Sua Wadenstjernan nimi kammottaa,
tarua julmaa tarkoitat siis tuota,
kuink' elon myrskylt' etsii valkamaa,
mut yöhön, viluhun taas vierrä saa
pois sysättynä veli veljen luota!
Käy joskus Joutsijärven tienooseen;
taloa siellä ikikoivut varjoo.
Ol' yö tai päivä, myöhään, varhaiseen,
siell' aina suojan auliin vierailleen
Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämen
hänessä huomaat ensi katsannolla,
ja hyv' on olla sun, niin rauhainen,
kuin alla oman kotikatoksen
ja oman taaton turvissa on olla.
Nimeä yhtä karta vain!--Kun vois
sen iäks unhoittaakin!--Sit' ei sanaa,
jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois,
mut: Viapori--pois se nimi, pois,
se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.
Mi muinoin tenhos hänen sydäntään,
maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,
mi hengen nosti lentoon, liekintään,--
tuon haudan kuiluun kaikki häpeään
ja pilkkaan, sortoon poljetun hän näki.
Ja siksi vielä järkkyi vanhus tää,
jos vain sen haudan nimenkään hän kuuli,
siks sielussansa haavaa kirveltää
ja harmi tuima hapset heristää,
jos Viaporista vain hiiskuu huuli.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen.
Tuo vanhus, jonka omantunnon rauhaa
ei syy, ei pelko kalva, hiiloksen
edessä istuu, tyynnä kuunnellen,
kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän yksin istuu, jätti nukkumaan
juur' ikään rakkaansa hän Herran huomaan,
kun häiriytyy hän lepohaaveistaan,
kun ovi aukenee, mies lumissaan
siit' astuu anoen yösuojaa suomaan.
Hän katsoi, katsoi. Sydänkammion
lävitse viilsi kauhun väre jäinen.
Ei ole outo vieras, veli on,
laps samain vanhempain, tuo suojaton,
tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Se veli hälle, veljesjoukostaan
ol' isän kartanossa kasvajoista,
juur' ollut rakkain entisaikanaan,
nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan
ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis
niin viipyin kuin tuo vieras oven pieleen,
niin ääneti ei outo tervehtäis,
niin pelon-arkana ei väräjäis,
kuin pelon toi nyt veli veljen mieleen.
Ei äänt', ei sanaa. Hetki hetkeltään
sai tulla, mennä niinkuin kuolon mailla;
etäältä vihdoin vieras, silmissään
vetoomus mykkä, kohti veljeään
sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Sydämen kieltä hetken kiitämän
tajusi toinen, hetken järkkyi, horjui.
Vilaus vain, jo seuraavalla hän
jää-tyynnä kääntyi, sylin pyytävän
vain viitaten pois tyköänsä torjui.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää
syvästi, kolkosti, kuin huokais hauta:
»Oi veikko, poista rinnastasi jää,
äl' ylenkatso lohdun etsijää:
näät murtuneen, pois laske poltinrauta!
Niin, synnyin syytä, herjaa kantamaan
mä myös sen päivän, jona heittäyivät
veristymättä miehet Suomenmaan,
ja ennenkuin lens' siihen luotikaan,
jo Svean uljaan linnan pettäin myivät.
Mut voinko murtaa minä sulut lain,
anastaa ohjat kohtalon, mä heikko?
Minunko nousta tuli? Minun vain?
En noussut, siis--niin virka--tahran sain,
mut vihall' älä muserra mua, veikko.»
Hän vaikenee, pää vaipuu, tuliseen
jo kyynelvirtaan hältä ääni raukee.
Jo kyllin puhui veli veljelleen,
avoinna syli, astuu askeleen
hän vartoin että veljen syli aukee.
Rajusti, tuskan, vimman velloen,
Juhanan, vanha rinta silloin nousi;
vaan seinält' olan takaa vaieten
hän tempaa pistoolin ja tähtää sen
päin veljen rintaa, virehessä jousi.
Tää heist' on taru kolkko, kolkomp' on
kenties, kuin kertomaan ma pystyin siitä;
sä sitä kammoksuin jos tuomion
kovalle kovan suot, niin sovinnon
myös sana kuule, lievikkeeksi liitä.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,
lepoa vailla istui, unta vailla
tuo tyly veli, kädet kasvoillaan,
ja itki illan, yönkin itki vaan
ja aamulla viel' itki lapsen lailla.