Hän portailla seisoi, lakki
oli kuosia sotilaan,
oli kannukset, ratsastakki;
hän aikoi ratsastamaan.
Noin seisoi vanhus sorja,
uros ryhdiltä, katseeltaan,
lumipäinen, kookas, norja,
on moinen hän muotojaan.
Vaan miksi ukko nyt pauhaa,
lyö jalkaa kuin vimmattu mies?
Eletäänhän keskellä rauhaa,
melu tuommoinen mitä ties?
Älä huoli, ei vaaraa tässä,
älä tuost' ole milläsikään;
tavan ainaisen näet tässä,
näet Essenin harmaapään.
Jo huutaa hän raittihisti,
syyn virkkavi selvälleen:
»Sinä, Matti, senpäiväinen risti,
lopun nyt sinust' oitis teen.
Vai vartoa näin unes tähden
iankaiken tässä mä saan!
Vai tiennyt et, milloinka lähden
joka aamu ratsastamaan!»
Ja tallista renki se pikaa
nyt raudikon uljaan toi;
hän ei nukkunut, siin' ei vikaa,
ylen varhainpa nousta voi.
Hän ääneti, otsin ylpein,
toi orhin porrasten luo.
Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein
jalo ratsu nyt värjyi tuo.
Alas astunut porraslaudat
on kenraali aimo--häll' on
ajoviitta ja kannusraudat;
hän vilkaisi raudikkohon.
Hän seisoi liikkumatonna,
ei uskonut silmiään:
»Näkö pettikö mun, sano, konna,
sun tyotäskö tuo, mitä pään?
Mut jos kudot valheen viekkaan
ja mulle nyt syötät sen,
niin lähden ja tartun miekkaan
ja pääs heti halkaisen.»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,
hätäpoika ei ollutkaan,
teon tehnehensä hän tiesi,
päti myös teon vastaamaan.
»Vai valheenko turvin tulla!
Jo luulokin hävettää.
Syy vaikk' ois suurempi mulla,
vale tuskinpa heltiää.
Näin kasakan tuossa mä tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Noin vainko, se mun piti niellä?
Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, vanhus sorja,
tuli hehkuva rinnassaan,
lumipäinen, kookas, norja,
hän kimposi kiukuissaan:
»Pois, lurjus», huusi hän, »luista
taas talliin, pois hepo vie
ja myötäsi tuo, se muista,
paras ruoska, mi siellä lie.»
Tuo Matti on mies, joka kesti,
kun kentällä luodit löi,
oli kruunulta ruoka ja pesti,
nyt Essenin leipää söi.
Hän ääneti läksi alas,
vain silmä se salamoi;
saman tien hän läksi ja palas,
hän vankimman ruoskan toi.
Toi, tarjosi käskijälleen:
»Sotamies olin myös mä kai,
panin paukun paukusta jälleen,
ken iski, se vastaan sai.
Jos orhinruoskaa nyt saankin,
kun tein miten parhaiten,
niin potkaisenpa mä vaankin,
kuin orhi mä potkaisen.»
Uhan kuulee kenraali, astuu
taapäin ihan suoranaan.
Ei suututa häntä se vastuu,
vait miestä hän tarkkaa vaan.
Ja min katsoi hän miestä kohti,
sen korkeni vartalo,
ja min vaieten viipyi, jo hohti,
jo selkeni katsanto.
»Mies, kuules», huusi hän, »mistä
sait moisen sa miehuuden?
Se on aioista entisistä,
nous keskeltä hurmehien.
Ei mulle se tuntematonta,
hyvin tunnen sen ennestään;
yht' uljaana monta, monta
näin kuolemanhetkellään.
Sen näin mä, kun lippua Suomen
sees liehutti voiton sää,
sit' ei murtanut murheen huomen,
ei jäätänyt pohjan jää.
Ja kuinka, kun miehen lailla
sinä reimasti käyttäyt noin,
noin katsot pelkoa vailla,
sua ruoskalla herjata voin?
Jumal'auta, sittenpä vasta
en kehtais mainitakaan
sitä joukkoa urhokasta,
jota johdin ma taistelemaan.
Hae jostakin kelpo veikko,
lasi kunniaksemme juo,
hae yhtä yrmeä peikko,
kas tuoss', ota tukaatti tuo!
Ja kiitos, kun muistoa sorjaa
sinä elvytit taas ja kun niin
olet tuimaa miestä,--ja korjaa
nyt koipesi helkkariin!»
Hän pyyhälsi silmäkulmaa,
näkö kai kävi himmeäks,
ja näyttäen muotoa julmaa
pois pyörähti, sisään läks.
Saman tunsin urhean herran
jo aikoja taaksepäin,
tuon saman von Essenin kerran
Savonmaassa ma sotivan näin.
Oli nopsa hän muutoin kyllä,
vaan nyt tuli peijakkaat.
Vilun tähden häll' oli yllä
sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun riensi nyt pakkassäässä
etumaisena taas hän päin
ja jok'ainoan askelen päässä
vajos umpihankehen näin,
hiki äijän jo otsasta juoksi,--
kovin raskas on virka tää;
piti kauhean painonsa vuoksi
hänen joskus jo viivähtää.
Mut »päin, pojat!» täynnä tulta
hänen huutonsa silti soi,
»ja jos jalat uupuu multa,
niin kantakaa, pojat hoi!»
Tämä urholla kolmilehti
oli riemussa, murheessaan:
sydän herkkä ja mieli rehti,
veri kiehuva kuumuuttaan.