Oli kauniin Lapuan päivän pää,
ja riemuiten ratsullaan
von Döbeln, voittaja, ylpeää
hän tarkasti rintamataan.
Sotamiehen partehen suoravaan
joka joukkoa kiitti, kun noin
kotimaata he vahvat varjelemaan
oli innoin ja kunnioin.
Luo äärimmän siiven ehti, kun loi
punan viimeisen lännen lies;
myös joukolle sille kiitoksen soi,
von Schantz oli sen päämies.
Oli harvennut paljon se, aukkoja vaan
rivit täynnä, sen nähdä voi;
mut muu veti nyt hänen huomiotaan
jopa julki hän myös sen toi.
Jo kiittäissään hänen huomattiin
yhä syrjähän silmäilleen:
otus mieron, mies risamekko siin'
oli ääneti, itsekseen.
Luo viittasi miestä hän nyt: »Mies hei,
liki astu, mit' arkailet?
Kun taannoin tie verileikkiin vei,
noin syrjässä ollut et.
Sinä kaatuneelta, sen muistat kait,
vain tempasit pyssyn pois,
ja miesten jälkeen riensit, hait,
miss' ottelu kuumin ois.
Kun painumme peltoon, ennätät luo,
kera painut, ja taas kun näyt,
kun hyökkää taas väki voittoisa tuo,
eturinnassa päälle käyt.
Väkirynnäköllä kun syöstiin ees
kylän kimppuun, tykkejä päin,
etumaisna taas takinriekalees
minä patterin harjalla näin.
Hyvin tehty! Kas semmoinen urhokkuus
pian kuuluu kauas ja luo,
puhu siis, poik' uljas, nyt puhtaaks suus,
nimes ensinnä kuulla suo.»
»Min pappi lie nimen pannutkaan,
muut ei ole muistelleet,
ovat mieronkoiraksi parhaastaan
kuunpäiväni kutsuneet.»
»Hyvä! Lyö nimi vasten herjaajaas,
ei haavoita haukun suu.
Vaan missä, mies, kotis, kontu-maas
ja missä sun turvas muu?»
Hän tielle viittasi ahteen taa
»Kotikontu on tuolla tuo.»
Hän nosti nyrkkiä valtavaa:
»Tää mulle turvan suo.»
»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös,
vaan mistäpä einees sait?
Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs
vai maantierosvous kait?»
»Jos suurta, jos pientä mä keltä vein,
ropo kai minull' olla vois;
jos kerjuristakin tyhjän tein,
paremp' ylläni nuttu ois.»
Sai Döbelnin silmät se säihkymään:
»Schantz, kapteeni, malttakaas!
Kuka tänään teill' oli joukon tään
paras mies, kenen surma kaas?
Sen rensseli, pyssy ja miekka sen,
puku, päähine tuottakaa;
nimen oivan ja sankarikalleuden
tämä hältä periä saa.»
Asu tuotiin sankarin kaatuneen,
viistoista Stolt oli tuo.
Oman turvatin mekkoon ryysyiseen
hymykatseen Döbeln luo.
»Veress' on Stolt-vainajan takki, saa
mies olla sen ottaissaan;
mut Mieronkoirankin ruskottaa
veri ryysyillä paksunaan.
Ota siis koko rintaman nähden näin
univormu! Sun äsken ties
kävi rintaman eellä, kun riensit päin,
nyt koht' olet rintamamies.»
Asun otti, ryysyt hän riisui nuo,--
näit syttyvän poskipään;
hänet Döbeln ääneti aukkoon tuo
Stolt-vainajan jättämään.
»Sotamies olet nyt paras vertojas,
sisult' oiva kuin päältäkin päin,
olet nyt aseveljemme arvoltas,
viistoista Stolt olet näin.
Sydän, mieli vain, pidä ennallaan,
mut jos sua vielä muut
käy mieronkoiraksi kutsumaan,
vedä miekkas ja vastaa: huut!»
Povi soturin nuoren, kuin holvi vaan,
oli tyynnä se kestänyt;
toki näit, hänen nää sanat kuullessaan,
syvält' että se järkkyi nyt.
Elinpäivänä riemua ollut ei
hän maistanut varkainkaan;
elon kylmyys kyynelet varhain vei
jo pois hänen poskeltaan.
Kevät, aurinko kerrankin pilkettään
sydänroutaan tuohon nyt luo,
ja sen lämmössä hillitön lähteistään
jo kuohuvi kyynelvuo.
»Ja jos hyvän, jos pahan päivän saan
kera kestää sankarien,
olen valmis taistohon, kuolemaan;
sois Herra jo huomenna sen!»