Ja everstiluutnantti Drufvan pois
lepo karkoittuu:
»Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois,
nyt murtuu muu.
Vihamiehen tuolla jo käyvän nään
monivertaisin joukoin ryntäämään,
ja seista ja viime mieheen
mun taistella käsketään!
Ja jos tuoll' edes ääressä tykkien
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen,
johon luottaa vois;
mut ei, viistoistias poika nyt sun
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista,--
mitä lapsista sellaisiin!»
Luo nuorukaisen jo ratsastaa,
käy käteen tään:
»Elon, kuoleman arpaa ankaraa
koht' isketään,
elon ehkä, jos luotinne kohti lyö,
mut kuoleman varman, jos vankkuu työ.
Eläkää tai kuolkaa, herra,
mut paikkaanne ette myö!
Tähän jäätte, kuin hentoinen ruoko jää
rajun alle sään;
on teille outoa leikki tää,
sen murhein nään.
Kova lyödä se leikki, siis vastatkaa
käsi sydämellä: jos tarvis saa,
elon nuoren arvelematta
pois voitteko lahjoittaa?»
»Teilt', everstiluutnantti, herpoo jo
käsi vanhuuttaan,
mut ei kysy, turvaksi kelpaako
kuninkaan ja maan;
elo mulla on kevätvoimassaan,
viistoista se sykkinyt vuott' on vaan,
sitä enkö tarjota tohtis,
sekö halvaksi havaitaan?»
Tuli tuiskahti silmästä vanhan: »Tuo
teräkseltä soi!
Sanat väärään, herra, ei vieneet nuo,
ne määrään toi.
Teit' enää en hennoksi arvioi,
kun teidät sain, avun Luoja soi.
Sydän näät se on, ei käsivarsi
joka voimia antaa voi.»
Tykit kohta soi, tulikasteessaan
uros nuor' on nyt;
rivit pirstotut väistyi, hän itse vaan
ei väistynyt.
Oli hälle patteri kuin kotilies;
sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties;
tuli kasakkaparvi, hän niiltä
jo parran poltti kuin mies.
Lomahetken sai, heti riensi luo
väen väistyneen,
palautti taas vihan ääni tuo
arat rohkeuteen.
Vain hetki, ja muuttunut kaikki jo on,
väki väistynyt taas käy taistelohon,
ja lieden rakkahan suusta
tuli räiskyy loppumaton.
Ja Drufvan jo kaukaa ihmetys lyö
tätä katsoissaan:
»Koe moinen, sen sanon, mestarintyö
jo on suorastaan.
Ken voittaa noin heti kunniaa,
mitä ehtii vielä, jos elää saa?
Hänt' auttaos, Luoja, hän kerran
armeijoja johdattaa.»
Sai ilta jo, taistelon keskeyttäin,
Schwerin tuli taas:
oli kestänyt hento, kuin kestää päin
rajumerta paas;
tuli leikistään, tykit leiriin toi,
ja hänt' urhot harmajapäät ihannoi,
hänet Drufva sylihin sulki,
ja huikea hurraa soi.
Nuor' urho!--Noin nimes loistettaan
jo varhain loi.
Tie viittasi toivohon kirkkaimpaan,
mitä nähdä voi!
Mut ah, pian päättyvä tie oli tää!
Kuu tuskin puolehen kerkeää,
lähin hautaholvi jo urhon
on matkalle määränpää.
Mut soi viel' aihetta lauluhun
taru uljahan:
hän vielä viimeisen taistelun
soti sorjimman,
iäks ennenkuin kylmeni kuolohon
syke nuoren, lämpöisen valtimon
ja kuihtuin kutsulta maineen
käsi raukeni hervoton.
Oravaisten päivän kun onneton
nous hurmekoi,
mi voitostakin teki tappion,
epätoivon toi,
siell' uljuus se leimusi kirkkainnaan,
siell' eksynyt luoti ei ainoakaan,
siell' yltyi liekki, kun kastoi
hän tykkiä hurmeellaan.
Sen viereen viimein jo voipuneen
verenvuoto kaas;
vihamiespä kun saarti, hän miekkoineen
ylös syöksyi taas,
huus miehillensä ja karkasi päin
ja raivasi tien, läpi rynnistäin,
ja kaatui vasta, kun ehti
luo veikkojen tervehtiväin.
Viistoistias vain, kun jo joutui yö,
tuli tuonen tie!
Ikä pitkä sentään, jos miehen työ
iän mitta lie!
Moni harmennut kunnian kukkuroiss'
oli urho, jok' uljaan seppelens' ois
tuon nuoren poikasen saamaan
halumielin vaihtanut pois.
Viistoistias vain,--meni nuorna mies;
toki murheeseen
väen jätti, mi kaikk' kovat tyyten ties,
verin nääntyneen;
toki unta, min uljaalle tuoni toi,
valioimmat sankarit vartioi,
ja kuink' oli heille hän kallis,
sinä hetkenä nähdä voi.
Oli murhe vaan, valitusta ei,
syvä kaipaus vaan.
Kehuks sankarin, nuorna min kuolo vei,
ei sanaakaan;
elon keväälle Vegesack vain kiitoksen suo,
käy Adlercreutz ääneti paarten luo,
ison, kirkkaan karpalon irti
saa Drufvasta tuokio tuo.