»Nyt heljä heinäkuun on sää,
saa minut huomenhetki tää
niin outoon mielialaan,
mies nuori, metsän lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt tullos, sinne halaan;
tää päivä juhlapäivä on.»
Soturi vanha lausui näin,
sivulle verkon siirrältäin,
mua kädest' otti, johti;
ja kautta kylän hiljalleen
vei meidät kukkapolku veen
sinervän rantaa kohti,
sen hempeen kastehelmiseen.
Oi ihanuutta ilman, maan!
Vait oli vanhus, katsoi vaan,
hän kauan vaiti pysyi;
mua vihdoin, kyynel silmässään,
taas kädest' otti kädellään,
hymyili, hiljaa kysyi:
»Maan eestä voiko kuolla tään?»
Jäin vaiti. Katse vastasi
vain sisimmästä sieluni.
Se riitti. Ihailuunsa
hän jälleen vaipui vaieten
ja kunnahalta katsehen
loi kauas, silloin suunsa
sai sanat, puhe puhkes sen:
»Mies nuori, ranta rannan taa
täss' etehesi aukee maa,
isäisi sulle suoma:
kuin jalot täällä Virtain veet
on Saimaan sadat saarenteet,
on Vuoksen vuolas uoma,
Imatran pauhu-paatereet.
Ja astu pohjan äärihin:
laelta tuiman tunturin
maa yhtä armas hohtaa;
ja astu rantaa aukeaa
sa Pohjanlahden huuhtomaa:
yks Suomi silmääs kohtaa
ja rintas lempeen liikuttaa.
Mut aavistatko, minne vie
tää miete, mistä kyynel lie,
mi herkkyy alta luomen,
ja miksi mieltä herättää
niin ihanaa, niin itkevää
minussa tämä huomen?
On viides heinäkuuta tää.
Päiv' alkaa, päivä päähän käy
monesta jälkeä ei näy,
mi meilt' on mennyt suotta.
Ah, mulle jätti muistelon
tää viides heinäkuun, siit' on
seitsemäntoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon.
Tääll' oli kansa tämän maan,
viel' on se; suureks surussaan
se kasvoi, kaikki kesti;
se kantaa kuormat kohtalon,
vait uhraa, uhmaa, kuolohon
käy raudan-rauhaisesti;
se kansa Suomen kansa on.
Levossa lempeässä näät
sen nyt, ei raasta vainon säät,
on kalleimpas se siltä.
Ma kilvoituksessaan sen näin,
näin hallan, tuskan, turman säin,
näin samaks silloin; miltä
mun tuntuikaan jo mielessäin?
Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin kaatuvan,
en pettäjätä: mailla
käy karttamilla auringon
viel' urho hyinen taistohon,
ei horju, vaikka vailla
kotoa, toivoa jo on.
Mik' uljuus, uupumattomuus,
mi miehen tunnon tulisuus,
mi vakuus vaiheissansa
sill' olikaan; jot' ihannoi,
sanoa sankariksi voi
nää miehet, tämä kansa,
ja kuoltuakin jumaloi?
Mut kysy, jos sa jolloinkaan
riveistä noista sotilaan
tavannet, urhon harmaan,
oliko miestä kuitenkin,
jok' oli urhoist' urhoisin,
saat vastauksen varmaan:
'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'
Kodista köyhäst' oli hän,
laps salosyrjän synkeän,
ei suvultansa suuri,
mut tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol' lujin Suomen muuri
ja ikimuistoin muistetaan.
Ja kirkkaan mainekilven tään,
sen ansaitsi hän lemmellään;
hän synnyinmaalle antoi
sydämen iäks syttyneen,
kuin morsiolle, äidilleen
kaikk' uhriks sille kantoi;
suur' rakkaus vei suuruuteen.
Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei vaivu unhon järveen hän,
vaan lailla luodon vehreän
hän kohoo alta laineen;
ei kuolemassa kuole hän.
Nyt kukkasissa loista, maa,
kesäisten vetten keinuttaa
suo lehtirantaa, saarta,
sa kultiin kukkulasi luo
ja välkkyyn virtojesi vuo,
kuvastaa taivaan kaarta
heleän Saimaa-silmäs suo,
ett' ylpeästi muisto saa
nyt, päivänään, sua osoittaa
ja virkkaa: 'Katso maata,
tuot' ihanaa, se hymyllään
sai sankar'rinnan syttymään;
ket' ei se lempeen saata!
Hän kuoli eestä kullan tään.'»