Vain taiston kentälläkö mainetyöt
verestä urhon kukkii kunniaa,
myös eikö muut kuin miehet miekkavyöt
voi miehuutt' osoittaa?
Perille Suomen oli peittynyt
mies, rauhan mies jo nuorest' iästään,
harmennut rauhan toimin, hoiti nyt
maaherran-lääniään.
Wibelius nimeltään,--ei loistavaa
se juurta, ansaita tok' arvon voi,
näät kantajastaan kunnian se saa:
mies nimen aateloi.
Työpäivin tyynin hält' on vierryt taa
mies-iän kultainen jo kukinto;
nyt vainon vallassa on synnyinmaa,
hän itse vanha jo.
Kuin riitariista, vuoroin ystävän
ja vihollisen saalis, uhrata
sai voittajalle joka hetki hän
leponsa, rauhansa.
Lakia puoltaa, kuormaa keventää
on hälle pyhä velvoitus ja työ,
lepoa päivän siks ei hälle jää,
siks unta vaill' on yö.
Noin istuu kerran virkahuoneessaan,
vain kaks on kirjuria seura muu,
vait istuu, murtuneena muodoltaan,
myös toiset vaientuu.
Sois hetken, pienen hetken levokseen;
se liikaa on. Jo ovi aukenee,
soturin samall' asesaattoineen
hän eessään havaitsee.
Venäjän armeijan pääkenraali,
ei kenkään halvempi, on tullut tuo;
hän kohti käy, hän haastaa jyrkästi
ja uhkakatseen luo:
»Maaherra, näätte sodan päättyneen,
jo maanne meille asevoima soi;
sen miehet taistella kuink' edelleen
riveissä Ruotsin voi?
Kas tuossa kynä, käsky piirtäkää,
kehoitus heille ankara: se saa
tavaran, hengen turvan säilyttää,
ken kotiin palajaa;
mut keisaria, herraansa, jos ken
rikollisesti vastustava ois,
kaikk' armott' ajetahan suku sen
talolta, maalta pois.
Kai ymmärrätte, piirtäkää siis niin!»
Hän päätti uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.
Lujasti painuu käsi kanteen sen,
ja silmä loistaa, kirjaan luotu tuo:
»Kenraali, keskell' uhkauksien
tää meille suojan suo.
Meill' aarre kallis, turva aseeton
se on, jos hyvä, paha päivä saa;
sen valtiaanne vahvistanut on,
se häneen vetoaa.
Siin' ikivanhuudesta säädetään:
ken rikkoo, sen on syy; ei vastaamaan
jää vaimo työstä miehen vikapään,
kuin mies ei vaimonkaan.
Jos maataan puoltaa rikos lie kenties,
vaikk' kelpo sydän vastaa: kelpo työ!
niin miestä miekoin rankaisevi mies,
ei naista, lasta lyö.
Te voiton saitte, teill' on valta nyt,
te minun tehkää, mitä miellyttää!
Vaan laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää.»
Näin lausui. Vavistuksen tunsivat
molemmat nuoret seuralaiset nuo;
nyt silmänsä hän nostaa kirkkahat
ja kenraaliin ne luo.
Tään kasvoilt' oli tuimuus käskijän
kadonnut, katse käynyt lämpimäks;
lujasti ukon kättä puisti hän
ja kumarsi ja läks.
Kuin rukoukseen kädet ristien
nyt vanhus vaipui tuomar-istuimeen;
hän voiton peri, ylimaallisen
sai, rauhan palkakseen.
Ja läsnäollehilt' on todistus,
siit' usein kertoivat he innoissaan:
ol' ihmeellinen, tyyni kirkkaus
nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli taivaan-kaunis hohde tuo,
siit' oli heillä yksi ajatus;
vaan mistä virtasi sen valovuo,
siit' eri arvelus.
Sen toinen katsoi päivän päilynnäks,
mi sinne vienon, kirkkaan loiston loi;
mut toinen lausui: »Sisältä se läks,
sen omatunto toi!»