on ainoa asia, jonka olette unhottanut, herra
Figaro. Sanokaahan, sanokaahan pian; jos hän tulisi sisään, niin en
voisi enää saada kuulla...
FIGARO. Te tahdotte sitä välttämättömästi, hyvä neiti? No hyvä, tuo
tyttö on ... teidän holhojanne holhotti.
ROSINA. Holhotti?...
FIGARO. Tohtori Bartholon holhotti, niin, hyvä neitini.
ROSINA (levottomuudella). Ah! herra Figaro! ... minä en usko teitä,
sen vakuutan.
FIGARO. Ja hän palaa halusta itse tulla tänne, saadaksensa teitä sitä
uskomaan.
ROSINA. Te saatatte minut vapisemaan, herra Figaro.
FIGARO. Hyi, vapisemaan! huonosti harkitsimme, hyvä neiti. Kun vaipuu
pahan pelkoon, tuntee jo pelon pahan. Muutoin olen äsken vapauttanut
teidät valvojistanne huomispäivään asti.
ROSINA. Jos hän rakastaa minua, täytyy hänen osoittaa sitä siten, että
hän pysyy aivan alallansa.
FIGARO. Hoo! hyvä neiti! voivatko lepo ja rakkaus asua samassa
sydämessä? Nuoriso parka on niin onneton näihin aikoihin, että sillä
vaan on tuo kauhea vaali: rakkaus ilman lepoa, taikka lepo ilman
rakkautta.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Lepo ilman rakkautta ... näyttää...
FIGARO. Ah! sangen kuihtuvaiselta. Todellakin rakkaus ilman lepoa
ilmestyy suuremmassa hempeydessä: ja mitä minuun tulee, jos minä olisin
nainen...
ROSINA (hämmentyneenä). Se on tietty, että nuori tyttö ei voi estää
kelpo miestä häntä kunnioittamasta.
FIGARO. Sentähdenpä minun sukulaiseni kunnioittaakin teitä
rajattomasti.
ROSINA. Mutta jos hän tekisi jotakin varomatonta, herra Figaro, niin
hän saattaisi meidät perikatoon.
FIGARO (itseksensä). Hän saattaisi meidät perikatoon! (Ääneen.) Jos te
nimen-omaan pikku kirjeen kautta kieltäisitte häntä sitä tekemästä...
Kirjeessä on paljon voimaa.
ROSINA (antaa hänelle sen kirjeen, jonka äsken on kirjoittanut).
Minulla ei ole aikaa uudestaan aloittaa tätä; mutta, kun annatte sen
hänelle, sanokaa hänelle ... sanokaa hänelle selvästi...
(Hän kuuntelee.)
FIGARO. Ei ketään, neitini.
ROSINA. Että se on pelkästä ystävyydestä kaikki, mitä minä teen.
FIGARO. Se on ihan selvää. Rakkaudella tietysti on aivan toisenlainen
menetystapa!
ROSINA. Ainoasti pelkästä ystävyydestä, ymmärrättekö? Minä pelkään
vaan, että hän vastuksista lannistuneena...
FIGARO. Niin, joku virvatuli. Muistakaa, neitini, että tuuli, joka
sammuttaa kynttilän, sytyttää hiiloksen, ja että me olemme tuo hiilos.
Siitä puhuessaan päästää hän ilmi sellaisen tulen, että hän melkein
kiihoitti minua innostuksensa kautta, vaikka minulla ei ole mitään sen
asian kanssa tekemistä!
ROSINA. Hyvä Jumala! minä kuulen holhojani tulevan. Jos hän tapaisi
teidät täällä... Lähtekää klaverin-huoneesen ja astukaa alas niin
hiljaa kuin mahdollista.
FIGARO. Olkaa huoleti. (Itseksensä, kirjettä näyttäen.) Kas tässä
jotakin, joka on parempi kuin kaikki havainnot.
(Hän menee huoneesen.)
Kolmas kohtaus.
(Rosina, yksin.)
ROSINA. Minä menehdyn levottomuudesta siksi, kuin hän on päässyt
ulos... Kuinka minä pidän paljon hänestä, tuosta hyvästä Figarosta! Hän
on aika kunnon mies, hyvä sukulainen! Ah! tuoss' on minun tyrannini;
ryhtykäämme jälleen työhömme.
(Hän sammuttaa kynttilän, käy istumaan ja ottaa neulomuskehän.)
Neljäs kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (vihoissaan). Oi! kirous! tuo hurjapää, tuo konnamainen
kiskoja Figaro! Eihän voi mennä hetkeksikään ulos olematta
vakuutettuna, että kotiin tullessaan...
ROSINA. Kuka niin kovasti on suututtanut teitä, herra?
BARTHOLO. Tuo kirottu parturi, joka yhtäkkiä on tehnyt koko talonväkeni
raajarikoksi: hän antaa unettavan aineen L'Éveillé'lle, aivastus-aineen
La Jeunesse'lle; hän iskee suonta Marceline'n jalasta; jopa muulikin...
Sokean eläin raukan silmille haude! Sentähden että hän minulle sata
écu'tä velkaa, kiiruhtaa hän rätinkejä kirjoittamaan. Ah! tuokoon ne
tänne vaan!... Eikä ketään etuhuoneessa! Tähän huoneesen tullaan
niinkuin julkiseen paikkaan.
ROSINA. Oh! Kuka voi päästä tänne sisään paitsi te, herra?
BARTHOLO. Pikemmin pelkään suotta kuin varottomasti panen mitään
kaupalle. Joka paikassa on rohkeita ihmisiä, uskalikkoja... Eiköhän
vielä tänä aamuna sievästi viety teidän lauluanne sill'aikaa, kuin minä
menin ulos sitä hakemaan? Oi! minä...
ROSINA. Huviksenne katsottekin kaikenlaista tärkeäksi! Tuuli ehkä vei
tuon paperin, ehkäpä ensitulija; mitä minä tiedän?
BARTHOLO. Tuuli, ensitulija!... Ei ole tuulta, neitini, eikä
ensitulijaa maailmassa; ja aina tuossa on joku valmiina ottamaan niitä
papereita, joita nainen näyttää epähuomiosta pudottavan.
ROSINA. Näyttää, herra?
BARTHOLO. Niin, neitini, näyttää.
ROSINA (itseksensä). Oi häijyä vanhusta!
BARTHOLO. Mutta mitään semmoista ei enää tapahdu, sillä minä aion
panettaa kiinni tämän ristikon...
ROSINA. Tehkää paremmin; muurauttakaa ikkunat umpeen samassa;
vankihuoneesta pimeään koppiin, eroitus on aivan vähäpätöinen!
BARTHOLO. Mitä niihin ikkunoihin tulee, jotka ovat kadulle päin, se
ehkä ei olisi hullumpaa... Eihän ainakaan tuo parturi ole käynyt teidän
luonanne?
ROSINA. Tuottaako hänkin teille levottomuutta?
BARTHOLO. Aivan samoin kuin joku muukin.
ROSINA. Kuinka kohteliaat teidän vastauksenne ovat!
BARTHOLO. Ah! luottakaa vaan kaikkiin ihmisiin, ja te saatte ennen
pitkää taloonne hyvän vaimon, joka pettää teitä; hyviä ystäviä, jotka
sieppaavat hänet teiltä pois, ja hyviä palvelijoita, jotka auttavat
heitä siinä.
ROSINA. Kuinka! te ette myönnä minulla olevan periohjeita edes sen
vertaa, että herra Figaron houkuttelemisia vastustaisin?
BARTHOLO. Kuka ymmärtää mitään naisten oikuista? Ja kuinka paljon minä
olen nähnyt noista peri-ohjeellisista avuista!...
ROSINA (suutuksissaan). Mutta, herra, jollei meitä miellyttääksensä
tarvitse muuta kuin olla mies, minkätähden te olette minulle niin
kovasti vastenmielinen?
BARTHOLO (kovasti hämmästyneenä). Minkätähden? ... minkätähden?... Te
ette vastaa minun kysymykseeni tuon parturin suhteen.
ROSINA (loukattuna). No niin! tuo mies tuli sisään minun luokseni; minä
näin hänet, minä puhuttelin häntä. Minä en myöskään salaa teiltä, että
hän minusta näyttää varsin herttaiselta; voi jospa te kuolisitte
harmista siitä!
Viides kohtaus.
(Bartholo, yksin.)
BARTHOLO. Voi noita juutalaisia, noita palvelija-koiria! La Jeunesse!
L'Éveillé! L'Éveillé hylkiö!
Kuudes kohtaus.
(Bartholo, L'Éveillé.)
L'ÉVEILLÉ (tulee sisään haukotellen, aivan unissaan). Aah, aah, ah,
ah...
BARTHOLO. Missä sinä olit, kirottu hirtehinen, kun tuo parturi tuli
tänne sisään?
L'ÉVEILLÉ. Herrani, minä olin ... ah, aah, ah...
BARTHOLO. Joitakuita kepposia toimittamassa, luultavasti? Ja sinä et
siis nähnyt häntä?
L'ÉVEILLÉ. Aivan varmaan minä näin hänet, koska hän tapasi minut vallan
kipeänä, kuten sanoi; ja kyllä kai se oli totta, sillä minä tunsin
kipuja koko ruumiissani, kun vaan kuulin hänen siitä puhu... Ah, ah,
aah...
BARTHOLO (osottelee häntä). Kun vaan kuulin hänen siitä puhuvan!...
Entäs miss' on tuo heittiö La Jeunesse? Alinomaa anniskella lääkkeitä
tälle pikku pojalle ilman minun käskyäni! siin' on joku koiranjuoni sen
takana.
Seitsemäs kohtaus.
(Edelliset; La Jeunesse tulee vanhuksen tavalla, vekara-sauva
kädessä; hän aivastaa useita kertoja.)
L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Vai La Jeunesse?
BARTHOLO. Sinä saat aivastaa sunnuntaina.
LA JEUNESSE. Kas niin, enemmän kuin viisikymmentä ... viisikymmentä
kertaa ... hetken ajalla! (Hän aivastaa.) Minä olen uuvuksissa.
BARTHOLO. Kuinka! minä kysyn teiltä molemmilta, onko joku mennyt sisään
Rosinan luoksi, ettekä te sano, että tuo parturi...
L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Onko hän siis joku herra Figaro? Aah!
ah...
BARTHOLO. Minä takaan, että se lurjus on salaliitossa hänen kanssansa.
L'ÉVEILLÉ (itkien kuin hupsu). Minä ... minäkö salaliitossa!...
LA JEUNESSE (aivastaen). No! mutta herrani, löytyykö ... löytyykö
oikeutta?
BARTHOLO. Oikeutta! Se sopii hyvin teidän kaltaisten kurjien kesken;
oikeutta! Minä olen teidän isäntänne, minä, ja olen siis aina oikeassa.
LA JEUNESSE (aivastaen). Mutta, Jumal'auta, kun asia on totta...
BARTHOLO. Kun asia on totta! Jos minä en tahdo, että se on totta,
väitänhän, että se ei ole totta. Kun vaan antaisi kaikkien noitten
lurjusten olla oikeassa, niin saisi pian nähdä, mitä auktoritetistä
tulisi.
LA JEUNESSE (aivastaen). Minä tahdon yhtä mielelläni saada eroni.
Hirveä palvelus, ja aina helvetin puuha!
L'ÉVEILLÉ (itkien). Rehellistä miesraukkaa kohdellaan niinkuin konnaa.
BARTHOLO. Mene siis ulos, rehellinen mies! (Hän osottelee heitä.) Et
tschi et tscha; toinen aivastaa ja toinen haukottelee minua vasten
naamaa.
LA JEUNESSE. Ah! herrani, minä vannon teille, että ilman neitiä ei
olisi ... ei olisi mahdollista jäädä tähän taloon.
(Hän menee ulos aivastaen.)
BARTHOLO. Mihin tilaan tuo Figaro on saattanut heidät kaikki! Minä
näen, mitä hän tarkoittaa: se veijari tahtoisi maksaa minulle nuot sata
écu'täni kukkaroansa avaamatta...
Kahdeksas kohtaus.
(Bartholo, don Bazil; Figaro, piilossa kabinetissä, tulee
tuon tuostakin näkyviin ja kuuntelee heitä.)
BARTHOLO (jatkaa). Ah! don Bazil, te tulette antamaan Rosinalle hänen
soitantotuntiansa?
BAZIL. Sen on kaikkein vähemmin kiiru.
BARTHOLO. Minä kävin teidän luonanne, mutta en tavannut teitä.
BAZIL. Minä olin lähtenyt ulos teidän asioittenne vuoksi. Kuulkaa
uutinen, joka on jotenkin harmillinen.
BARTHOLO. Teillekö?
BAZIL. Ei, teille. Kreivi Almaviva on kaupungissa.
BARTHOLO. Puhukaa hiljaa. Hänkö, joka antoi etsiä Rosinaa koko
Madrid'issa?
BAZIL. Hän asuu ison torin ääressä ja käy joka päivä ulkona
valhepuvussa.
BARTHOLO. Ei ole epäilemistäkään, tuo tarkoittaa minua. Ja mitäs tehdä?
BAZIL. Jos hän olisi yksityinen mies, voisi saada hänet poistetuksi.
BARTHOLO. Niin, sillä tavoin, että mentäisiin väijyksiin illalla,
aseilla ja haarniskalla varustettuna...
BAZIL. _Bone Deus!_ Saattaa itsensä rettelöihin! Herättää
pahanlaatuinen juttu, se käy laatuun; ja yleisessä kiihtymyksessä
moittia niinkuin pää-moittijat; _concedo_.
BARTHOLO. Ainoa keino päästä miehestä vapaaksi!
BAZIL. Moite, hyvä herra! Te ette tiedä ensinkään, mitä halveksitte;
minä olen nähnyt mitä kunnollisimpia ihmisiä, joista se on ollut
vähällä tehdä lopun. Uskokaa pois, ei löydy typerää häijyyttä, ei
kauheita asioita eikä tolkutonta tarinaa, jota ei voisi uskottaa suuren
kaupungin laiskureille, kun vaan suorittaa asiansa hyvin: ja meillä on
täällä erinomaisen taitavia miehiä!... Ensiksi hiljainen huhu, joka
siveltelee maata ikäänkuin pääskynen ennen raju-ilmaa, pianissimo,
suhisee ja kulkee hitaasti sekä kylvää vierressänsä myrkytetyn nuolen.
Joku suu korjaa sen haltuunsa ja piano, piano, luikahuttaa sen
taitavasti korvaanne. Paha työ on tehty; se itää, se länkeilee, se
vaeltaa, ja _rinforzando_ suusta suuhun paholainen kulkee; sitten
yht'äkkiä, en tiedä millä tavoin, näette moitteen nousevan pystyyn,
sihisevän, paisuvan, kasvavan silmin-nähtävästi. Se syöksähtää, lentää,
pyörii, tempaa irti, vetää myötänsä, paukahtaa ja jyrisee ja siitä
tulee, kiitos taivaan, yhteinen huuto, julkinen _crescendo_, yleinen
vihan ja vainon chorus. Kuka perhana voisi sitä vastustaa?
BARTHOLO. Mutta mitä lörpötystä te tuolla somerratte, Bazil? Ja mikä
yhteys tuolla _piano-crescendo'lla_ lienee minun asemani kanssa?
BAZIL. Kuinka, mikä yhteys? Mitä jokainen tekee vihollisensa
poistamiseksi, se täytyy meidän tehdä, estääksemme teidän vihollistanne
lähestymästä.
BARTHOLO. Lähestymästä? Minä aion naida Rosinan, ennenkuin hän edes
tietää, että tuo kreivi on olemassa.
BAZIL. Siinä tapauksessa teillä ei ole hetkeäkään hukata.
BARTHOLO. Ja kenestä se riippuu, Bazil? Minä olen antanut teidän
huoleksenne kaikki tämän asian sivuhaarat.
BAZIL. Niin, mutta te olette itaroinnut kustannuksia; ja hyvän
järjestyksen sopusoinnussa ovat epätasainen avioliitto, väärä tuomio ja
julkinen lainsääntöjen laiminlyönti epäsointuja, joita aina tulee
valmistaa ja peitellä kullan täydellisellä soinnulla.
BARTHOLO (antaen hänelle rahaa). Täytyy suostua kaikkiin, mitä
tahdotte; mutta saattakaamme asia perille.
BAZIL. Sepä vasta puhetta. Huomenna kaikki on valmiina: teidän tulee
laittaa niin, ett'ei kukaan tänään pääse holhottia neuvomaan.
BARTHOLO. Luottakaa te siinä kohden minuun. Tuletteko tänä iltana,
Bazil?
BAZIL. Älkää katsoko sitä varmaksi. Yksistään teidän naimisenne antaa
minulle tekemistä koko päiväksi; älkää katsoko sitä varmaksi.
BARTHOLO (saattaa häntä). Nöyrä palvelijanne.
BAZIL. Jääkää, tohtori, jääkää vaan.
BARTHOLO. Ei, ei. Minä aion teidän perästänne lukita oven kadun
puolelta.
Yhdeksäs kohtaus.
(Figaro, yksin, tulee ulos kabinetistä.)
FIGARO. Voi tuota hyvää varovaisuutta! Lukitse, lukitse ovi kadulle
päin; ja minä avaan sen uudestaan kreiville ulos mennessäni. Hän on
aika lurjus, tuo Bazil! Onneksi hän on vielä suurempi hupsu. Sillä,
joka tahtoo moittimisella nostaa huomiota maailmassa, tarvitsee olla
arvoisa asema, korkea suku, nimi, virka, sanalla sanoen pontevuutta.
Mutta semmoinen, kuin Bazil! hän moittikoon vaan, häntä ei ihmiset
usko.
Kymmenes kohtaus.
(Rosina, saapuville rientäen; Figaro.)
ROSINA. Kuinka! te olette vielä täällä, herra Figaro?
FIGARO. Suureksi onneksi teille, neitini. Äsken teidän holhojanne ja
teidän laulu-opettajanne luulivat olevansa yksin ja puhuivat suunsa
puhtaaksi...
ROSINA. Ja te olette kuunnellut heitä, herra Figaro? Mutta tiedättekö,
että se on sangen paha!
FIGARO. Kuunnellako? Se on kuitenkin paras keino kuulla hyvin. Minä
annan teille tiedoksi, että teidän holhojanne aikoo naida teidät
huomenna.
ROSINA. Oi! taivaan jumala!
FIGARO. Älkää pelätkö mitään; me annamme hänelle niin paljon tekemistä,
ett'ei hän ehdi sitä ajattelemaan.
ROSINA. Kas, tuossa hän tulee takaisin; lähtekäähän pikku portaita
myöten. Te saatatte minut pelosta kuolemaan.
(Figaro rientää pois.)
Yhdestoista kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
ROSINA. Te olitte täällä jonkun kanssa, herra?
BARTHOLO. Don Bazilin kanssa, jonka minä saatoin ulos, ja syystäkin. Te
olisitte pikemmin suonut, että se olisi ollut herra Figaro?
ROSINA. Se on minulle aivan yhden tekevää, sen vakuutan.
BARTHOLO. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä niin tärkeätä tuolla
parturilla oli teille sanomista?
ROSINA. Täytyykö puhua totta? Hän kertoi minulle Marceline'n tilasta,
joka ei olekaan aivan hyvä, kuten hän sanoo.
BARTHOLO. Kertoa teille! Minä takaan, että hän oli ottanut
tehtäväksensä laittaa teidän haltuunne jotakuta kirjettä.
ROSINA. Ja keneltä, jos suvaitsette?
BARTHOLO. Oh! keneltä! Joltakulta, jonka nimeä naiset eivät milloinkaan
sano. Mitä minä tiedän? Ehkä se oli vastaus tuohon ikkunapaperiin.
ROSINA (itseksensä). Häneltä ei ole mitään jäänyt huomaamatta.
(Ääneen.) Te kyllä ansaitsisitte, että niin olisi.
BARTHOLO (katselee Rosinan käsiä). Niin onkin. Te olette kirjoittanut.
ROSINA (hämillänsä). Se olisi varsin hupaista, jos aikoisitte saada
minut sitä myöntämään.
BARTHOLO (tarttuen hänen oikeaan käteensä). Minäkö! en ensinkään; mutta
teidän sormenne, joka vielä on läkillä tahrattuna! Heh! viekas signora!
ROSINA (itseksensä). Kirottu mies!
BARTHOLO (yhä pitäen hänen kädestään kiinni). Nainen luulee kyllä
olevansa turvassa sentähden, että hän on yksin.
ROSINA. Ah! epäilemättä... Sepä soma todistus!... Tauotkaahan jo,
herra, te vääntelette minun käsivarttani. Minä poltin sormeni, kun
laittelin vaatekoristeitani tuon kynttilän ääressä; ja minulle on aina
sanottu, että pitää heti panna läkkiä päälle: sen teinkin.
BARTHOLO. Vai sen te teitte? Katsokaamme siis, vahvistaako toinen
todistus edellisen. Se on tuo paperivihko, jossa minä varmaan tiedän
olleen kuusi arkkia; sillä minä luen ne joka aamu, tänään vielä.
ROSINA (itseksensä). Voi tolvana minua!
BARTHOLO (lukien). Kolme, neljä, viisi...
ROSINA. Kuudes...
BARTHOLO. Minä näen kyllä, että kuudes ei ole täällä.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Kuudes? Minä olen käyttänyt sen
tuutiksi niitä makeisia varten, joita lähetin Figaron tyttärelle.
BARTHOLO. Figaro'n tyttärelle? Entäs kynä, joka oli aivan uusi, kuinka
se on tullut mustaksi? Sitenkö, että olette kirjoittanut Figaro'n
tyttären adressin?
ROSINA (itseksensä). Tuolla miehellä on mustasukkaisuuden vainu jo
luonnosta!... (Ääneen.) Minä olen sillä uudestaan piirtänyt kuluneen
kukkasen siinä liivissä, jota ompelen teille neulomuspuissani.
BARTHOLO. Kuinka mieltä ylentävää tuo on! Jotta teitä uskottaisiin,
lapseni, pitäisi teidän olla punastumatta, kun yhtä mittaa
vääristelette totuutta; mutta sitä te ette vielä osaa.
ROSINA. No! kukapa olisi punastumatta, herra, kun näkee noin ilkeitä
johtopäätöksiä tehtävän mitä viattomimmista töistä?
BARTHOLO. Tietysti, minä olen väärässä. Polttaa sormensa, tahrata sitä
läkillä, tehdä paperituutti Figaron tyttärelle lähetettäviä makeisia
varten, piirtää minun liiviäni neulomuspuissa! mitä löytyy sen
viattomampaa? Mutta kuinka paljon valheita läjättyinä yhden tositeon
salaamiseksi!... Minä olen yksin, ei kukaan näe minua; minä saan
valhetella mieleni mukaan. Mutta sormen pää jää tahratuksi, kynä on
mustunut, paperia puuttuu! Eihän kaikista voi pitää huolta. Aivan
varmaan, signora, kun minä menen ulos kaupunkiin, saa lukittu ovi
vastata minulle teidän puolestanne.
Kahdestoista kohtaus.
(Kreivi, Bartholo, Rosina. Kreivi ratsumiehen puvussa, näyttäen
olevan vähän humalassa ja laulaen: _Réveillons-la_ etc.)
BARTHOLO. Mutta mitä tuo mies tahtoo? Sotamies! Menkää huoneesenne,
signora.
KREIVI (laulaa: _Réveillons-la_ ja lähestyy Rosinaa). Kumpi teistä,
hyvät naiset, on tohtori Balordo? (Rosinalle matalalla äänellä.) Minä
olen Lindor.
BARTHOLO. Bartholo!
ROSINA (itseksensä). Hän puhuu Lindor'ista.
KREIVI. Balordo, Barque à l'eau; minä huolin siitä viis. On vaan
kysymys saada selkoa, kumpi teistä... (Rosinalle, näyttäen hänelle
paperia.) Ottakaa tämä kirje.
BARTHOLO. Kumpi! Näettehän, että se olen minä. Kumpi! Menkäähän,
Rosina; tuolla miehellä näyttää olevan hyvä hutikka päässään.
ROSINA. Juuri sentähden, herra; te olette yksin. Nainen saattaa joskus
vaikuttaa.
BARTHOLO. Menkää, menkää; minä en ole arka.
Kolmastoista kohtaus.
(Kreivi, Bartholo.)
KREIVI. Oo! minä tunsin teidät heti signalimenttinne mukaan.
BARTHOLO (kreiville, joka puristaa kirjettä). Mitäs te tuossa kätkette
taskuunne?
KREIVI. Minä kätken sen taskuuni, jotta te ette tietäisi, mitä se on.
BARTHOLO. Minun signalimenttini! Tuommoiset ihmiset luulevat aina
puhuvansa sotamiesten kanssa.
KREIVI. Luuletteko, että olisi peräti vaikea asia tehdä teidän
signalimenttinne?
Nuotti: _Ici sont venus en personne_.
Pää kalju on, tutisevainen,
Ja silmä tumma, talimainen,
Rumempaa naamaa eipä näe,
Kas selkä on kuin sarvet kauriin
Ja pinta niinkuin paistonauriin,
Vinossa toinen olkapää!
Suoniss' on veri niinkuin jää,
Jalassa patti, sääri väärä,
Puhuissaan määkii niinkuin jäärä,
On ahne saivarnylkyri,
Sanalla: oikein _tohtori!_
[Bartholo keskeyttää signalimentin siinä paikassa,
joka hänestä sopii.]
BARTHOLO. Mitäs tämä merkitsee? Oletteko täällä minua häväistäksenne?
Menkää heti tiehenne.
KREIVI. Mennä tieheni! Ah! hyi! kuinka törkeästi puhutte! Osaatteko
lukea, tohtori ... Barbe à I'eau?
BARTHOLO. Toinen mieletön kysymys.
KREIVI. Oho! älkää ensinkään huolestuko siitä; sillä minä, joka
vähintäänkin olen yhtä paljon tohtori kuin te...
BARTHOLO. Kuinka niin?
KREIVI. Enkö minä ole rykmentin hevosten lääkäri? Juuri sentähden minä
pantiinkin virkaveljen luoksi asumaan.
BARTHOLO Uskallatteko verrata hevoskengittäjää...