Adlercreutzin, jalon herran--
sekin muisto maksaa vaivan--
sotamiestä hautaan kerran
saattavan näin hiljaa aivan;
hatun riisui, katseen hartaan
loi hän alle haudan partaan,
kunne muutti rauhan multaan
Hannu Munter matkailultaan.
Mont' ei muutoin saattajaksi
saanut vainaan viime rata:
kuopan kaivuun miestä kaksi,
neljä arkun kantajata;
paitsi papin, vielä huomaa
korpraaleja kolme kuomaa
jalon parven päällisinä,--
neljäs, majoittaja, minä.
Siinä koko loisto haudan.
Yllä tamineensa kulut,
Munterilla neljän laudan
lomass' oli soukat sulut;
tyyni, vakaa multaan mennen,
niinkuin elon teillä ennen,
kuoloss' urho tuskin muuttui,
vauhti vain, se tietty, puuttui.
Sodan vaiheista kun sousi
noin nyt vainaa valkamahan,
Buss korpraali puheen nousi
aseveikost' alkamahan:
mikä hällä suku, tunto,
puhe, voima, sydän, kunto,
luotu urhon luonto heti,
kuuluviin Buss kaikki veti.
Hiljaa miehet mielin hartain
seisoi, sai taas hymysuulla,
punoin päitä viiksipartain,
vainaan sarvisanat kuulla.
Suurta ei se maksa juttu,
jokapäiväinen ja tuttu,
tuskin kostut kuuntelulta,--
vaan jo Buss saa vuoron multa:
»Miehet, nyt on Munter poissa,
uljas, kuulu yli muiden,
uros umpisokkeloissa,
alla surman ansapuiden.
Sodan, marssin, taiston teistä
sai jo selvän käskyn seistä,
lomavuorollaan nyt loikoo,
ketaroitaan rauhass' oikoo.
Meillä, jotka tulta kohti
rinnan mentiin, meill' on selko,
tokko päin hän käydä tohti,
vaiko väistymään sai pelko,
tokko kalventama kauhun
keskell' oli liekin, sauhun,
vaiko alla kuolon arvan
vanhan kantoi vaskenkarvan.
Saapui kumppaniksi meille
korven poika jäykkä, vakaa,
niinkuin taatot taiston teille
aina ikiaikain takaa;
juro aivan juttelulta,
silmässänsä velikulta:
sanaa kolme ehkä erään,
vaan ne niinkuin naulan perään.
Suku kaikki sotamiessä
eli, kuoli, yhtä luuta,
alimmassa arvon tiessä,
miekoin haastoi, säästi suuta;
kerran Kaarle Kahdestoista
korotti jo yhden noista
korpraaliks,--se sattui satu;
alaspäin taas siitä latu.
Moni virkaan äkkinäinen
kotiin kauan kaipaa, suree,
miel' on ange, allapäinen,
kunnes aika luonnon puree.
Munterinp' ei ollut nulo
Kustaan lipun alle tulo:
oli, vaikka vasta tuotu,
soturiksi niinkuin luotu.
Joi ja kivääriinsä raamun
iski iloss' ensi illan;
vääpelipä tulless' aamun
tomutteli turkinvillan,
virkkoi: 'Ällös olko arka,
näin on virka, poika parka!
Jokos norjuit?' Hannu vastas:
'Kyllä, kiitos parkinnastas!'
Siitä suuttui viinan maistoon,
ain' ol' uuras, virkku, rehti;
heti menness' ensi taistoon
luodin olkaan saada ehti.
Döbeln kuuli äänen inhan,
vinkaisevan lyijyn vinhan:
'Pojat, puraisiko paarma?'
Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'
Tuskin toipuneeks sai tuosta,
uutehen jo puuttui pulmaan:
kasakkain jäi käsiin, juosta
piti puoleen peninkulmaan,
lenkutella jaloin levein,
minkä aron varsa kevein,
kunnes apuun urhokuomat
osuivat kuin onnen tuomat.
Otsa vaahtos, sydän hakkas,
rinta puuskui, hohkui huuli,
kun jo viimein laukka lakkas,
vaan ei mennyt miehen tuuli.
Veikot vieress' ilkkui vielä:
'Tarkenitko? Taisi tiellä
olla oiva juoksukeli?'
Munter virkkoi: 'Menetteli.'
Lyötiin sitten Armfelt. Siinä
Munter, lippuaan ol' likin,
seisoi hurmepinta-piinä,
hän se lipun pelastikin.
Nytpä sai jo, jumal'auta,
rahan rehti rintalauta;
Munterill' on vanha viisi,
virkkoi tuohon vaan: 'No hiisi!'
Niinkuin kahakoissa noissa,
niin hän tiensä kaiken kulki,
nurku outo, pelko poissa,
kuulumpi vain maine julki;
harmentuivat parran karvat,
harventuivat sanat harvat,
vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin,
samaks saakka kuoloon nähtiin.
Taannoin poikaa katsomahan
vanha äiti leiriin tuli,
silloin silmät Munter-pahan
vettyi, lopen luonto suli;
istui kaiken kevätyötä
mesisuulla muorin myötä.
Ammän surmannee nyt suru,
kun on poissa kullanmuru.
Myhäilyllä, myöntelyllä
kaikkehen vain Munter vastas,
muuta ei kuin 'niin' ja 'kyllä',
kunnes lauloi vanha rastas:
'Poika kulta, mieles malta!
Viisas väistyi vaaran alta,
vähämieli kohti koki!'--
Silloin toinen: 'Äläs toki!'
Vaan jo surma luodin takoi,
tien jo telkes, rajan rasti.
Vaiheet kaikki tasan jakoi
kanssamme hän tähän asti;
viel' ol' eilen karski ukko,
suussa tuima mällitukko,
vahdiss' oli vailla unta,
koolla kun ol' esikunta.
Päiväkäsky kertoi juuri,
kuinka herrain pöytään viisti
puhinalla pommi suuri,
puhevuoron heiltä riisti.
Munter, tulen tuttu, koviin
sylkäisevi kouraloviin,
koppaa herjan, täyttä jalkaa
pihamaalle matkan alkaa.
Kiiti ovelle kuin näätä,
poikki porstuan jo luisti,
portahille yhtä päätä,
räjähtää kun pommi muisti.
Siin' ol' äijän töitten loppu,
vaan ei vielä tullut hoppu;
maaten maassa mullin mallin
Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin.'
Tänään aamun suussa häilyi
vielä hengen viime kyven;
loppuun saakka sama säilyi
hällä sankar-ryhti tyven.
'Kas kuin pommi äijän karsi;
poissa toinen käsivarsi,
rinnan kaiken silpoi siru!'
Munter vaan: 'Se halkes, piru!'
Näin hän kuoli; näin hän eli,
alkoi miessä, päätti miessä,
vitkaan puhui, virkku veli
ain' ol' apuun vaaran tiessä;
tuttu toiminnan, ei melun,
tuttu puutteen, ponnistelun,
tiesi kaikki kantaa, voida,
yhtä vain ei--vaikeroida.
Maailma jos maksaa voisi
kovat päivämme ja yömme,
Suomen verikentill' oisi
kieli kertoella työmme,
lausuis liput sotarinnan
moisten Munterien hinnan:
moni kultakaulus noita
kumartaa sais kompuroita.
Hänt' en muistella ma saata,
ettei vanha rinta paisu.
Missä tuonen toukomaata
raatamaan niin varsa raisu!
Painanut ei pelko mieltä,
aina 'hei' vaan ja 'pois tieltä!',
rummun jälkeen vaikka mihin,
kun vain eespäin käskettihin.
Eikä ystävää niin varmaa,
tyyntä, altist', uskollista!
Niinkuin lapsi, miesi harmaa,
vihas tuskin vihollista.
Ne ol' urhon kouran-alaa,
niinkuin mälli hammaspalaa;
kummallakin pinteet kovat,
silti sangen rakkaat ovat.
Kunnia nyt kukkuroikoon
kummun, kussa uljas makaa!
Ikimuiston vartioikoon
miehuus, miehenkunto vakaa!
Orjan jalka ei saa painaa
hautaa, miss' on Munter vainaa.
Jääköön vanha kantasuku
suojaks! Aamen! Hyvin nuku!»
Buss korpraali päätti, alas
astui päältä hiekan harmaan.
Adlercreutz nyt haastaa halas,
kätehensä voitonvarmaan
otti lapion ja heitti
kummulle, mi urhon peitti,
hiljaa hiukan Suomen multaa;
sanat harvat, mutta kultaa!
Niistä syttyi sydänjuuri,
puhe nosti miesten mieltä,
vaikkei sorea ja suuri,
Munterin vain omaa kieltä;
kunniamme julki tuomaan,
soturille muiston suomaan
sana riitti sattuvainen;
lausui »Olit suomalainen!»