FIGARO. Aivan samoin kuin muittenkin: miks'ei? He vihelsivät minulle;
mutta jos minä milloinkaan voin koota ne jälleen...
KREIVI. Ikävyys kyllä kostaa heille sinun puolestasi.
FIGARO. Oi! kuinka minä vihaan heitä! saakeli!
KREIVI. Kiroothan sinä! Tiedätkö, että oikeustossa saadaan kirota
tuomareita ainoasti neljäkolmatta tuntia.
FIGARO. Mutta teaterissa neljäkolmatta vuotta. Elämä on niin lyhyt,
ett'ei se voi hävittää sellaista tunnetta.
KREIVI. Sinun iloinen vihasi ilahuttaa minua. Mutta sinä et sanonut
minulle, mikä saattoi sinut Madridista lähtemään.
FIGARO. Sen teki minun hyvä enkelini, Teidän Excellensinne, koska olen
niin onnellinen, että jälleen tapaan entisen isäntäni. Madrid'issa
huomasin, että kirjailijain tasavalta oli susien tasavalta, jotka aina
ovat aseissa toisiansa vastaan, ja että, tämän naurettavan vimman
kautta jouduttuansa ylenkatseen esineiksi, kaikki hyönteiset, muskitot,
hyttyset, arvostelijat, maringuinit, kadehtijat, kynäilijät,
kirjakauppiaat, censorit ja kaikki, mitä tarttuu onnettomien
kirjailijain nahkaan, yhä pistivät heitä ja imivät sitä vähäistä mehua,
mikä heillä oli jälellä. Kirjoittamasta väsyneenä, itseeni
kyllästyneenä, muita ihmisiä inhoten, velkoihin uponneena ja rahoista
tyhjänä vihdoin vakuutettuna, että partaveitsen tuottamat edulliset
tulot ovat paremmat kuin kynän mitätön kunnia, läksin minä Madrid'ista.
Matkakapineeni kaulapussissa, samosin filosofin tavalla molempain
Kastiliain, la Manchan, Estremaduran, Sierra Morenan ja Andalusian
halki; yhdessä kaupungissa minua otettiin ystävällisesti vastaan,
toisessa minä pantiin vankeuteen, mutta aina olin tapausten haltijana;
moniailta kiitettynä, toisilta moitittuna, hyvinä aikoina toimeen
tullen, huonoa aikaa kärsien, hupsuja pilkaten, ilkiöitä pelkäämättä,
kurjuuttani nauraen ja kaikkien ihmisten partaa ajaen olen saapunut
tänne Sevillaan ja olen valmis Teidän Excellensiänne uudestaan
palvelemaan kaikissa, mitä suvaitsette käskeä.
KREIVI. Kuka on antanut sinulle noin iloisen filosofian?
FIGARO. Tottumus onnettomuuteen. Minä kiiruhdan nauramaan kaikkia,
peläten, että täytyisi itkeä sitä. Mutta miksi aina katsotte tälle
puolelle?
KREIVI. Paetkaamme!
FIGARO. Minkätähden?
KREIVI. No, tulehan, konna!
(He menevät piiloon.)
Kolmas kohtaus.
(Bartholo, Rosina. Alakerran ristikko-akkuna aukenee,
ja Bartholo ja Rosina käyvät ikkunaan.)
ROSINA. Kuinka minun tekee hyvää hengittää raitista ilmaa! Tämä
ristikko-akkuna aukenee niin harvoin...
BARTHOLO. Mikä paperi teillä on kädessänne?
ROSINA. Se on _Turhan varovaisuuden_ runoja, jotka laulu-opettajani
on antanut minulle eilen.
BARTHOLO. Mitäs se on, tuo _Turha varovaisuus_?
ROSINA. Se on uusi huvinäytelmä.
BARTHOLO. Vieläkin joku drama! Joku uuden-laatuinen hullutus!
[Bartholo ei pitänyt dramoista. Hän oli ehkä nuoruudessaan
tehnyt jonkun murhenäytelmän.]
ROSINA. Minä en tiedä siitä mitään.
BARTHOLO. Öh, öh, sanomalehdet ja esivalta kyllä varjelevat meitä
niistä. Barbarinen vuosisata!...
ROSINA. Te soimaatte aina meidän poloista vuosisataamme.
BARTHOLO. Suokaa se rohkeus anteeksi; mitä tämä vuosisata on tuottanut,
josta sitä sopisi kiittää! Kaikenlaisia hullutuksia: ajatusvapauden,
vetovoiman, sähkövoiman, uskonnonvapauden, rokon-istuttamisen,
kiinankuoren, encyklopedian ja näytelmät...
ROSINA. (Paperi putoo hänen kädestänsä kadulle.) Ai! lauluni! lauluni
putosi, kun teitä kuuntelin; juoskaa, juoskaa, hyvä herra! Lauluni, se
häviää.
BARTHOLO. No, Lempo vieköön! pidettäköön kiinni, mitä on käsissä.
(Hän menee pois balkongilta.)
ROSINA (katsoo sisäpuoleen ja tekee viittauksen kadulle päin).
St, st! (Kreivi ilmaantuu.) Ottakaa se pian ja lähtekää.
(Kreivi hypähtää paikalle, ottaa paperin ylös ja palaa.)
BARTHOLO (tulee ulos rakennuksesta ja hakee). Missä se onkaan? Minä en
näe mitään.
ROSINA. Balkongin alla, muurin ääressä.
BARTHOLO. Annattehan minulle soman tehtävän! Joku on siis mennyt
ohitse?
ROSINA. Minä en ole nähnyt ketään.
BARTHOLO. (itsekseen). Ja minä olen niin hyvä, että haen... Bartholo,
sinä olet hupsu, ystäväni: tämän tapauksen tulee opettaa sinulle,
ett'ei ole koskaan avaamista ristikko-akkunaa kadulle päin.
(Hän menee sisään.)
ROSINA (yhä balkongilla). Minun onneton tilani antaa minulle tämän
anteeksi: yksin, sisäänsuljettuna, alttiina inhoittavan miehen
vainolle; onko silloin rikollista yrittää päästä orjuudesta?
BARTHOLO (ilmaantuen balkongille). Tulkaa sisään, Sennora; se on minun
vikani, että teiltä on hukkunut laulunne; mutta tämä tapaturma ei ole
enää tapahtuva teille, sen vannon minä.
(Hän sulkee ristikko-akkunan avaimella.)
Neljäs kohtaus.
(Kreivi, Figaro. He tulevat varovaisesti sisään.)
KREIVI. Nyt, kun he ovat poistuneet, tutkikaamme tätä laulua, joka
varmaankin sisältää jonkun salaisuuden. Se on kirje-piletti!
FIGARO. Hän kysyi, mitä se on tuo "tarpeeton varovaisuus"!
KREIVI (lukee vilkkaasti). "Teidän hartautenne herättää minun
uteliaisuuttani; niin pian kuin minun holhojani on mennyt ulos,
laulakaa huolimattomasti näitten runojen tunnetulla nuotilla jotakin,
joka vihdoin ilmoittaisi minulle sen miehen nimen, säädyn ja
aikomukset, joka näyttää niin itsepäisesti mieltyneen kova-onniseen
Rosinaan."
FIGARO (jäljitellen Rosinan ääntä). Lauluni, lauluni putosi; juoskaa,
juoskaa! (Hän nauraa.) Ah! ah! ah! ah! Oi noita naisia! jos tahdotte
antaa viisautta mitä vilpittömimmälle, sulkekaa hänet sisään.
KREIVI. Armas Rosinaseni!
FIGARO. Armollinen herra, minä huomaan jo selvästi teidän maskeradinne
syyt; te toimitatte täällä lemmenkauppaa aaveissanne.
KREIVI. Sinä olet siis asian jäljillä, mutta jos sinä lavertelet...
FIGARO. Minäkö lavertelisin! Minä en ensinkään käytä teidän
rauhoittamiseksenne noita kauniita kunnioituksen ja uskollisuuden
korulauseita, joita joka päivä väärin-käytetään; minä sanon ainoasti
yhden sanan: minun oma etuni on teille takauksena minun puolestani;
punnitkaa kaikkia tuolla vaa'alla, j.n.e....
KREIVI. Varsin hyvä. Kuule siis. Kuusi kuukautta sitte kohtasin
sattumalta Prado'ssa [julkinen kävelypaikka Madridissa. Suom. muist.]
nuoren naisen, jonka kauneus!... Sinä näit hänet äsken. Minä olen
turhaan antanut hakea häntä koko Madrid'issa. Vasta muutamia päiviä
sitte olen saanut tiedon, että hänen nimensä on Rosina, että hän on
jalosukuinen ja naitu eräälle vanhalle tämän kaupungin lääkärille,
nimeltä Bartholo.
FIGARO. Kaunis lintunen, todellakin! vaikea karkoittaa pesästänsä!
Mutta kuka on sanonut teille, että hän on tohtorin vaimo?
KREIVI. Kaikki ihmiset.
FIGARO. Se on valhe, jonka hän on sepittänyt Madrid'ista tullessaan,
pettääksensä kosijoita ja karkoittaaksensa heitä; Rosina on vielä vaan
hänen holhottinsa, mutta ennen pitkää...
KREIVI (vilkkaasti). Ei ikinä. Oi! mikä uutinen! Minä olin päättänyt
ruveta vaikka mihin, tuodakseni hänelle esiin surkuttelemistani, ja
minä tapaan hänet naimatonna! Ei ole hetkeäkään hukkaamista; minun
täytyy saavuttaa hänen rakkautensa ja temmata hänet pois siitä halvasta
liitosta, joka hänelle määrätään. Sinä tunnet siis tuon holhojan?
FIGARO. Niinkuin äitini.
KREIVI. Minkälainen mies hän on?
FIGARO (vilkkaasti). Hän on kaunis, paksu, lyhytläntä, nuori äijä,
harmaan-täplikäs, kunnoton, parraton, innoton, joka väijyy ja nuuskii,
toruu ja ähkää, kaikki yht'aikaa.
KREIVI (tuskastuneena). Ho! minä näin hänet. Hänen luonteensa?
FIGARO. Raaka, ahnas, ylenmäärin mustasukkainen ja rakastunut
holhottiinsa, joka vihaa häntä kuolemaan asti.
KREIVI. Hänen miellyttämis-keinonsa siis ovat...
FIGARO. Olemattomia.
KREIVI. Sitä parempi. Hänen rehellisyytensä?
FIGARO. Aivan niin suuri kuin tarvitaan hirsipuun välttämiseksi.
KREIVI. Sitä parempi. Rangaista petturia samalla kuin tekee itsensä
onnelliseksi...
FIGARO. Se on yht'aikaa yleisen ja yksityisen hyödyn edistämistä:
todellakin siveellinen urhotyö, armollinen herra!
KREIVI. Sinä sanot, että pelko kosijoista saattaa hänet oveansa
sulkemaan?
FIGARO. Kaikilta ihmisiltä: jos hän voisi tilkittää sen umpeen...
KREIVI. Ah! hiisi, sitä pahempi! Voisitko sinä päästä sisään hänen
luoksensa?
FIGARO. Josko minä pääsisin! Primo, se rakennus, jossa minä asun, on
tohtorin oma, hän vouraa sitä minulle _ilmaiseksi_.
KREIVI. Vai niin!
FIGARO. Ja minä lupaan hänelle kiitollisuudesta kymmenen kultarahaa
vuodessa, _ilmaiseksi_ senkin.
KREIVI (tuskastuneena). Sinä olet hänen hyyryläisensä?
FIGARO. Vielä enemmän, hänen parturinsa, hänen haavalääkärinsä, hänen
apteekarinsa; hänen talossaan ei kukaan muu pitele partaveistä,
lansettia tahi ruiskun-mäntää kuin teidän palvelijanne.
KREIVI (syleilee häntä). Oi! Figaro, ystäväni, sinä olet oleva minun
enkelini, minun vapauttajani, minun suojelushenkeni.
FIGARO. Pahus vieköön! kuinka hyöty nopeasti on lyhentänyt teille eri
säätyjen välin! kelpaa kuulla kiihtyneitä ihmisiä!
KREIVI. Onnellinen Figaro! Sinä saat nähdä Rosinaani! sinä saat nähdä
häntä! Käsitätkö onneasi?
FIGARO. Tuo on vasta-rakastuneen puhetta! Minäkö häntä ihailen? Jospa
te voisitte ottaa minun asemani!
KREIVI. Ah! jospa saattaisi eksyttää kaikki valvojat!
FIGARO. Sitäpä minä juuri mietin.
KREIVI. Ainoastaan kahdeksitoista tunniksi.
FIGARO. Jos pitää ihmisiä puuhassa heidän omia etujansa varten, estää
heitä toisen miehen etuja vahingoittamasta.
KREIVI. Epäilemättä. Entäs sitte?
FIGARO (syvästi miettien.) Minä tuumailen, eikö apteeki voisi tarjota
vähäisiä viattomia keinoja...
KREIVI. Lurjus!
FIGARO. Tahdonko minä vahingoittaa heitä? He tarvitsevat kaikki minun
apuani, täytyy vaan hoitaa heitä kaikkia yht'aikaa.
KREIVI. Mutta tuossa lääkärissä saattaa syntyä joku epäluulo.
FIGARO. Täytyy toimia niin nopeasti, ett'ei epäluulo ehdi syntymään.
Yksi ajatus johtuu mieleeni: Kuninkaallisen Infantin rykmentti saapuu
tähän kaupunkiin.
KREIVI. Eversti on minun ystäviäni.
FIGARO. Hyvä! Menkää tohtorin luoksi ratsumiehen puvussa,
majoituskirjeellä varustettuna; täytyyhän hänen ottaa teidät
majaansa; mitä vielä on tehtävää, sen minä otan toimekseni.